Kitarat: soittaminen ›

Kävin eilen soittelemassa yhen uuden porukan kanssa, jossa oli toinen kitaristi melkoisesti itseäni kokeneempi. Ite oon soitellu 9 vuoden aikana melko satunnaisesti, enkä ottanut tunteja koskaan. Noh, tuli tuossa porukassa sitten jossain vaiheessa mainittua, että oon katellu tota Petruccin signature-kitaraa ja toisessa tilanteessa kun tuli puhe siitä, että mitä oon soitellu, niin tuli myös mainittua Petrucci.
 
En ole ihan varma, oliko siinä jotain ylpeilyn makua, kun sanoin nuo, mutta ihan hyvä että jäi sanomatta muutamat tarkennukset, kuten: "sitä kitaraa ois ihan kiva kokeilla, millanen on kädessä jne." tai "oon noita jotain helpoimpia Petruccin juttuja soitellu hitaalla tempolla silleen treenimielessä", koska session jälkeen tuo kokeneempi kitaristi sanoi hyvin asiallisesti, että: "sun tasolla ois ehkä hyvä unohtaa ne Petruccit joksiki aikaa."
 
Vaikka mulla onkin omasta mielestäni suht hyvä itsetunto, niin toi lause jotenki kolahti. Iski arkaan paikkaan. Tuli vähän sellanen olo, että täytyy puolusella itteä jotenki, jonka jälkeen tuli liuta noita: "no en mä siis oo tosissani yrittäny niitä" tai: "silleen hitaasti vaan katellu jotain".
 
Tänään sitten mietiskelin pitkään, että miten mulla tuli niin kauhea olo tosta. Ensinnäkin tykkään Petruccin soitosta. Oon kuunnellu aika paljon kaikkia kitaristeja, hevimpiä, niinku Adrian Smithit ja Murrayt ja analysoinu niitten soolosoittotekniikoita ja lickejä, McKee, Blackmore, Hendrix, Steve Vai, Page jne. jne. Kukaan ei kuitenkaan oo säväyttäny silleen ku Petrucci. Muut on mulle vaan kitaristeja, ja tietty tietyssä mielessä Petrucciki on, mutta siinä on silti sitä jotain, mistä itelle tulee hyvä fiilis. Kai mä sit oon jonkinlainen Petrucci-fanipoika. :)
 
That being said, jos on yks kitaristi, jonka jutuista tykkää yli kaiken, niin kait se on sit ihan luonnollista, että niitä sen juttuja soittaa, vaikkei niitä ihan täysillä osais vetääkään. Ei mulla siis pitäs olla mitään tarvetta puolustella tota, että oon soitellu (tai yrittäny ainaki) niitä.
 
Sit kuitenki viimein tajusin jutun ytimen: mä ite vähättelen alottelevia kitaristeja jollain tasolla. Jos jossain mainitaan joku tyyppi, joka on soittaanu kuukauden kitaraa ja soittaa vain Alexi Laihoa, niin vaikken sitä ääneen sanoiskaan, niin jollain tasolla kuitenki ajattelen: "ei jeesus mikä pelle", tai jotain vastaavaa. En ikinä sanois tota kellekään silleen päin naamaa, enkä usko että edes porukassa nauraisin ketään tolleen, mutta ajattelen kuitenkin. Samalla sitä myös pelkää, että joku toinen vähättelee itseä, koska sitä tietää millanen asenne itellä on.
 
Noh, tämän satorin myötä tajusin myös, että tuo kokeneempi kitaristi oli täysin oikeassa. Mun OIS oikeasti parempi unohtaa ne Petruccit vähäksi aikaa ja opetella perusteet kunnolla (mihin olenkin viimeaikoina panostanut mielestäni valtavasti).
 
Tavallaan se, että ton jutun tajusi, oli todella huojentavaa. Sitä ymmärtää enemmän niitten alottelevien kitaristien tilannetta ja samalla stressitaso vähenee, koska tajuaa, että se on ihan luonnollista olla tässäkin tilanteessa, missä mä oon, eikä sitä tarvi häpeillä, että tykkää Petruccista. Se vaan, ettei oikeasti juutu soittaan pelkästään niitä juttuja, jotka on kokonaan oman tason ulottumattomissa, vaan keskittyy niihin perusteisiin.
 
