Laulaminen ›

Noh.. Otsikko sisältää mun kysymyksen.
 
Yritin hakua, mutta "Haku on toistaiseksi poissa käytöstä. Pahoittelut."
 
Oon jonkun aikaa (aika satunnaisesti kylläkin, myönnän) seuraillu tätä keskustelua ja mun mielestä on vaan ihailtavaa, miten täällä saadaan palikat järjestykseen sellasissa asioissa, mitkä on mun mielestä olleet poskellaan laulun opetuksessa peruskouluajoista lähtien.
 
Niin rupesin vaan tossa ihmettelemään, että onko käsite (siis fraseeraus) olleskaan tuttu siellä aidan toisella puolella, kun en muista puiseen silmääni termin tällä palstalla tarttuneen? .. Kun katsoo tota NallePuh:in laittamaa Pajazzo kohtausta, niin ensimmäinen juttu, mikä tuli ees mieleen, vaikken kieltä ymmärräkkään, oli että fraseeraus on vedetty niin äärirajoille kuin ikinä pystyy, ettei ihan kuulosta siltä (=pelleltä) mikä hahmo on ulkoisesti. Ja sehän toimii!
 
Fifi? Tai joku?

Kyllä puhutaan. Se on juuri se mikä erottaa käytännössä kaksi identtistä ääntä. Sitten kun on tekniikka kunnossa niin on juuri se fraseeraus se oma tavaramerkki ja tapa toteuttaa laulua. Tosin fraseeraus vaihtelee ihan päivän ja kunnon mukaan.
 
Olen ollutkin huomaavinani silloin tällöin ooperassa miten tenorin korkeat fermato-kohdat jätetään tosi lyhyiksi, varmaan koska laulajan kunto ei riitä 8 sekunnin korkeaan C:hen. Se onkin sitten sellaista kyttäämistä johtajan ja laulajan välillä, tai sitten on vaan päätetty alusta lähtien, että jätetään lyhyeksi.

Klassisessa laulussa fraseeraus on kaiken aa ja oo. Kaikki osaavat laulaa kovaa, mutta se hiljaa laulaminen (ja hiljaa laulamisellekin on useita eri asteita esim. pianissimo = hiljaa, sotto voce = puoleen ääneen), messa di voce = äänen paisuttaminen pienestä isoksi ja takaisin pieneksi yhden pitkän äänen aikana, värit, sävyt, tunnelmat pitää löytää äänestä myös. Fraseeraus on se, millä kappaleesta tehdään mielenkiintoista.
 
Pitkät (ylä)äänet on tarkoitus tehdä juuri niin pitkiksi kuin nuoteissa seisoo. Jos nuoteissa on vain fermaatin merkki (=jäädään nuotille niin pitkäksi aikaa kuin halutaan), silloin voi itse määrittää sen nuotin keston. Ja tällaisessa tapauksessa jokainen toimii tietenkin omien kykyjensä mukaan. Jos ei jaksa laulaa pitkiä nuotteja, on hengitystekniikassa jotain vikaa, tai vaikkei välttämättä vikaa, niin on saattanut kappaleen lomassa ottaa yhden "huonon" hengityksen juuri ennen sitä pitkää nuottia, eikä sitten jaksakaan kannatella ääntä.

Pieni tarkentava huomio. Eikös fraseerauksessa ole kysymys rytmisistä asioista, kun taas hiljaa ja kovaa laulaminen liittyy dynamiikkaa?
 
Aika usein klassisella puolella törmää sanojen fraseeraukseen, jossa ollaan liian uskollisia nuottirytmille. Lauletaan"keeettu piiitkä häntäineeen" vaikka pitäisi olla "kettu pitkä häntäinen". Tällaiseen eivät tietenkään hyvät laulajat sorru, oli tyylilaji mikä tahansa.
 
Taitaa kuitenkin olla niin, että klassinen laulu on enemmän sidoksissa nuottirytmiin kuin jazz- tai poplaulu, jossa fraseeraus on sanojen mukaista ja melodiaakin tulkitaan vapaammin. Tyylin ihanteet ovat erilaisia. Tuvalaista kurkkulaulua lauletaan taatusti erilailla kuin Wagnerin ooppera-aarioita. Tangoa eri tavalla kuin R&B:tä melismoineen.
 
P.S. Miksi Maamme laulussa usein lauletaan " soi saaanaaa kuuultaaaainen".....AARGH
Haaauskaaa viiiikonloooppua kuitenkin

Minä käsitän fraseerauksen kokonaisvaltaisena:
 
Mikä tekstifraasissa on tärkeintä, ja osuuko se melodiafraasin kanssa samaan, mikä on melodiassa tärkeintä? Mihin melodia on menossa, mikä on huippukohta? Mistä fraasi alkaa, ja mihin se loppuu (välissä saattaa olla taukoja, mutta ajatuksen on jatkuttava). Miten tärkeitä sanoja painotetaan/nostetaan esille (värit, tunnelmat, huokaisut, hiljaa laulaminen, kovaa laulaminen)? Vältetään fraasien tasapaksuutta: että kaikki nuotit olisivat samanarvoisia ja laulettaisiin jokainen ääni/sana samalla volyymillä ja äänenvärillä.
 
