Kitarat: soittaminen ›

Me kaikki tiedämme, että kitarasoolojen maailma on hyvin moninainen. Löytyy monenmoista melunkertymää, jota kitarasooloiksi väitetään.
 
Olen kuitenkin havainnut musiikkiin uppoutuessa sellaisen seikan, että noita yleisiä soolotyyppejä on muutamaa erilaista.
 
Homma toimii näin, jokainen mainitsee / keksii yhden (1) soolokategoria, jonka sisällön sitten kuvailee. Sitten tähän muodostuu sellainen lista. Miksikö ihmeessä? En ole ihan varma, mutta yritetään nyt kuitenkin.
 
Minä aloitan:
 
Laulumelodiasoolo: Kuten nimikin jo kertoo, tässä tarkoitetaan sellaista sooloa, jossa hetkellisesti kitaralla soitetaan aikaisemmin saman kappaleen sisällä äänihuulin toistettua melodiaa.
 
Melodia on useimmiten joko kappaleen säkeistöstä tai kertosäkeistöstä. Erotuksena muihin sooloihin, tässä ei lähdetä kehittämään tai varioimaan juuri ollenkaan kyseistä melodiaa, yksinkertaisesti toistetaan se.
 
Esiintyy: Iskelmämusiikissa.
 
Esimerkkikitaristi/biisit: Esa Pulliainen, Aimo annos Agentsien levytyksistä.

Kliimaksisoolo:
 
Aluksi soolossa on tunnistettava melodia ja jonkin verran merkitystä, mutta sitten loppua kohti kitaristin korvasta lentää kärpäsiä sisään ja nuotteja alkaa tulla enemmän kuin kukaan pystyy rekisteröimään. Eräs hyvä tunnusmerkki on tässä vielä se kliimaksin huipentuma, jonhon on yleensä studiokikoilla lisätty vielä delay:llä viimeinen nuotti muutaman kerran kaikumaan ja häviämään. Tai toinen vaihtoehtoinen tapa lopettaa kliimaksi on vetää vielä tuon kohokohdan jälkeen joku vaimeampi "viimeinen sana"-pätkä vähän niinkuin kiitokseksi loppuun. Silloin yleensä rytmiryhmäkin on jo niin väsy että lopettaa soittamisen sinne alle, kunnes säkeistö tai riffi taas alkaa...
 
Ilme:
 
Aluksi pidetään naamalla sama ilme kuin silloin kun nähdään unta naapurin tyttärestä ja lopussa pidetään samaa ilmettä kun nähdään unta naapurin isännästä. Huippukohdan jälkeen palataan sellaiseen kiitolliseen luppakorvailmeeseen ja hampaat pidetään suun sisäpuolella.
 
Huom:
 
Jos käytetään wahia niin suuta täytyy liikuttaa samaan tyyliin kuvaamaan wahin muokkamaa ääntä: kun wahi on taka-asennossa pidetään suuta täysin auki ja kun kun vahi treblet täysillä, pidetään suuta vähän vähemmän auki.
 
Virhe:
 
Nauraminen täysillä koko soolon ajan on paha virhe. Nämä soolot ovat aina vakavia.

Esisoolo
 
Ennen varsinaista tajunnanräjäyttävää mahtisooloa tulee sellainen melodinen kevyempi fiilistely. Soitetaan usein puhtailla, kevyellä rosolla taikka jopa akustisella. Siirtyminen mahtisooloon tapahtuu hiljaa hivuttamalla fiilistä hieman koko ajan nostaen taikka kertarysäyksellä, jolloin ero soolojen välillä korostuu. Muun Bändin osuus kyseisessä soolossa ja siirtymisessä mahtisooloon on merkittävä. Hyvinä esimerkkeinä mainittakoon Ozzy Osbourne: Old L.A. tonight , Gary Moore: Empty Rooms ja Metallica: Unforgiven.

Pääkallosoolo:
 
Rytmi ja sävellaji vaihtuu vain jotta guitar hero voi täpätä J.S.Bachilta pöllittyjä kuvioita. Ilmeet on hyvin tärkeitä tässä. Pääkallosoolo päättyy nousevaan tremolopikkaukseen. Chorus ja kaiku kuuluu asiaan.