Jes, no yhteenvetona siis mainittakoon, että jos joskus olenkin naureskellut näitä wannabe-Laihoja, niin olen siis itse syyllistynyt täysin samoihin wannabe-meininkeihin. Aina sitä oppii jotain uutta itsestään. :)

Itse aloitin kitaran soiton aikoinaan lähes suoraan Dream Theaterin tuotannon alkupään levytysten opettelulla, koska ne olivat niin hienoja silloin. Täytyy myöntää, että osa niistä jutuista säväyttää edelleenkin voimakkaasti. Osaltaan olen sitä mieltä, että soiton täytyy olla hauskaa ja varsinkin aivan aloittelijoille täytyy saada jokin kipinä, että siihen kitaraan tarttuu aina uudelleen ja uudelleen. Voihan sitä samalla opetella sitten "oikeitakin" asioita, mutta jokin intohimo ja päämäärä on mielestäni todella hyvä asia. Voisiko melkein sanoa, että koko soittaminen on suhteellisen turhaa ilman niitä?

Voihan sitä samalla opetella sitten "oikeitakin" asioita, mutta jokin intohimo ja päämäärä on mielestäni todella hyvä asia. Voisiko melkein sanoa, että koko soittaminen on suhteellisen turhaa ilman niitä?
 
Joo, tätä iteki niinku vähän hain sivulauseessa tolla tekstillä, vaikka se ei ehkä kovin selväksi siitä tullutkaan. :D Pitäs vaan aina muistaa niellä se oma ylpeys ku joku nuorempi kaveri tulee kyseleen, että miten swiipataan jne.
 
E: Siis noin niinku yleisesti. Eihän ne aina oo nuorempia... tai varsinkaan tuu kyseleen multa sitä. :D

Itsekin on tullut soitettua DT:n ja Liquid tension experimentin juttuja aika paljon. Nopeampiakin tulee tiluteltua silloin tällöin mutta varsinkin ne Petruccin hitaammat jutut säväyttää tosi kovaa, kun on joku hyvä sointukulku alla ja sitten tulee perushyvä hidas soolo.
 
Luultavasti tykkään noista juuri sen takia, että muuten se musiikki on niin monimutkaista ja erikoista, mutta sitten tuleekin joku aivan selkeä hidas melodinen osuus johon koko se monimutkaisuus purkautuu loppujen lopuksi. Vähän niinkuin päästäisi paineet pihalle siinä kohtaa. Ja onpa äijällä omaan makuuni hieno fraseeraus myöskin.
 
Niin joo asiaan. Intohimothan loppujen lopuksi tätä harrastusta vie koko ajan eteenpäin ja sitä kautta on vain hyvä asia jos joku aloittelija on kiinnostunut kunnolla jostain hommasta. Ihan sama onko se sitten yksi ainut bändi tai kitaristi, kunhan innostusta piisaa. Sama pätee monesti myös enemmän soittaneisiin, kun tulee niitä kausia, jolloin ei kuuntele mitään muuta kuin sitä Dream Theateria tai Eric Johnsonia, eikä mikään muu oikein säväytä vähään aikaan.
 
Huomaan itse ainakin kehittyväni soittajana eniten juuri tuollaisten kausien aikana ja varsinkin jälkeenpäin huomaa mitä juttuja saa revittyä kaikkeen muuhun soittoon mukaan. Ei niistä Bodomteineistä ikinä tiedä kuka tulevaisuudessa tulee olemaan oikeasti lahjakas ja kehittynyt muusikko. Pääasia, ettei lyttää koko soiton innostusta heti alkuvaiheessa. Ehkä siinä parin kunnollisen soittovuoden jälkeen voi joku ruveta patistamaan vähän muunlaiseenkin soittoon ja kuunteluun, jos ollaan vieläkin ihan liekeissä. Yleensä aloittelijoiden moittimisessa tuntuu olevan mukana aika paljon pelkoa siitä, että joku sen teinin kaveri saattaa innostua enemmän kaverinsa tilutuksista, kuin kauemman soittaneen hienosti fraseeratusta bluesista tms. Sitten täytyykin ruveta haukkumaan toisen soittoa ja korostamaan omaa vibraattoa jne.
 
