Kitarat: soittaminen ›

Rupesin tuossa miettimään "otelautasokeutta",eli sitä ettei "näe" musiikkia kun soittaa kitaralla,kosketinsoittimella pystyy jotenkin hahmottamaan musiikkia,soittamisessa on ideaa,jonkin verran myös trumpettia soittaessa,mutta kitaran kanssa on jotenkin hukassa,soittaa tyyliin "painetaan vaikka tosta ja kuunnellaan miltä kuulostaa" Kitarahan on teorian näkökulmasta helppo soitin,helppo transponoida yms.
Onko ketään multi-instrumentalistia(eli ihmistä joka ei osaa soittaa mitään soitinta)jolla on sama ongelma?
 
Ongelma saattaa olla
 
A Kitara on liian helppo soitin teorian kannalta,ei ole pakko miettiä niin paljon soittaessa.
 
B Pääsoittimen kanssa tulee yritettyä ja stressattua liikaa
 
C Kyllästyminen soittimeen jota soittaa eniten,musiikin "näkeminen" onkin joku fiilisjuttu
 
D ..ttu ei soitellessa mitään mietitä,muut ei vaan ymmärrä että kaikki paitsi kitaravetoinen musa on pas..

Itselläni on ollut vähän saman suuntaisia ajatuksia, en halua soittoni rajoittuvan niihin muutamaan pentatoniseen boxiin. Tuota Panden artikkelia olen lukenut ja harjoitellut sointujen muodostusta: http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=38&t=62355
Muutenkin pyrin omaksumaan hieman jazz-tyylisempää näkökulmaa, eli lähestyisikin sooloa enemmän taustan sointujen kautta. Pikkuhiljaa alkaa avautua, kuitenkin sooloissani voi valitettavasti havaita tietynlaista pentatoniseen jämähtyneisyyttä. Mitä paremmin otelautaa tuntee, sitä monipuolisempia ja jännittävämpiä juttuja voi kehittää. Sointujen, asteikoiden ja yleisen teoriasekamelskan hahmottaminen otelaudalla on siis varmasti hyödyllistä. Itselläni on otelaudan tuntemus valitettavan heikko, ja olenkin alkanut kiinnittää siihen enemmän huomiota. Urakka on kova, mutta uskon että lopussa kiitos seisoo.
 
A Kitara on liian helppo soitin teorian kannalta,ei ole pakko miettiä niin paljon soittaessa.
 
Tämä on minusta vähän 50-50. Toisaalta jokin perus-pentatonisen hahmottaminen kitaralla on erittäin helppoa, mutta joissakin teoria-asioissa kitara on minusta melko mutkikas soitin.

Guilty as charged. Tässä jotain pohdintoja asian tiimoilta:
 
Olen toivottoman kuurosokea kun tarvisi soittaa sooloa. Mietin etukäteen miten se voisi mennä ja sitten vedän taitojeni rajoissa jonkun version siitä. Yleensä joutuu harjoittelemaan koko scheissen osa osalta. Nyttemmin olen sentään oppinut soittamaan yhdellä otolla purkkiin. Improsoolot lukkiutuu tiukasti johonkin boksiin ja ne on aina itseään toistavaa diudiuta. Yleensä unohdan kuunnella taustaa ja sitten huomaan soittelevani ihan omiani.
 
Kysyin kovemmalta kepittäjältä kuinka sitä ehtii miettiä mitä soittaa jossakin nopeassa jutussa kun itse saatan jäädä pitkäksi aikaa jollekin nuotille miettimään jatkoa. Kaipa se on vähän sama kuin opetellessa vierasta kieltä, että sujuvuus tulee toistojen ja laajan sanavaraston kautta.
 
Tyydyttymättömät purkaukset vaivaavat minun soittoani. En osaa purkaa sointuja hyvin, koska olen menossa laatikossa ehkä väärässä kohtaa sillä hetkellä. Minulle on kai jäänyt alkuvaiheiden skaalan edestakaisin sahaaminen päälle ja kielen yli hyppääminen tuntuu pelottavalta, koska en ole varma jatkuuko polku siellä. Se kielii tietysti siitä, että en ole sisäistänyt miltä koko skaala näyttää otelaudalla. Aloitin musiikin harrastamisen koskettimien soitolla ja sen vuoksi kuvitellessani jotain melodiaa visuaalisesti niin ennen kitaran otelautaa tulee kuva pianon koskettimista.
 