Rytmihän lauletaan niin kuin se on kirjoitettu. Jos säveltäjä on kirjooooooooittanut piiiiiiiiitkän äänen johonkin, ei sitä lyhennellä. Perustelu yleensä löytyy tekstistä: säveltäjä on halunnut korostaa jotain tiettyä sanaa tietyllä tavalla.
 
Legato on yksi klassisen laulun elementeistä ja edellytys myös sille, että ääni soljuu hyvin eikä teksti riko linjaa. Hyvää legatoa ei saa, ellei vokaaleja soitateta äärimmilleen. Konsonanteista pyritään mahdollisimman nopeasti eroon, joskin ne täytyy sanoa silti "terävästi", jottei laulusta tule pelkkää yleisvokaalimongerrusta.

kunto ei riitä 8 sekunnin korkeaan C:hen.
No etpä ihan vähää pyydäkään :D
 
Mikä tekstifraasissa on tärkeintä, ja osuuko se melodiafraasin kanssa samaan, mikä on melodiassa tärkeintä? Mihin melodia on menossa, mikä on huippukohta? Mistä fraasi alkaa, ja mihin se loppuu (välissä saattaa olla taukoja, mutta ajatuksen on jatkuttava). Miten tärkeitä sanoja painotetaan/nostetaan esille (värit, tunnelmat, huokaisut, hiljaa laulaminen, kovaa laulaminen)? Vältetään fraasien tasapaksuutta: että kaikki nuotit olisivat samanarvoisia ja laulettaisiin jokainen ääni/sana samalla volyymillä ja äänenvärillä.
 
Erittäin hyvin tiivistetty:) Mutta joo, siis tarkoitin alunperin ensisijaisesti tuota rytmillistä puolta fraseerauksessa.
 
Esim. konsonanttien ajoitusta kirjoitettuun nuottiin nähden: Täällä "meillä", pitkinä soivat konsionantit sanan alussa (s,r,w,h...) laitetaan usein soiman hiukan ennen aikojaan niin, että sen kirjoitetun nuotin kohdalle tuleekin se konsonantin jälkeinen vokaali. --> Tällä päästään siihen, ettei lopputulos kuulosta laahaavalta.
 
Tokihan joukkoon kuuluu nuo ääensävyasiat ym., joista olen laulun yhteydessä tykännyt käyttää sanaa intonaatio. Ja taas intonaatio ei oikeastaan sisällä hiljaa-kovaa asteikkoa -- siis dynamiikkaa -- muuta kuin juuri äänenpainoihin laskettavien aksenttien ja kevennysten verran... jne. Mutta siis kyllähän nämä sävyasiat kaiketi lasketaan laajemmin fraseeraukseen kuluviksi -- tai ehkä jotkut käyttää tästä isommasta kokonaisuudesta sanaa "tulkinta".
 
No, on parikin syytä, miksi otin tän puheeksi.
 
Joskus juuri tämä fraseeraus ja tulkintapuoli tuntuu siirtyvän klassisen ja vähemmän klassisen musiikin välillä aika huonosti. Jopa niin, että sama laulaja tai soittaja, klassista esittäessään, saa esitykseen väriä vaikka kuinka mutta kevyempi kappale kuulostaa ...jos sallitte "peräkkäin laitetuilta nuoteilta". Mahtipontista, mutta elotonta. Tosin onhan tästä onnistuneitakin esimerkkejä varsinkin nykyään, kun crossing overia tapahtuu jo enemmän.
 
Ehkä äärimmäinen esimerkki kuitenkin sattui eräälle tutulle, joka keksi musikaaliset lahjansa vasta aikuisiällä ja meni sitten harrastuksen vuoksi laulutunneille. Sitten tuli tilaisuus laulaa bändin kanssa ja ensimmäinen ongelma olikin, ettei osuttu rytmiin eikä säveleen ja nuotit tuli enimmäkseen -- ei legatona vaan jatkuvana glisandona. Tunneilla oli kuulemma harjoiteltu pelkkää äänenmuodostustekniikkaa ja tunnin lopuksi oli sitten jotain "laulettu".
 
No eihän siinä mitään, otettiin laulajat keskenään kellariin ja ruvettiin purkamaan kappaleita osiin :) Kyllähän se siitä sitten lähti sujumaan. Kun tämä rouva sitten oli kysynyt laulutuntien pitäjältä asiasta, niin vastaus oli kuulemma ollut sen tyylinen, että "No sehän on vaan sitä tulkintaa, jokainenhan saa tehä sen niinkuin itse haluaa." -- Kieltämättä aika erikoinen tilanne.
 
Itse olen onneksi saanut aina silloin tällöin arvokkaita vinkkejä asiaan enemmin perehtyneiltä sekä äänenkäyttöön että tulkintapuolelle. Ja itse olen myös joskus piirustellut nuotteihin ylimääräisiä 1/16 tai 1/32 nuotteja, synkooppeja, pikkuintervalleja, nuolia, että "tuo kirjain tuohon kohtaan..." jotta on saatu tulkinnan lähtökohdat tyyliin sopiviksi, ihmiselle, jolle asia oli hiukan vieraampi.
 