Tuskasoolo:
Mitään skaaloja ei käytetä. Mitään rytmejä ei käytetä. Mitään fraseerausta ei käytetä. Mitään sormivibratoa ei käytetä.
 
Tavoitteena äärimmäisen kärsimyksen, maanpäällisen helvetin yms. pirteän eksistenssin ilmentäminen kitaralla, välineinä vibrakampi, korkea volyymi, kromaattisuus, nopeus, huiluäänet/frageolettisävelet.
 
Esiintyy: Osassa raskaampaa musiikkia
 
Esimerkkikitaristit: Slayerin lähes kaikki kitarasoolot.

Kikkailusoolo:
 
Soololla ei ole mitään osuutta biisiin, vaan se on siitä irrallinen "pakollinen" soolo jossa kitaristilla ei ole muuta tavoitetta kuin esittää jokainen tekniikka jonka hallitsee tai jos ei hallitse niin ainakin on tietävinään sellaisen. Nämä ovat useimmiten ärsyttävän ja järkyttävän kuuloisia joita kuitenkin sofistikoituneemmat kuuntelijat ylistävät maasta taivaaseen. Kikkailusooloa usein maustetaan flanger/chorus-efektillä ja parhailmmillaan (=pahimmillaan) se on hukutettu järkyttävän suureen reverbiin jos ei delayhin. Näitäkään efektejä ei yleensä edes käytetä efektin pääasialliseen tarkoitukseen vaan soittajan epäpätevyyden mukapätevöittämiseen. Kikkailusoolo on sinappikakkaa joka kääritään flangerchorusreverbdelaywahkonvehtikääreeseen.
 
Esiintyy dominoivien egoististen kitaristien tekemissä biiseissä tai korkeintaan huonon musiikkimaun omaavien kiipparibändinvetäjien studiokitaristien nuoteissa silloin kun kiipparistilaulaja itse on myös tuottaja ;) terkut vaan leksalle jos tätä satut lukemaan :D

Kahden-kitaristin-unelma-onanointi:
 
Kahdella kitaralla vedetään ylipitkä stemma jossa saattaa olla ylihilpeä (ennalta todella tarkkaan mietitty ja sovittu) melodia. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen että lapsuuden soittorasiastakin voi tulla parempi melodia kun vain vetää narusta. Kaikki hämmästelevät kekseliästä stemmaa ja hyvää yhteensoittoa. Ja sitä että onpas siinä pitkä soolo.
 
Lisätunnusmerkit:
Kitaristit hakeutuvat lavalla toistensa läheisyyteen ikäänkuin korostamaan että nyt he molemmat soittavat sooloa yhtä aikaa.
 
Lisämaustaminen:
Ensin toinen kitaristi vetää melodian ja sitten toinen kitaristi tulee toisella tai kolmannella kierrolla mukaan.
 
Ilmenee:
Metallica, Iron Maiden, Megadeth, Eagles, Skynyrd, Blackfoot jne.

Kliimaksisoolo:
 
Huom:
 
Jos käytetään wahia niin suuta täytyy liikuttaa samaan tyyliin kuvaamaan wahin muokkamaa ääntä: kun wahi on taka-asennossa pidetään suuta täysin auki ja kun kun vahi treblet täysillä, pidetään suuta vähän vähemmän auki.
 
Tämähän meni väärin päin.
 
Muuten kuvaus vastasi mainiosti vaikka Steve Vain For the Love of Godia.
 
EPÄSOOLO:
 
"Soolo", joka muodostuu lähinnä melusta, kolinasta ja kakofoniasta ja on miltei vailla yhtään tunnistettavaa melodista elementtiä. Kitaran kierto, runsas särö ja mahdollinen efektimeri, mikrofonitelineen käyttö slidenä jne. ovat usein käytettyjä temppuja tässä soolotyypissä.
 