Kaverini on soittanut koko ikänsä Metallicaa ala-asteelta asti ja siinä on kyllä äijä joka on jämähtänyt aivan täysin siihen hommaan eikä kuuntelekaan paljoa muuta, kuin edelleenkin Metallicaa ja Death metallia. Voisi sanoa, että mies ei oo kehittyny moneen vuoteen soittajana yhtään mihinkään, mutta on aivan älytön peto komppaamaan metallijuttuja hirveään tahtiin ja tykkää siitä. (Unohdin jo pointin, minkä takia kirjoitin tämän viimeisen kappaleen, mutta kai siihen oli joku järkevä syy. :) )

Ei niistä Bodomteineistä ikinä tiedä kuka tulevaisuudessa tulee olemaan oikeasti lahjakas ja kehittynyt muusikko.
 
Paitsi muusikoiden.netissä tiedetään, kun tarjotaan jatsia ja nuotteja. Laiho sanoi kerran haastattelussa että on aina otettu kun joku tulee pitämään idolina. Komppaan samanlaista nöyryyttä myös soitto-opetushommissa.
 
Januaryn soittokaverilta harmittavan epäselvä tokaisu.

Kävin eilen soittelemassa yhen uuden porukan kanssa, jossa oli toinen kitaristi melkoisesti itseäni kokeneempi. Ite oon soitellu 9 vuoden aikana melko satunnaisesti, enkä ottanut tunteja koskaan. Noh, tuli tuossa porukassa sitten jossain vaiheessa mainittua, että oon katellu tota Petruccin signature-kitaraa ja toisessa tilanteessa kun tuli puhe siitä, että mitä oon soitellu, niin tuli myös mainittua Petrucci.
 
En ole ihan varma, oliko siinä jotain ylpeilyn makua, kun sanoin nuo, mutta ihan hyvä että jäi sanomatta muutamat tarkennukset, kuten: "sitä kitaraa ois ihan kiva kokeilla, millanen on kädessä jne." tai "oon noita jotain helpoimpia Petruccin juttuja soitellu hitaalla tempolla silleen treenimielessä", koska session jälkeen tuo kokeneempi kitaristi sanoi hyvin asiallisesti, että: "sun tasolla ois ehkä hyvä unohtaa ne Petruccit joksiki aikaa."
 
Vaikka mulla onkin omasta mielestäni suht hyvä itsetunto, niin toi lause jotenki kolahti. Iski arkaan paikkaan. Tuli vähän sellanen olo, että täytyy puolusella itteä jotenki, jonka jälkeen tuli liuta noita: "no en mä siis oo tosissani yrittäny niitä" tai: "silleen hitaasti vaan katellu jotain".
 
Tänään sitten mietiskelin pitkään, että miten mulla tuli niin kauhea olo tosta. Ensinnäkin tykkään Petruccin soitosta. Oon kuunnellu aika paljon kaikkia kitaristeja, hevimpiä, niinku Adrian Smithit ja Murrayt ja analysoinu niitten soolosoittotekniikoita ja lickejä, McKee, Blackmore, Hendrix, Steve Vai, Page jne. jne. Kukaan ei kuitenkaan oo säväyttäny silleen ku Petrucci. Muut on mulle vaan kitaristeja, ja tietty tietyssä mielessä Petrucciki on, mutta siinä on silti sitä jotain, mistä itelle tulee hyvä fiilis. Kai mä sit oon jonkinlainen Petrucci-fanipoika. :)
 
That being said, jos on yks kitaristi, jonka jutuista tykkää yli kaiken, niin kait se on sit ihan luonnollista, että niitä sen juttuja soittaa, vaikkei niitä ihan täysillä osais vetääkään. Ei mulla siis pitäs olla mitään tarvetta puolustella tota, että oon soitellu (tai yrittäny ainaki) niitä.
 
Sit kuitenki viimein tajusin jutun ytimen: mä ite vähättelen alottelevia kitaristeja jollain tasolla. Jos jossain mainitaan joku tyyppi, joka on soittaanu kuukauden kitaraa ja soittaa vain Alexi Laihoa, niin vaikken sitä ääneen sanoiskaan, niin jollain tasolla kuitenki ajattelen: "ei jeesus mikä pelle", tai jotain vastaavaa. En ikinä sanois tota kellekään silleen päin naamaa, enkä usko että edes porukassa nauraisin ketään tolleen, mutta ajattelen kuitenkin. Samalla sitä myös pelkää, että joku toinen vähättelee itseä, koska sitä tietää millanen asenne itellä on.
 
Noh, tämän satorin myötä tajusin myös, että tuo kokeneempi kitaristi oli täysin oikeassa. Mun OIS oikeasti parempi unohtaa ne Petruccit vähäksi aikaa ja opetella perusteet kunnolla (mihin olenkin viimeaikoina panostanut mielestäni valtavasti).
 