Mitäs ajatuksia nämä herätti? :)

Erittäin hyvin tiivistetty:) Mutta joo, siis tarkoitin alunperin ensisijaisesti tuota rytmillistä puolta fraseerauksessa.
 
En tiedä, onko se kevyen musiikin puolella enemmän siitä rytmistä kiinni, mutta klassisessa laulussa, jos puhutaan fraseerauksesta, se liittyy usein melodian ja sanojen väliseen yhteyteen ja siihen, mikä on tärkeätä ja mikä on vähemmän tärkeätä.
 
Esim. konsonanttien ajoituta kirjoitettuun nuottiin nähden: Pitkinä soivat konsionantit sanan alussa (s,r,w,h...) laitetaan usein soiman hiukan ennen aikojaan niin, että sen kirjoitetun nuotin kohdalle tuleekin se konsonantin jälkeinen vokaali. --> Tällä päästään siihen, ettei lopputulos kuulosta laahavalta.
 
Nimenomaan. Vokaalin pitää "syttyä" ykkösellä. Siksi konsonantit pitää ajoittaa niin, että ne ovat hiukan "etuajassa".
 
Tokihan joukkoon kuuluu nuo ääensävyasiat ym., joista olen laulun yhteydessä tykännyt käyttää sanaa intonaatio.
 
Intonaatiohan siis yleensä tarkoittaa sävelpuhtautta suhteessa muuhun harmoniaan. Klassisen musiikin tietosanakirja sanoo näin: "Intonaatio, termi, joka viittaa "puhtaan" sävelen eli oikean sävelkorkeuden tuottamiseen ja säilyttämiseen."
 
tai ehkä jotkut käyttää tästä isommasta kokonaisuudesta sanaa "tulkinta".
 
Niin, sanoisin, että fraseeraus ja tulkinta ovat kavereita, jotka kulkevat käsi kädessä. Itse miellän sen niin, että fraseeraus on tulkinnan sisällä. Tulkinta pitää sisällään myös kasvojen ja kehon ilmaisun.
 
Joskus juuri tämä fraseeraus ja tulkintapuoli tuntuu siirtyvän klassisen ja vähemmän klassisen musiikin välillä aika huonosti. Jopa niin, että sama laulaja tai soittaja klassista esittäessään saa esitykseen väriä vaikka kuinka, mutta kevyempi kappale kuulostaa ...jos sallitte "peräkkäin laitetuilta nuoteilta". Mahtipontista, mutta elotonta. Tosin onhan tästä onnituneitakin esimerkkejä varsinkin nykyään, kun crossing overia tapahtuu jo enemmän.
 
Harva osaa sekä klassisia että kevyitä tyylilajeja. Niitä pitää opiskella, niihin pitää tutustua, jotta rajojenylitykset onnistuvat. Muuten se on juuri sitä, mitä bumtsibumissa harva se kerta kuuli: kuinka oopperalaulaja vetää oopperasti kevyttä.
 
Ehkä äärimmäinen esimerkki kuitenkin sattui eräälle tutulle, joka keksi musikaaliset lahjansa vasta aikuisiällä ja meni sitten harrastuksen vuoksi laulutunneille. Sitten tuli tilaisuus laulaa bändin kanssa ja ensimmäinen ongelma olikin, ettei osuttu rytmiin eikä säveleen ja nuotit tuli enimmäkseen -- ei legatona vaan jatkuvana glisandona. Tunneilla oli kuulemma harjoiteltu pelkkää äänenmuodostustekniikkaa ja tunnin lopuksi oli sitten jotain "laulettu".
 
??? Hyvin erikoista, sanoisin. Varsinkin tuo glissando-osuus ja se, ettei rytmeihin osuta. Ääniharjoituksissa toki muodostetaan ääntä ja harjoitetaan äänentuottoa, mutta varsinaisissa kappaleissa on syytä tarttua myös rytmillisiin seikkoihin.
 
No eihän siinä mitään, otettiin laulajat keskenään kellariin ja ruvettiin purkamaan kappaleita osiin :) Kyllähän se siitä sitten lähti sujumaan. Kun tämä rouva sitten oli kysynyt laulutuntien pitäjältä asiasta, niin vastaus oli kuulemma ollut sen tyylinen, että "No sehän on vaan sitä tulkintaa, jokainenhan saa tehä sen niinkuin itse haluaa." -- Kieltämättä aika erikoinen tilanne.
 
En tiedä, mitä tyylilajia opettaja on edustanut, mutta tilannehan on se, että klasarissa jos missä pitää todellakin osata laulaa niin kuin nuotteihin on kirjoitettu. Toki klassisessa laulussa sovitaan sitten joihinkin kohtiin esim. hidastelua tai kiihdyttelyä, mutta nekin pitää pystyä perustelemaan tekstin kautta. Ja aina opetellaan ensin se versio, miten säveltäjä on kappaleen kirjoittanut, vasta sen jälkeen aletaan miettimään kohtia, joissa voidaan hiukan kiihdyttää tahtia tai päinvastoin.