Esimerkki: Nirvana - In Bloom
 
--
 
NEONKELTAINEN LAMBORGHINI OHITTAA SYRJÄISELLÄ MAANTIELLÄ -SOOLO:
 
Keskitempoiseen tai hitaahkoon rockbiisiin keskelle ujutettu soolo, jossa kitaristi päästää pirun irti ja soittaa minkä vain ehtii. Hirvittävän tilutusrupeaman jälkeen palataan takaisin laahustavaan riffirockiin, ja kuulija jää ihmettelemään, että mitäs helvettiä tuo nyt oli.
 
Esimerkki: Ozzy Osbourne - Mr. Crowley
 
--
 
PENTATONIA-SOOLO:
 
Valitaan yksi molli- tai duuripentatoninen asteikko ja soitetaan sitä edestakaisin, ympäri ja miten päin tahansa. Oleellista on se, että muutamia harvoja poikkeuksia (bendit, trillit ja vahingot) lukuunottamatta koko soolo koostuu noista viidestä sävelestä. Kestää usein liian pitkään. Pahimmassa tapauksessa menee eri sävellajissa kuin biisi itse.
 
Esimerkki: aloittelevat kitaristit ja Tony Iommi.
 
--
 
Huijasin pelissä ja keksin kolme (3). Sori.

Jos käytetään wahia niin suuta täytyy liikuttaa samaan tyyliin kuvaamaan wahin muokkamaa ääntä
 
Luulin nuorempana ennen soittoharrastukseni alkua, että kitaristit saavat wahwah- äänen aikaan suulla, kun niin moni näytti aukoavan suutaan soittaessa.

Jazzfuusiosoolo:
Kelataan ensin parhaat jazz-lickit läpi ja kun ideat loppuvat, tilutetaan mahdollisimman nopeasti ja monimutkaisesti parin minuutin verran. Melodia tarpeeton, sen sijaan pehmeä delayhin ja reverbiin hukutettu soundi on oleellinen osa jazzfuusiosooloa.

Yhden riffin runkkaus:
 
Soitetaan yhtä "soolontapaista" riffiä. Koska soinnut vaihtuu niin se tuo sitten vähän väriä niihin sointuihin. Soolon loppuosassa voi vähän varioida, tai siirtyä korkeammalle.
 
Tämän soolon vielä tylsempi versio on se että siirtää sen riffin sointujen mukana ja tapetaan harmonia.
 
Esim: Brittibändit ja sitten minun oma bändi(eli loppupeleissä minä)
 
EDIT: Ja alalajina on tietysti "yhden nuotin runkkaus"

"Vanhan kansan vitjamuna soolot":
 
Soitetaan stratolla etumikillä, suhtpuhtailla rautalankasoundeilla ja pienellä kaiulla. Melodista tyyliin emma, johnny guitar jne.
edustajat: esa pulliainen, the shadows
 
"Katu uskottavat rokkisoolot"
 
Venytykset viedään ohi, mahollisimman paljon härö ääniä ylimääräisistä kielistä, kiertoa, mahollissiman riitasointuista.
edustajat: Kaikki nykyajan The alkuiset orkesterit jotka päättyy s kirjaimeen. The white stripes, the strokes, the jne.
 
"Jasso laamasen pajatso soolot"
Arvotaan päivän nuotit, rytmiikka ja sävellaji.
Edustajia: jazzarit,fuusio ukot, sekopäät.
 
"Sammakkohevi / ratsuväki soolot"
 
Jalat haaraasentoon, suu mutrulle, harmonioita, tilutusta, klassisia vaikuitteita. Pukeudutaan romantiikan ajan vaatteisiin, jääkärin takkiin, nahkahousuihin tai ritariksi.
Edustajia. esim. dave murray, yngwie, blackmore.
 
Oikeesti soolojen luokat menee näin:
1. Paskat soolot
2. hyvät soolot

"Sammakkohevi / ratsuväki soolot"
 
Jalat haaraasentoon, suu mutrulle, harmonioita, tilutusta, klassisia vaikuitteita. Pukeudutaan romantiikan ajan vaatteisiin, jääkärin takkiin, nahkahousuihin tai ritariksi.
Edustajia. esim. dave murray, yngwie, blackmore.
 

 
Ai Murray suu mutrulla? Murrayhan on kitaristi letkeimmästä päästä.