Tavallaan se, että ton jutun tajusi, oli todella huojentavaa. Sitä ymmärtää enemmän niitten alottelevien kitaristien tilannetta ja samalla stressitaso vähenee, koska tajuaa, että se on ihan luonnollista olla tässäkin tilanteessa, missä mä oon, eikä sitä tarvi häpeillä, että tykkää Petruccista. Se vaan, ettei oikeasti juutu soittaan pelkästään niitä juttuja, jotka on kokonaan oman tason ulottumattomissa, vaan keskittyy niihin perusteisiin.
 
Jes, no yhteenvetona siis mainittakoon, että jos joskus olenkin naureskellut näitä wannabe-Laihoja, niin olen siis itse syyllistynyt täysin samoihin wannabe-meininkeihin. Aina sitä oppii jotain uutta itsestään. :)
 
Olisit todennu sille että "Vittu jos mä neuvoja kaipaan niin kysyn silloin" :)

Hehe. No en mä missään nimessä moittinu tota kaveria, enkä tarkottanu, että hän ois sitä mitenkään asiattomasti sanonu. Päin vastoin. Kyseli, että oonko ottanu tunteja koskaan jne. että hänellä pisti silmään muutamat jutut, joita vois paikkailla. Ite ku oon sellanen, että pääsääntösesti tykkään, jos joku tarjoaa auttavan kätensä... vaikka sitten pyytämättä. Voinhan mä aina valita olla kuuntelematta niitä neuvoja, jos ne ei oo mulle mieleen.
 
Mutta siis... oon jo jonkin aikaa miettinyki, että pitäs saada ihan henkilökohtasta opetusta, ku on muutamia heikkoja kohtia soitossa, jotka itelläki pistää silmään, eikä oikein tiedä, että miten niitä korjailis.
 
E: selvyytenä vielä, että toi "tokaisu" oli varmaan vähän asiayhteydestä irti nyhtäisty, mikä ei mulla kyllä ollu tarkotuksena tossa.

Munsta kannattaa soittaa sitä mikä motivoi soittamaan.

Plussa tuli Januarylle topicin aloituksesta!
Jotenkin kolahti tuo teksti.
 
Meikäläinen on ollu aina vähän sellainen wannabe-kirkkien ja laihojen yms. jutuille naureskeleva sälli. Todennäköisesti olen ollut vain kateellinen alusta lähtien, koska mulla ei ole ollut mitään selkeätä fanittamisen kohdetta, jonka juttuja olisin alkanut silloin pentuna treenailemaan. Opettelin tylsästi sointuja ja nuoteista soittamista yms. faijan johdolla ja myöhemmin musaopistossa. Ainoat ns. ihailun kohteet olivat näitä kotimaisia allround-kitaristeja, tyyliin Juha Björninen, Jarmo Nikku jne.
 
Naureskelin kovasti eräälle silloisella asuinpaikkakunnalla aloittelevalle hevibändille, koska nitten kitaristi (joka diggaili jotai metallicaa) ei ehkä osannut muodostaa silloin sointuja niin hyvin kuin itse:)
 
Jonnekin 18-vuotiaaksi asti kuvittelin, että musta tulee ammattimuusikko, kunnes 3/3 tentti löi ikäänkuin märällä rukkasella naamalle. Tajusin tentin jälkeen, joka meni kyllä läpi, mutta ei mitenkään loistavasti, ettei musta puolivillaisella treenaamisella mitään ammattimuusikkoa tule. Aktiivinen soittaminen jäi tämän jälkeen useammaksi vuodeksi.
 
Muutama vuosi sitten harrastus alkoi aktiivisena uudestaan. Myös raskaampi musiikki on tullut kuuntelun kautta tutuksi. Tämä kersana ylenkatsomani hevibändi on niittänyt mainetta ainakin kotimaassa ihan mukavasti ja diggailen kovasti heidän tuotannostaan ja soitosta... Erona on se, että nyt voin myöntää, että multa noi tilu- ja hevihommat eivät edes irtoa:) Ja kaverit taitavat olla teoreettisista asioistakin perillä siinä kun itsekin, ja varmaan vielä paremmin.
 
Edelleenkin tulee silloin tällöin suhtaduttua ylimielisesti näihin laihohommiin...
 