En tiedä, onko se kevyen musiikin puolella enemmän siitä rytmistä kiinni mutta klassisessa laulussa, jos puhutaan fraseerauksesta, se liittyy usein melodian ja sanojen väliseen yhteyteen ja siihen, mikä on tärkeätä ja mikä on vähemmän tärkeätä.
 
Ei oo enempi rytmistä. Kyllä kaikki konstit käytetään ja välillä keksitään lisää, kun entiset loppuu :) Täytyy kuulostaa siltä, että tarkoittaa mitä sanoo. Joihinkin kappaleisiin sitä tarkoitusta tietysti täytyy pakata enempi kuin toisiin, mutta "liian kiltisti" ei saa laulaa.
 
Yritin joskus vähän insinööritermein selittää, minkälaista tunnetta erään kappaleen A-osaan piti saada "Vähän käheästi, niinkun puhuisit jollekin, sillai väsyneesti" ... ja sitten tuli kaveri kuuntelemaan ja tokaisi, että "Tuohon pitää saada sellasta perverssiä läheisyyden tunnetta!". Niinkuin arvata saattaa, haettu ilmaisukieli löytyi :D
 
Soittaessa fraseeraus lähtee usein enempi rytmistä, mutta on siinäkin sitten mukana aikapaljon muutakin tyylillistä -- tilanteesta riippuen.
 
"Intonaatio, termi, joka viittaa "puhtaan" sävelen eli oikean sävelkorkeuden tuottamiseen ja säilyttämiseen."
No niin, mä lainasin sanan lukion kielitunneilta, jossa sillä tarkoitettiin kullekin kielelle tyypillistä tapaa painottaa puhetta ja äänensävyjä, jotka esim. tekevät toteamuksesta kysymyksen. Puhun siis jatkossa fraseerauksesta. (Intonaatio on kyllä tässä sävelpuhtaus-merkityksessä tuttu ilmaus kitaran säätämisestä.)
 
Niin, sanoisin, että fraseeraus ja tulkinta ovat kavereita, jotka kulkevat käsi kädessä. Itse miellän sen niin, että fraseeraus on tulkinnan sisällä. Tulkinta pitää sisällään myös kasvojen ja kehon ilmaisun.
No juu. Onhan tietysti se näin. Yleisölle asiansa esittämistä ...
 
En tiedä, mitä tyylilajia opettaja on edustanut
En tunne henk.koht., mutta kuulin sitten toista kautta tylyn toteamuksen, että "taitaa harrastaa lähinnä rahat-pois-tyyliä". Tuttukin lopetti tunnit, kun totesi, ettei siellä edetty.
 
Ja aina opetellaan ensin se versio, miten säveltäjä on kappaleen kirjoittanut, vasta sen jälkeen aletaan miettimään kohtia, joissa voidaan hiukan ...
Kerran oli kavereilla bändi, jossa yritin (jokseenkin tuloksetta) tolkuttaa tätä samaa, että "Kuuntele ny edes, miten se alkuperäinen on tehty ....." Saahan ja täytyyhän kappaleita sovittaa, joskus hyvinkin voimakkasti, kun laulajat, soittajat, soittimet ja kokoonpanot ovat erilaisia, mutta jos ei ensin opettele alkuperäistä ja sen ideaa, niin kuulijan mielestä vaan soittaa väärin. Varsinkin jos kappale on yhtään tunnetumpi :)
 
Vielä yksi: En oo opperanuotteja juuri katellut, mutta ainakin sähkökitaristeilla on kokojoukko nuottimerkintöjä, joilla saa fraseeraukset ja nyanssit merkittyä niin tarkasti, että paperia katsoessa jo melkein tuntee kitaran kädessään. -- Vilkuilin joskus jotain Eric Claptonin live taltioinnista jälkeenpäin tehtyä nuotitusta ja siitä olisi kunnon studiomuusikko soittanut samat äänet niin tarkasti ettei eroa alkuperäiseen olisi oikeastaan ollut. Jokainen pienikin notkahdus ja äänensävyero oli mainittu, jossain kohtaa jopa miten se oli saatu aikaan.
 
Onko vastaavat keinot käytössä laulupuolella? (Ei niin, että varmasti kukaan kuitenkaan laulaisi tai soittaisi täsmälleen samoin kuin joku toinen. Tollaset on mun käsittääkseni enempi opiskelu ja tutkimusmateriaalia niille ketä kiinnostaa esim tyylikeinojen kartuttaminen.)

No niin, mä lainasin sanan lukion kielitunneilta, jossa sillä tarkoitettiin kullekin kielelle tyypillistä tapaa painottaa puhetta ja äänensävyjä, jotka esim. tekevät toteamuksesta kysymyksen.
 
Fonaatio tai fonetiikka voisi olla lähempänä oikeata sanaa. Fonetiikassa opiskellaan kullekin kielelle ominaista lausumistapaa (etiset/takaiset/suppeat/leveät vokaalit, aspirointi, sananpainot yms.). Koulutukseeni kuuluu fonetiikka ihan omana oppiaineenaan, ja siinä opetellaan nimenomaan lausumaan aina kyseistä kieltä mahdollisimman autenttisella tavalla. Kun kieltä osaa lausua oikein, vaikuttaa se luonnollisesti myös siihen, miltä laulu kuulostaa.
 