Ostettuani basson vajaa pari vuotta sitten löysin soittimen, jolla voi tavallaan soittaa sooloa hidastettuna jos lähestyy asiaa esimerkiksi Motownin kautta. Se sopii ajatuksenjuoksulleni paremmin kuin kitaran tilutus toistaiseksi. Toisaalta aivojen nopeus ei ainakaan kasva iän myötä.

Mulla taas on ihan päinvastoin. Kitaraa olen soittanut jo useamman vuoden ja tätä boxeihin jumiutumista ja samojen juttujen sahaamista esiintyy turhan usein juuri kitaraa soittaessa. Pianoon olen tutustunut vasta äskettäin enkä sitä varsinaisesti osaa soittaa, mutta silti pianon ääressä tuntuu siltä että tässähän voi mennä vaikka mihin ja mitenpäin tahansa.

Mulla taas on ihan päinvastoin. Kitaraa olen soittanut jo useamman vuoden ja tätä boxeihin jumiutumista ja samojen juttujen sahaamista esiintyy turhan usein juuri kitaraa soittaessa. Pianoon olen tutustunut vasta äskettäin enkä sitä varsinaisesti osaa soittaa, mutta silti pianon ääressä tuntuu siltä että tässähän voi mennä vaikka mihin ja mitenpäin tahansa.
 
Pianoa olen itsekkin harrastanu noin 4v ja voin sanoa, että se on teorian kannalta paljon vaikeampi soitin.

että se on teorian kannalta paljon vaikeampi soitin.
 
Jotain perusteluja? Mielestäni pianolla/koskettimilla monien asioiden hahmottaminen on nimenomaan teorian kannalta paljon helpompaa. Ja itsehän en edes soita pianoa.

Mielestäni pianolla/koskettimilla monien asioiden hahmottaminen on nimenomaan teorian kannalta paljon helpompaa
 
Hahmottaminen on helpompaa,mutta se hahmottaminen vaatii keskittymistä,sitä tarkoitinkin tuolla vaikeudella.
Onhan vaikka klassinen kromaattinen modulaatio vaikeampaa pianolla,kitaralla siirtää vaan sitä "boksia" nauhalla ylöspäin.Ja kun opit yhden sävellajin skaalan kitaralla,opit samassa kaikkien sävellajien skaalan. Ongelma on siinä kun leikkii jazz-kitaristia ja hyppii sävellajeista toiseen,niin joskus tulee se musta hetki että missäs sitä ollaan ja mistäs tänne on tultu,kun ei ole mitään "maamerkkejä" sitä samaa aroa vaan

Laitampa tähän kommenttia kun ite tullu just funtsittua kyseistä otelauta-asiaa.
 
Oon itekki soitellu sooloja pelkästään asemien perusteella. Blues-skaalalla yleensä mennään ja onhan se kieltämättä aika jämähtänyttä sooloilua kun yhdestä asemasta mennään.
 
Jokunen viikko sitten onnekseni sain keskustella ammattilaisen kanssa asiasta, ja se avas silmiä aika paljon. Ensinnäkin, tuli selväksi että, mun pitää opetella otelauta. Eli kun otan jostain nauhanvälistä summittain äänen, niin pitää nähdä että mikä sävel on kyseessä. Kova opettelu, mutta varmasti pitkällä aikavälillä opeteltavissa.
 
Sitten, pitäs ajatella niitä sointuja ja säveliä mistä ne soinnut koostuu. Kun tiedän mitä säveliä voin vetää, niin riitasointuja ei tule ja luonnollisesti soitto kuulostaa paremmalta.
 
Mitähän vielä. No käytännöstä sen verran, että kantsii laulaa tai hyräillä soittamiaan sooloja. Helkkarin hyvää treeniä. Siinä jotenkin paremmin saa siirrettyä kitaraan sen, mitä päässä ajattelee, että miltä sen soiton pitää kuulostaa.
 
Hyvä juttu mikä mulle antaa rohkasua on se, että tämä opettaja sano, että huomaa että oon kuunnellu musiikkia paljon. Ideoita sooloihin siis päästä löytyy, mutta nyt pitää vaan purkaa ne esteet välistä (tekniset, ja teorilliset) että saan flown päälle.
 
Mut loppuyhteenvetona. Soittaa voi, vaikka ei tiedä mitään teorista ja sävelistä mitä vetää, mutta mä oon päättäny lähtä sille tielle, että opettelen koko otelaudan. Katotaan nyt mitä siellä tunnelin päässä odottaa.