En vaan voi välttyä kysymykseltä, että johtuuko se siitä, että mulla ei edelleenkään ole selkeää esikuvaa kitaransoitossa? Todennäköisesti:(
Sillisalaatti taustani (allround-kitaristidiggailu) johtuen, luultavasti, soitankin nykyisin todellista sillisalaatia pilepändini kanssa:)
 
Eli summa summarum: On varmasti hyödyllistä opetella niitä omia suosikkeja jo alussa, kunhan pitää rinnalla myös oman tason mukaisten perusasioiden treenamisen.

Plussa tuli Januarylle topicin aloituksesta!
Jotenkin kolahti tuo teksti.
 
Meikäläinen on ollu aina vähän sellainen wannabe-kirkkien ja laihojen yms. jutuille naureskeleva sälli. Todennäköisesti olen ollut vain kateellinen alusta lähtien, koska mulla ei ole ollut mitään selkeätä fanittamisen kohdetta, jonka juttuja olisin alkanut silloin pentuna treenailemaan. Opettelin tylsästi sointuja ja nuoteista soittamista yms. faijan johdolla ja myöhemmin musaopistossa. Ainoat ns. ihailun kohteet olivat näitä kotimaisia allround-kitaristeja, tyyliin Juha Björninen, Jarmo Nikku jne.
 
Naureskelin kovasti eräälle silloisella asuinpaikkakunnalla aloittelevalle hevibändille, koska nitten kitaristi (joka diggaili jotai metallicaa) ei ehkä osannut muodostaa silloin sointuja niin hyvin kuin itse:)
 
Jonnekin 18-vuotiaaksi asti kuvittelin, että musta tulee ammattimuusikko, kunnes 3/3 tentti löi ikäänkuin märällä rukkasella naamalle. Tajusin tentin jälkeen, joka meni kyllä läpi, mutta ei mitenkään loistavasti, ettei musta puolivillaisella treenaamisella mitään ammattimuusikkoa tule. Aktiivinen soittaminen jäi tämän jälkeen useammaksi vuodeksi.
 
Muutama vuosi sitten harrastus alkoi aktiivisena uudestaan. Myös raskaampi musiikki on tullut kuuntelun kautta tutuksi. Tämä kersana ylenkatsomani hevibändi on niittänyt mainetta ainakin kotimaassa ihan mukavasti ja diggailen kovasti heidän tuotannostaan ja soitosta... Erona on se, että nyt voin myöntää, että multa noi tilu- ja hevihommat eivät edes irtoa:) Ja kaverit taitavat olla teoreettisista asioistakin perillä siinä kun itsekin, ja varmaan vielä paremmin.
 
Edelleenkin tulee silloin tällöin suhtaduttua ylimielisesti näihin laihohommiin...
 
En vaan voi välttyä kysymykseltä, että johtuuko se siitä, että mulla ei edelleenkään ole selkeää esikuvaa kitaransoitossa? Todennäköisesti:(
Sillisalaatti taustani (allround-kitaristidiggailu) johtuen, luultavasti, soitankin nykyisin todellista sillisalaatia pilepändini kanssa:)
 
Eli summa summarum: On varmasti hyödyllistä opetella niitä omia suosikkeja jo alussa, kunhan pitää rinnalla myös oman tason mukaisten perusasioiden treenamisen.
 
Ihan pakko kysyä, että mikä hevibändi on kyseessä? :D

Tämmöstä sattuu juu. Itse oon soitellu varmaankin jotain 7 vuotta. Pari-kolme ekaa vuotta meni sillain "täyspäiväisesti", kävin reilun vuoden ajan tunneilla jne. Sitten tuli intti ja opiskelut joiden myötä on jäänyt reenaaminen aika satunnaiseksi. Kiireisinä aikoina ehdi soittamaan edes joka viikko.
Noh, soittotaidot on tietty sen mukaiset. Kuitenkin sitä kiinnostusta löytyy ja välillä kun on rahoissaan niin innostuu kamojakin ostelemaan ja vaihtelemaan. Se mikä tässä nyt juurikin tuli mieleen on se, että oon saanut kanssa kuunnella melkosen usein kommentointia tyyliin "mitä sä noin monella/hyvällä skeballa teet ku et sä ees oo pr00". Perkele! Mitä väliä sillä on kuinka paljon/hyviä kamoja löytyy, vaikka olis kuinka nyyppa, kunhan talous kestää :)
Myönnetään, että suvussani on jonkinmoista keräilyviettiä havaittavissa enkä ole poikkeus...
Mitä siihen Petruccin soittamiseen tulee, miksei sekin omille taidoille sopivilla nopeuksilla perustekniikkaa kehittäisi ihan siinä kuin muutkin harjoitukset. Itse ainakin ihan mukaviksi havainnut.