Onko vastaavat keinot käytössä laulupuolella? (Ei niin, että varmasti kukaan kuitenkaan laulaisi tai soittaisi täsmälleen samoin kuin joku toinen. Tollaset on mun käsittääkseni enempi opiskelu ja tutkimusmateriaalia niille ketä kiinnostaa esim tyylikeinojen kartuttaminen.)
 
On, varsinkin klassisessa laulussa on koko joukko italiankielisiä termejä, jotka kuvaavat sitä, miten säveltäjä on halunnut kappaleen esitettävän. Esim. dolce = suloisesti. Se on sitten kunkin omasta äänityypistä kiinni, miltä se "suloinen" kenelläkin kuulostaa, ja se tekeekin laulutaiteen rikkaaksi. Nyanssit ja sävyt on merkitty yleensä hyvin. Toki säveltäjäkohtaisia merkintäeroja on, jotkut ovat laittaneet tarkemmin kuin toiset. Moderneilla säveltäjillä saattaa olla myös ihan omanlaisia tapoja merkitä nyansseja, esim. säveltäjä Eric Satien merkinnät (pianokappaleisiin) ovat varsin hauskoja, kun siellä hyppivät metsän eläimet yms. Niissä jää mielikuvitukselle enemmän varaa.

Kun kieltä osaa lausua oikein, vaikuttaa se luonnollisesti myös siihen, miltä laulu kuulostaa.
 
Näinhän se tekee. Varsinainen fonetiikka jää kyllä tällasta yleissivistys/käyttö kieltä opetellessa usein pakostikin vähän vähemmälle. Muistan joidenkin opettajien joskus esimerkin omaisesti näyttäneen joitain ... sanotaan ny ruotsin kielen taka iin lausumista ja siitä piirrettyjä kaavioita. Yleensä tarkkuus (niinkun tiedät) pysyy siinä, että tulee sanoneeksi sen, mitä tarkoitti, eikä jotain ihan muuta.
 
On, varsinkin klassisessa laulussa on koko joukko italiankielisiä termejä
 
Tästä mulla joku käsitys olikin...
 
kun siellä hyppivät metsän eläimet yms.
 
... mutta tän kuulen ekaa kertaa :D
 
Tulee mieleen että mitähän jos kirjoittaisi säkeistöllisen "diipadaapaa" ja toistaisi siitä sitten muutamana eritavoilla koristeltuna versiona... Tai onhan tän tietysti joku jo tehnytkin.... Kuinka pitkälle pitäisi mennä että saa yleisön repeämään? :D
 
Kiitos selostuksista, tällanen tuo uskoa itseenkin :)

Moderneilla säveltäjillä saattaa olla myös ihan omanlaisia tapoja merkitä nyansseja, esim. säveltäjä Eric Satien merkinnät (pianokappaleisiin) ovat varsin hauskoja, kun siellä hyppivät metsän eläimet yms. Niissä jää mielikuvitukselle enemmän varaa.
 
Juu, nuottikuvaa saatetaan vaikkapa graafisesti koristella, käyttää tempon kiihtymistä merkitsemään nuottiviivastojen kallistusta yläviistoon, epämääräisillä säveltasoilla laitetaan viivat "aaltoilemaan" tms... Niistä sitten jokainen lukee mitä lukee ja tulkitsee.
 
Yks hauska merkintä tuli vastan Charles Ivesin teoksessa Memories. Piano lähtee ensin, tempomerkinnällä "presto" (normaalia). Laulaja tulee parin tahdin päästä mukaan ja tempomerkintänä on "As fast as it will go." Hajosin hekottamaan kyllä hetkeksi.
 
Mut toi muun kun sävelen kesto- ja korkeusmerkintöjen suo on valtava. Onneks siellä tulee hauskuuksiakin vastaan ("nauraen", "ilman huumoria", "tosissaan"). Sitten musiikillinen huumori on ihan erikseen - jotkut säveltäjät on niin neroja ettei sitä tavan pulliainen huomaakkaan. Toisinaan sit taas meinaa olla vaikeeta esittää jotain kun yleisö ulvoo (esim. Brittenin sovitus kansanlaulusta Ash Grove - pianosatsi vaihtaa sävellajia ja menee duurista molliin hetkeksi toisen säkeistön aikana laulajan pysytellessä alkuperäisessä sävellajissa/tonaliteetissa > kuulostaa hysteerisen hauskalle, varsinkin jos keskittyy seuraamaan melodiaa; jossain vaiheessa vaan huomaa että tässä on nyt joku PIELESSÄ... varsinkin jos pianisti ja laulaja osaavat hyödyntää musiikillisen huumorin lavalla niin uaah parasta standuppia).
 
Noin. Aiheen vierestä ja vauhdilla!

Rytmihän lauletaan niin kuin se on kirjoitettu. Jos säveltäjä on kirjooooooooittanut piiiiiiiiitkän äänen johonkin, ei sitä lyhennellä. Perustelu yleensä löytyy tekstistä: säveltäjä on halunnut korostaa jotain tiettyä sanaa tietyllä tavalla.
 