Kalliosoolo:
 
Soitetaan jossain järettömän korkeella vuoren rinteellä Les Paulia rööki suussa melekosessa haara-asennossa.

Kalliosoolo:
 
Soitetaan jossain järettömän korkeella vuoren rinteellä Les Paulia rööki suussa melekosessa haara-asennossa.
 
Esim: GNR - Don't Cry
 
"Taustasoolo"
 
Kitarasoolo soitetaan (yleensä) kertosäkeisössä laulun taustalle, ja nopeat tilutuskohdat soitetaan laulajan taukojen aikana. Soolon mielenkiintoisuus ja monipuolisuus eivät ole tärkeitä sillä kaikki kuuntelevat laulua ja jossain vaiheessa hoksaavat että onhan siellä kitarasoolokin. Lavalla kitaristin pitää hakeutua laulajan läheisyyteen ja jos oikein hienosti/surkuhupaisasti halutaan soittaa niin laulaja pitää kättää kitaristin olkapäällä.

Jo nyt alkaa samat kategoriat kiertämään täällä, eikö tosiaan löydy enempää?
 
Ulkonäkö/visuaalisista seikoista vielä sen verran, että ne ovat kiinnostava lisäinformaatiota soolon tyyppiä kuvattaessa, mutta eivät riitä vielä itsessään soolon luokaksi.
 
Mutta hjyvä, että tämänkin verran saatiin kerättyä.

Kalliosoolo:
 
Soitetaan jossain järettömän korkeella vuoren rinteellä Les Paulia rööki suussa melekosessa haara-asennossa.
 
Tähän pitää vielä lisätä se, että soittajalla on puoliksi napitettu silkkipaita jonka alta rintakarvat rehottavat. Taustalla liitää Light beer -kotka.

"Katu uskottavat rokkisoolot"
 
Venytykset viedään ohi, mahollisimman paljon härö ääniä ylimääräisistä kielistä, kiertoa, mahollissiman riitasointuista.
edustajat: Kaikki nykyajan The alkuiset orkesterit jotka päättyy s kirjaimeen. The white stripes, the strokes, the jne.
 
Höpö höpö. Kuvauksesi sopii ehkä johonkin Libertinesiin, mutta jos viitsit kuunnella vähänkään tarkemmin Strokeseja, soolot ovat erittäin pienimuotoisia ja tarkkaan harkittuja. White Stripesin Jack Whiten soolot ovat paljon lähempänä Jimmy Pagea kuin kuvaustasi.
 
Oikeesti soolojen luokat menee näin:
1. Paskat soolot
2. hyvät soolot
 
Melkein samaa mieltä:
 
1) soolot jotka kuulostavat hyvältä biisissä
2) soolot joilla ei ole siinä mitään suurempaa merkitystä
 
bluesia ei lasketa.

Kalliosoolo:
 
Soitetaan jossain järettömän korkeella vuoren rinteellä Les Paulia rööki suussa melekosessa haara-asennossa.
 
Ja saa soittaa ainoastaan e luonnollista mollia, taustalla vapaavalintainen yhdistelmä sointuja Em, C, D...

Yngwie-soolo:
Esiintyy useimmiten huonoissa kappaleissa. Soolo lähtee jonkin asteikon jostakin sävelestä ja saavuttaa huippunopeutensa nopeammin kuin F1-auto. Soittajan kädestä voi tulkita selkeää non-verbaalista viestintää "vittumä oon paras" ja tr00 kikkelimeininkiä, jossa kuulija saa kokea raskaan henkisen vaurion yrittäsessään ymmärtää näiden tarkoistusta. Jos on oikein tarkkana saattaa yngwiesooloa vääntävän pitkätukan päästä kuulua lievää hölskettä hänen heiluttaessa lettiään. Hölske on luonnollisesti virtsa-ainetta, jonka määrä on suoraan verrannollinen yngwiesoolon nopeuteen. Kappaleen tausta ja yngwiesoolo tulee tietysti aina sovittaa huolellisesti ja ne tukevat toisiaan tietysti parhaiten silloin kun niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.