oon saanut kanssa kuunnella melkosen usein kommentointia tyyliin "mitä sä noin monella/hyvällä skeballa teet ku et sä ees oo pr00". Perkele! Mitä väliä sillä on kuinka paljon/hyviä kamoja löytyy, vaikka olis kuinka nyyppa, kunhan talous kestää :)
 
Hyvin sanottu! Mullakin on kolme bassoa ja kaksi kitaraa, kolmas on tulossa. Enkä ole edes kitaristi tai basisti, vaan rumpali :))
 
Nyt kypsässä neljänkympin kriisissä päätin vihdoinkin opetella soittamaan skittaa. Taito jota aloittelin joskus 11-12 vuotiaana, mutta joka jäi sitten rumpujen soiton "jalkoihin" satunnaista rämpyttelyä lukuunottamatta.
 
Täytyy todeta että on helvetin nastaa ottaa skitta käteen ja sulkeutua kammioonsa tunniksi-pariksi duunipäivän jälkeen soittelemaan. Hukkaan ei näköjään ole mennyt nämä vajaat 30 vuotta rumpujen soittoa ja musiikin kanssa touhuamista, kehitystä nimittäin tapahtuu koko ajan. Melodia- ja rytmitaju tuntuu auttavan asiassa eteenpäin. Ja tietysti se, että on saanut soittaa loistavien kitaristien kanssa, josta näköjään on jotain tarttunut vahingossa itselleenkin :)
 
Koskaan ei musta varmaankaan tule mitään nuotiokitaristia kummempaa, eikä ole tarviskaan. Rummut on ja tulee aina olemaankin mun pääinstrumentti.
Nyt teen kuitenkin sitä, minkä tekemättömyys on harmittanut vuosia. Eli soitan jotain instrumenttia, jolla voin kokeilla ja tehdä muutakin kuin soittaa komppeja. Jopa jotain omia biisintynkiä on syntynyt....
 
Ikinä en tule dissaamaan ketään aloittelijaa ja koskaan ei myöskään ole liian myöhäistä aloittaa. Ei mulla muuta tässä..

On paljon hauskempaa olla amatööri ja naureskella itsensä turhan vakavasti ottaville elitisteille (sekä itselleen)!
 
Ps. en itse osaa vetää mitään bodomidreamteaterimetallika juttuja tai jazziakaan, mutta lavalle kun menee, on soittaminen aina hauskaa ja joskus muutkin tykkäävät. Enuff for me.

Munsta kannattaa soittaa sitä mikä motivoi soittamaan.
 
Tuohon vielä lisäisin, että kannattaa soittaa sitä mistä itse tykkää.

Jos januaryllä on nuin vittumaisen olosta soitto porukkaa, niin ite en ainakaa toista kertaa menis, vaan lopettasin ja ehtisin kivemman porukan jonka kanssa soitella. Tosiasiahan on, että jotkut vaan on ylimielisiä kusipäitä. Tuohan on vähä sama asia ku menis uuteen työpaikkaan jossa vaikka 10 vuotta ollu alkaa vittuilemaan kun et osaa heti.

... Se mikä tässä nyt juurikin tuli mieleen on se, että oon saanut kanssa kuunnella melkosen usein kommentointia tyyliin "mitä sä noin monella/hyvällä skeballa teet ku et sä ees oo pr00". Perkele! Mitä väliä sillä on kuinka paljon/hyviä kamoja löytyy, vaikka olis kuinka nyyppa, kunhan talous kestää :)
 
Tuo on itselle pistänyt myös nettien kirjoituksissa silmään, että kitaravermeet, varsinkin kitarat olisivat aivan liian hyviä joillekin soittajalle.
 
Tuohan on puhtaasti jokaisen oma asia, jos haluaa vedellä nautittavan laadukkaalla kepillä, kivempi se on hyvällä kitaralla soittaa kuin hirveellä risulla, joka ei vireessä pysy, sormet verillä nauhanpäistä, kaula mutkalla kuin korkkiruuvi puhumattakaan muista laatutekijöistä.
 