Legato on yksi klassisen laulun elementeistä ja edellytys myös sille, että ääni soljuu hyvin eikä teksti riko linjaa. Hyvää legatoa ei saa, ellei vokaaleja soitateta äärimmilleen. Konsonanteista pyritään mahdollisimman nopeasti eroon, joskin ne täytyy sanoa silti "terävästi", jottei laulusta tule pelkkää yleisvokaalimongerrusta.

Monet ammttisäveltäjät valitettavasti kirjoittavat pitkän nuottiarvon, kun tekstissä on lyhyt tavu. Jazzlaulussa tekstinrytmi menee kaiken edelle. Konsonantit ovat tärkeitä.
Frank sinatra on mestari fraseeraamaan tuttujakin standardeja niin, että teksti ja tarina tulee esille. Klasari puolella Ficher-Dieskau uskaltaa rikkoa sävelrytmiä yllättävänkin rohkeasti. Laulaa välillä myös ääni vuotaen, jos teksti vaatii.
 
Mielenkiintoinen ajatus tuo "ettei teksti riko linjaa". Eikös vaara ole joskus, että soljuva legato ääni hävittää tekstin, vaikka konsonantit sanotaan terävästi.

Monet ammttisäveltäjät valitettavasti kirjoittavat pitkän nuottiarvon, kun tekstissä on lyhyt tavu.
 
Kyllä, ja olen huomannut että esim. toivelaulukirjoissa on todella outoja nuottimerkintöjä, joista täytyy välillä vähän höllätä, koska se ei kuulosta tarkoituksenmukaiselta.
 
Klasaribiiseistä tulee mieleen Melartinin Mirjamin laulu I, jossa kuuuukka liittyvi kuuuukkkaahan. (Kukka liittyvi kukkahan). Niitä kuuukkia on eräätkin kerrat yritetty saada kuulostamaan ihan oikeilta kukilta. Mitä enemmän on kansanlaulunomaisesta kappaleesta kyse, sitä enemmän minäkin pistän tekstin täydellisen legaton edelle. Sen sijaan aarioissa on saatava se vokaali soimaan kunnolla, ja niissä saa suorastaan nauttia legatosta ja pitkistä äänistä.
 
Klasari puolella Ficher-Dieskau uskaltaa rikkoa sävelrytmiä yllättävänkin rohkeasti. Laulaa välillä myös ääni vuotaen, jos teksti vaatii.
 
Veikkaan, että tarkoitat F-D:n liedejä, joissa tekstin niin vaatiessa voi joskus sävyttää ääntänsä kuiskauksen omaiseksi. Joskus myös ooppera-aarioissa voi tehdä niin, mutta ne ovat kaikki nimenomaan perusteltuja asioita. F-D:n rytmien rikkomisista en tiedä. Ne kappaleet, joita olen häneltä kuullut, ovat kyllä olleet nuottikuvan mukaisesti laulettuja. Liedissähän rytmi menee välillä ihan omia polkujaan, kun pianossa saattaa olla kokonaan eri tahtilaji kuin laulustemmassa. Joskus olen havainnut myös virheitä tunnettujen laulajien levyiltä, kun he eivät ole osanneet tehdä jotain rytmiä oikein. Rytmi on sellainen asia, mistä omassa koulutuksessani (useiden opettajien johdolla) on aina pidetty kiinni. Jos rytmi ei mene oikein, siitä tulee sapiskaa, eikä vielä yksikään lied-ohjaaja tai laulunopettaja ole sanonut minulle, että saisin muuttaa rytmejä jostain kappaleesta "tulkinnan nimissä". Tempoa voi vaihdella, rytmikuvioita ei.
 
Mielenkiintoinen ajatus tuo "ettei teksti riko linjaa". Eikös vaara ole joskus, että soljuva legato ääni hävittää tekstin, vaikka konsonantit sanotaan terävästi.
 
Siinäpä se. Siksi tämä ei olekaan helppo laji... tekstin ja äänen välistä balanssia etsitään jatkuvasti. Koulutuksen eri vaiheissa balanssi saattaa vaihdella täysin epäselvästä tekstistä yliartikuloituun tekstiin.

Mä tykkään niistä fermaateista :) eritoten korkeaa C:tä on kiva venyttää mut viel mukavempaa on venyttää esim. ylennettynä tai sitten jo D:tä, jostain ihmeen kumman syystä mulla ylennettynä se C soi paremmin kuin normaalina, tulee jokin ihme kohta missä se oikein vapautuu ja saa laajuutta ja tuulta alle...ei liity aiheeseen mut kukahan tietää enempi tästä? fifi tanjuli?
 
mitä fraseeraukseen tulee niin se on mun heikko lenkki, yet :( mut eikö se ole vähän kaikkien?

esim. toivelaulukirjoissa on todella outoja nuottimerkintöjä, joista täytyy välillä vähän höllätä, koska se ei kuulosta tarkoituksenmukaiselta.
 
