Kitarat: soittaminen ›

Onko teillä ollut päiviä että olette ns. soittaneet liikaa ja soitto mikä on sujunut todella loistavasti alkaakin rönsyillä? Olen soittanut ainakin viikon 6-10 tuntia.
Olen soittanut useana päivänä käytännössä koko päivän, ja soitellut n. 30 riffiä edestakaisin ja useita eri harjoituksia. Näppäilykäden keskisormen alta irtosi vähän ihoa ja pitää antaa sen parantua, voin soittaa kyllä rauhallisemmin ja saada siten harjoittelua. Suosittelisitteko täyttä lepoa soitosta, vai kannattaako opetella vaikka teoriaa sillä välin kun sormi paranee? Motivaatio on niin korkealla että hankala hillitä itseään

Enpä ole tuollaista ilmiötä varsinaisesti huomannut. Keskittyminen toki herpaantuu aina jossain vaiheessa, oli aktiviteetti mikä hyvänsä keskittymistä vaativa asia.
 
Ihon kuluminen on normaalia, soittoa vaan niin paljon kuin sietää. Jos joku muu kuin iho (esim. nivel) kipeytyy, niin sitten lepoa, ettei satuta sitä vakavammin. Teoriaopinnot on tosi hyvä vaihtoehto. Tai sitten voi tehdä musaa vaikka eri soittimella, vaikkapa tietsikalla.

Sillon ku soitin tollasia määriä (joskus harvoin vieläkin) niin kyllähän se välillä menee siihen että silmien takana ei liiku mitään. Mun mielestä hyvä sekin, on sitte eväitä teknisesti soittaa kun ottaa siihen myöhemmin ajatuksen mukaan. Pääasia että kädet käy. Aivot herpaantuu ennen kuin kädet
 
Tai en tiedä mitä meinaat rönsyilyllä, voihan se olla hyväkin juttu. Tietyn kynnyksen yli kun menee tunneissa niin voi tuntua että pääsee johonkin "zoneen", sellainen ylisoittozone
 
Sormivamma... Voithan soitella pelkkää otelautaa, tähän tyyliin:
 
https://www.youtube.com/watch?v=cf8qwm61h38&
 
Mulla oli joskus aikoinaan plekukädessä tendiniitti, soittelin vaan tuollaisia. Ton kehittelin eilen kun tuli mieleen tää homma taas
 
Tollasesta on IMO paljon hyötyä, sillä on ihan tosielämän käyttötarkoituksia eikä ole pelkkä sirkustemppu. Tossa voi todella keskittyä tohon otelauta-asiaan (siellähän se musiikki luodaan, pleku on lähinnä vain erilainen soundi, hieman kärjistäen) ja joskus kun tuntuu ettei joku juttu suju, niin syy on joskus just otelaudassa vaikka luulee että se on jossain muualla.
 
Nykyään alotan useesti soittamisen soittamalla tollasta. Jotenkin helpompi saada synkka kohilleen heti, kun ottaa 1 käsi eka kohalleen ja sitten vasta 2. Tavallaan kun se "maali" on ensin selkee
 
Tai sit jos sulla on joku täppäyskelpoinen sormi kunnossa? Tässä yhdistelen vähän tota otelauta-ajatusta, mut täppäyssormi apuna:
 
https://www.tiktok.com/@guitar_by_aalataur/video/7317200978325835041
 
Viime aikoina opetellut täppäämään nimettömälläkin, ennen vaan keskarilla mut toi nimetön on ollut hyvä, saa laajempia täppejä ilman slide tap, joten ei se hukkaan mee vaikka aluksi tuntuu että eihän tällä väärällä sormella voi tehdä mitään. Että jos edes osa nakeista toimii, niin aina löytyy keinoja :)

Muitten aiheeseen vastanneiden tavoin niin täällä myös on joskus tuon pituisia soittosessioita. Kitarointihan on kuitenkin siinä määrin ihanaa hommaa, että joskus ajantajukin unohtuu ja tulee istuttua vähän pitempään ruoskan ääressä kuin luuleekaan.
 