Huono homma tänä päivänä tuo vähättely, sitähän tapahtuu ei pelkästään näissä musiikkijutuissa, esim. työelmässä, urheilussa ym., välistä tuntuu siltä, että joillakin on nautinto lytistää toisten itsetuntoa, huono asia tuo on joka tapauksessa koska vähättelyllä ei rakenneta mitään positiivista (poikkeuksena on tietysti henkilöt, jotka saavat tästä potkua ja lataavat aimo annoksen energiaa edistymiseen ja sitä kautta kehittyvät vaikka kuinka pitkälle).
 
Todella hyviä kirjoituksia täällä ja hyvä topic

Tuo on itselle pistänyt myös nettien kirjoituksissa silmään, että kitaravermeet, varsinkin kitarat olisivat aivan liian hyviä joillekin soittajalle.
 
Tuohan on puhtaasti jokaisen oma asia, jos haluaa vedellä nautittavan laadukkaalla kepillä, kivempi se on hyvällä kitaralla soittaa kuin hirveellä risulla, joka ei vireessä pysy, sormet verillä nauhanpäistä, kaula mutkalla kuin korkkiruuvi puhumattakaan muista laatutekijöistä.
 
Mä itse muistan kun sain näppeihini upouuden PRS:n kun olin yläasteella. Aikaisempi sähkis oli ollut siihen saakka Peaveyn Stratokopio ruosteisilla nauhoilla. Voin sanoa, että uuden kitaran myötä myös harjoittelun ja soittamisen määrä kasvo eksponentiaalisesti aikaisempaan. Se on vaan niin, että hyvä soitin ruokkii soittajaa ja köyhällä ei ole varaa ostaa huonoa...eiks je!

...koska session jälkeen tuo kokeneempi kitaristi sanoi hyvin asiallisesti, että: "sun tasolla ois ehkä hyvä unohtaa ne Petruccit joksiki aikaa."
 
Sehän on hyvä, että pystyit käsittelemään tuon sinällään aika tylyn lausahduksen noinkin rakentavasti. Joku toinen ehkä olisi ottanut itseensä ja masentunut totaalisesti. Tai jos on taipumusta narsismiin, niin kieltää kritiikin kokonaan ja kääntää asian päälaelleen. Ei sillä, että olisi kenenkään soittokaverin tehtävä kommentoida toisen soittamista - se harvoin parantaa meininkiä. Mutta tapahtuma ja sen seuraukset kertoo ehkä sen, että soittaminen ja musiikki ei ole sinulle aivan yhdentekevä asia.

Mulle ei oo ikinä tarvinnu sanoa että "sun tasolla.... ottasin toivelaulukirjan esiin" mutta yleensä on karissu turhat luulot itestä siinä vaiheessa kun se toinen on alkanut soittaa.

Mielenkiintoinen aihe, kommentoimpas minäkin... Itse olen aikuisiällä kitaran soittamiseen haksahtanaut aloittelija ja olohuonekitarisin uraa on takana nyt n. 2 vuotta. Jokainen pidempään soitellut tietää varmasti mitä tuossa ajassa loppujen lopuksi ehtii oppia, perusasioita, perustekniikkaa, yksinkertaisia riffejä, komppaamisen perusteita jne. Itseäni ei pätkääkään hävetä sanoa että yritän ottaa mallia semmoisista soittajista kuin Malcolm Young, Kirk Hammet, Jimi Hendrix, Adrian Smith... Vaikka otan mallia heistä, en kuitenkaan kuvittele että olisin missään elämäsin vaiheessa heidän tasollaan, yritän vaan olla hyvä omalla tasollani, mihin se nyt sitten tässä vuosien mittaan meneekin.
 
Ylimielisyys on ehkäpä pahin juttu mitä työssä tai harrastuksissa voi kaveria kohtaa osoittaa, jokainen voi ottaa vaikutteita esikuvaltaan/idoliltaan eikä missään tapauksessa kannata unohtaa temppuja mitä esikuva tekee. Sieltä oma tyyli lopulta löytyy ja sitä ei Hammetit eikä Petruccit puolestaan osaa.
 
Ja mitä kamoihin tulee niin jokainen hankkikoon niin hyvät tai huonot kuin haluaa, itsen haaveilen oikeasta Gibsonista mutta soittelen nyt halppiskopiolla. Ostan kyllä Gibsonin vielä joskus.