Toivelaulukirjojen filosofia ny lieneekin lähinnä toimia muistin tukena niille, ketkä haluaa kotioloissa/bileissä tai jollain porukalla laulella tuttuja kappaleita. (Eli porukassa saattaa olla yksi kotitarvepianisti/kitaristi ja muut ei tarvitse kuin sanat kappaleeseen.) Niistähän nuoteista on saksittu alku- ja välisoittoja pois ja ne on joskus aika eksoottisissa sävellajeissa, kun niitä on "säädetty" mahdollisimman monen äänialalle sopiviksi.
 
Eli siis toivelaulukirjat ovat sosiaalista toimintaa varten, eikä vakavampaa/syvällisempää musiikin harrastusta, mikä pohjimmiltaan on mun mielestä ihan OK.
 
Niitä kuuukkia on eräätkin kerrat yritetty saada kuulostamaan ihan oikeilta kukilta.
 
Tätä joskus peruskoulussa yritti opettajat musiikkitunnilla selittää ... ja sitten tuli levyltä Tommin ja Annikan jäähyväslaulu Peppi Pitkätossulle aikuisten lau... tai sanoisinko veisaamana: "Oon laaiiiva vaaalmiiina läääähtööön, seee kauuuukoomaiilleee'e käyyy." Arvaa sattuko kymmenvuotiasta päähän :D
 
Rytmi on sellainen asia, mistä omassa koulutuksessani (useiden opettajien johdolla) on aina pidetty kiinni.
 
Niin, no eihän sitä nyt rytmiä passaa hukata rokissakaan. :) Jos laulaja hötkyilee liian etukenossa tai sitten venyttelee liikaa, niin eihän hommasta tuu mitään. Mutta toisaalta monesti kappaleissa on paikkoja joissa laulu (tai vaikka kitarasoolo) on kokonaan irrotettu orkesterin rytmistä .. ja palaa siihen taas jossain kohtaa. Niissä paikoissa saakin sitten olla tarkkana, että on laskenut virvelin iskut oikein, eikä palaa rytmiin puoli tahtia pielessä.
 
Ja totta kyllä, että mitä sanoit kansanlauluista, niin varsinkin rokissa on lupa mennä vielä pitemmälle. -- Riippuu kappaleesta ja esittäjästä mikä toimii... Liiasta taiteilusta tulee kyllä bändikavereilta sapiskaa (tai sitten vaihtavat merkitseviä katseita keskenään laulajan selän takana :/ ) Heikkous on se, että jos porukassa on suunnilleen yksi tai kaks laulajaa, niin hölmöilyihin, joita ei itse huomaa, ei oikein kukaan välttämättä osaa puuttua.
 
jostain ihmeen kumman syystä mulla ylennettynä se C soi paremmin kuin normaalina
 
Hassu juttu. Mulla ihan rokki piisejä vedellessä ääni väsähtää aika nopeasti jos joutuu pitempään pyörimään tuossa kitaran korkeamman E:n paikkeilla (mikä se sitten onkin klassisilla termeillä). Yks viivasen A:n saa -- tarkkana kun on -- hihkastua johonkin väliin ... mutta annas olla: Se oli joku Bon Jovin kappale, missä tulee jossain välissä B - eikä se ollu ees vaikeeta. Tuntuu, että kun ääni on ikäänkuin ollut lepäämässä/lämpiämässä sopivammassa rekisterissä, pystyy hetkellisesti käymään korkeammalla.

toivelaulujen soinnuista pakko mainita että nehän on tehty alkujaa sellaisiksi soinnuiltaan että haitarilla pystyy komppamaan mukana.
Siks siellä on omituisen kuuloisia ratkaisuja..

että haitarilla pystyy komppamaan mukana.
 
No haitarin on kyllä parasta olla aito 5-rivinen siinä tapauksessa. :D -- Ja kitaristilla pitää olla capo... Mulle selvisi hämärien murtosointujen käytöstä yhtä sun toista, kun joissain pikkujouluissa piti soittaa toivelaulukirjaa kitaralla & capolla :) (Olen siitä syvästi kiitollinen)
 
Mut' tosiaan, Fifi ei oo ensimmäinen, joka ihmettelee niiden nuotitusten täsmällisyyttä..........
 
LISÄYS (off topic): Ne varsinaiset "haitarisoinnutukset" itseasiassa taitaa juontaa juurensa 1900-luvun alkupuolen amerikkalaiseen viihdemusiikkiin, jossa soinnutukset tehtiin big-bändin puhallinsektiolle. Puhallinryhmä, kun on suht helppo saada vaihtamaa sointua yksi ääni kerrallaan, niin taustat rakennettiin tukemaan ja värittämään melodiaa tai soolosoitinta. Seuraus on luonnolliseti se, että sointuvaihdokset menee usein sus4:ien maj7:ien ja dim:ien jne kautta.
 