Soitossa on kyllä ainakin mulla sama homma kun vaikka paperien kirjoittamisessa tai muissa vastaavissa judansseissa että erittäin harvoin on sellainen flow-tila, jossa jokainen minuutti (tai tunti!) tuollaisesta megasessiosta olisi sitä tuottavaa toimintaa. Useimmiten varmaan johonkin 6-10h soittotuokioon mahtuu maksimissaan se 2h tehokasta soittoharjoittelua ennen kuin aivo sanoo sopimuksen irti ja sormet alkaa tuottaa jotain proseduraalista kamaa.
 
En ole itse huomannut että soitto huononisi tuollaisista megasessioista, oikeastaan odotusarvoisesti toisin päin kuin harjoitus- ja soittoaika lisääntyy. Asia, johon olen kyllä törmännyt on tietynlainen virheiden spiraali soitossa, jossa yksi virhe saa aikaan muita muussa kohdassa linjaa/parttia. Tarkoitan siis sellaista prosessia jossa äänität/reenaat jotakin, teet virheen X, korjaat virheen X ja yhtäkkiä sitten osassa Y joka tähän asti on sujunut virheettä alatkin kompuroida. Tämä ainakin itelleni toimii useimmiten signaalina siitä, että olisi aiheellista vaihtaa ainakin hetkeksi soitettavaa matskua, kun selkeästi keskittyminen ei enää ole korkealla tasolla.

Tää on ehkä joku oppimisen juju että kun riffiä tai melodista linjaa toistelee niin siinä ne asiat tulee purettua atomitasolle ja asioita tutkii hyvin läheltä ja se aiheuttaa tuota jäkittelyä kun suhteellisuudentaso ja metsä ja puut karkaa. Vähän ku jotain sanaa hokee tarpeeks niin se alkaa kuulostaa oudolta. Tauon jälkeen kun palaa siihen mitä on stressaillut aikanaan ni soitto kulkee hyvin ellei taas ala liikaa sukeltamaan sinne atomitasolle :D Sama pätee varmaan kaikkeen oppimisen elämykseen lajista riippumatta.

Olen soittanut yli 40 vuotta, mutta en ole käytännössä juurikaan "harjoitellut" koskaan. Alussa tietysti oli joitain perusjuttuja kuten barresoinnut, joita joutui ihan treenaamalla treenaamaan että kädessä alkoi olla voimaa niihin ja pari skaalaa ja eri bändien kanssa on tietysti hinkattu biisejä vaikka kuinka, mutta noin muuten.

Mä vaan soittelen. Jammailen, improvisoin joka kerta kun kitaraan tartun vailla mitään ennakkosuunnitelmaa. Yritän joka tarttumiskerralla vähän säveltää, keksiä jonkin uuden jutun, kehittelen jotain vanhempaa. Se on se juttu, joka saa yhä soittamaan. Harvoin soitan yli puolta tuntia putkeen yksinäni. Soitan niin, että tartun kitaraan esim ruuan kypsymistä odotellessa, ja soitan vartin. Sitten parin tunnin päästä soitan taas vartin, ja niin edespäin. Useita lyhyitä rykäisyjä päivässä.

Oppiminen ja kehitys tapahtuu tauon/levon aikana.

KaRa: Oppiminen ja kehitys tapahtuu tauon/levon aikana.
 
Kyllä. Kymmenen vuotta ilman pesää niin on aikamoinen Ron Jeremy kun pääsee pukille.

Soittosysteemi nykyään: akustinen jumbo, vire D-standard ja paksut kielet.
Ei mikään tilutussetuppi, mutta omaan soittoon toimii, paljon voimaa ja alapäätä.
D-standard on nykyään perusvireenä koko ajan, ihan paras.