Orkesterikitaristiparat joutuivat sitten vastaavasti opettelemaan älyttömät määrät mitä inhottavimpia otteita, että pystyvät soittamaan mukana. Sattumoisin nämä saa 5-rivisellä hanskaan aika vaivattomasti sävellajista riippumatta. Se taas ei ole sattumaa, että tuo tapa rakentaa soinnutuksia näkyi hyvin pitkään myös suomalaisessa tanssimusiikissa. (Ainaski tällasessa Toivo Kärki tavarassa, jota laulukirjoihin lienee päätynyt melkoisesti)
 
Olen opetellut kitaransoittoni (70/80-lukujen taitteessa) alunperin juur tällasesta 50-luvulla tehdystä orkesterikitara-aineistosta, joka loppupäästä oli juuri sitä itseään ;) ... Mulle riitti kurssin puolivälissä. Ahaa elämys tuli, kun tosiaan jotain toivelaulukirjatyyppistä tavaraa soittelin paljon myöhemmin capon kanssa ja totesin että nämä ihmetyksethän meneekin (oikeilla asetuksilla) ihan kätevästi, kun siirtää yhtä sormea kerrallaan kieleltä toiselle.
 
Se on sitten eri asia, että kun radiosta tuttuja kappaleita transponoidaan laulukirjaa varten niin taas saadaan ihmesoinnutuksia, mutta ilman samaa soinnutusteoriaa. Niistä vaan tulee kitaristeille capo-kappaleita.
 
:)

Mä tykkään niistä fermaateista :) eritoten korkeaa C:tä on kiva venyttää mut viel mukavempaa on venyttää esim. ylennettynä tai sitten jo D:tä, jostain ihmeen kumman syystä mulla ylennettynä se C soi paremmin kuin normaalina, tulee jokin ihme kohta missä se oikein vapautuu ja saa laajuutta ja tuulta alle...ei liity aiheeseen mut kukahan tietää enempi tästä? fifi tanjuli?
 
Emmä sen tarkemmin noista tiiä - mut sen oon huomannu et joillain soi toiset äänet paremmin kun toiset - ihan jo päivästäkin riippuen. Tai että toisilla soi tietyt sävellajit paremmin kuin toiset. Ittellä huomannu esim. sellasen että f-duurista/mollista menevät biisit AINA nousee tai laskee puolikkaan jos tekee ilman säestystä. Tai että e-duuri/molli -kappaleita on vaikea laulaa vireessä. Tai että korkea b on helpompi kun a, mut c näyttää tulevan vaan jos ei tartte koukata h:n kautta. Ihan älyttömiä juttuja. Tai että g2 kiksaa f-duurissa mut e-mollissa ei, g#2 kiksaa e-duurissa mutta g#-duurissa ei.
 
Samalla tavalla kun toiset pääsee korkeelle iillä ja toiset uulla helpommin. Toisille on helppoja staccatot ja toisille pitkät legatot. Kai meil sit on niin yksilölliset röörit :) Ja saattaa sil olla jotain tekemistä äänityyppien ja ns. rekisterirajojen kanssa. Mielenkiintoista tekstiä tuli yöllä unettomuuteen luettua kirjasta "Training Soprano Voices" (kirj. Richard Miller), mutta referoin ehkä vasta sitten kun herään kunnolla ;) (Ehkä pahin mahdollinen mitä voi itselleen tehdä on lukea unettomuuteen jotain mielenkiintoista. UAGH).
 
mitä fraseeraukseen tulee niin se on mun heikko lenkki, yet :( mut eikö se ole vähän kaikkien?
 
Eiköhän :P

Mä tykkään niistä fermaateista :) eritoten korkeaa C:tä on kiva venyttää mut viel mukavempaa on venyttää esim. ylennettynä tai sitten jo D:tä, jostain ihmeen kumman syystä mulla ylennettynä se C soi paremmin kuin normaalina, tulee jokin ihme kohta missä se oikein vapautuu ja saa laajuutta ja tuulta alle...ei liity aiheeseen mut kukahan tietää enempi tästä? fifi tanjuli?
 
mitä fraseeraukseen tulee niin se on mun heikko lenkki, yet :( mut eikö se ole vähän kaikkien?
 
Saattaahan se olla psykologista, osittain.
 
Voin myös kuvitella tässä tapauksessa että joku vahvistin/resonoiva osa on hieman ristiriidassa kyseisen sävelen kanssa. Olenkin lukenut että samat sävelet soi hieman samalla tavalla. Eli jos F# sävelessä on joku tietty lämpö, särö tai mitä tahansa, olisi f# ja f#' sävelessä samaa. Jossain määrin tämä heijastuu myös esim. kvintteihin (kvartteihin), eli tässä tapauksessa c#' tai c#'':een...

Mä tykkään niistä fermaateista :) eritoten korkeaa C:tä on kiva venyttää mut viel mukavempaa on venyttää esim. ylennettynä tai sitten jo D:tä, jostain ihmeen kumman syystä mulla ylennettynä se C soi paremmin kuin normaalina, tulee jokin ihme kohta missä se oikein vapautuu ja saa laajuutta ja tuulta alle...ei liity aiheeseen mut kukahan tietää enempi tästä? fifi tanjuli?
 
Voin ainoastaan arvailla, että kunkin laulajan omilla ylimenoalueilla, ts. rekisterinvaihdosalueilla saattaa olla osuutta asiaan. Minullakin tuntuu aukeavan C3:sta ylöspäin äänet ihan toisella tavoin (helpommin!) kuin A2-H2. Ja on sävellajeja, jotka tuntuvat helpommilta kuin toiset, jostain kumman syystä - vaikka kaikki äänet olisivat silti olemassa ja periaatteessa ihan helppoa laulettavaa.