Laulaminen ›

Laulamista "tosissani" vasta vajaa pari vuotta harrastaneena tuli mieleeni kysellä arvon laulupalstalaisilta, mitkä asiat teitä kannustavat ja motivoivat laulamisessa yleensä? Onko jo pelkkä laulamisen ja äänenkäytön ilo se ainoa tai vahvin kannustin, tai houkuttaako kunnia ja maine ;)? Entä niinä aikoina (jos niitä eteen tulee?), kun tuntuu, ettei taito kehity tai ottaa suorastaan takapakkia, ja alkaa jo melkein tehdä mieli lyödä hanskat tiskiin? (Tai vähintäänkin pitää suunsa kiinni..)
 
Äänenmuodostuksen perusteet ovat mielestäni olleet minulla hallussa pitkään, koska ne opin luontevasti jo lapsena (6v.->) kuorossa, pedagogisesti taitavan opettajan johdolla. Kiinnostus oman lauluäänen kunnolliseen kehittämiseen on virinnyt tosin vasta näin aikuisiällä, ja uskaltauduttuani ottamaan muutaman laulutunnin koin loistavan ahaa -elämyksen; sen, miltä oma ääni voikaan kuulostaa, kun asiaan todella keskittyy ja sen tekee _oikein_. Usko omiin taitoihini ja kehitysmahdollisuuksiini horjuu kuitenkin vähän väliä, parasta aikaa siksi, että syksyllä sairastettujen flunssien ja joululomatauon tähden ääni ei tunnu vieläkään olevan ihan kunnossa. Tai en edes ole varma, onko ongelma äänessä vai siinä, että en kykenekään vielä hallitsemaan kaikkia laulamiseen liittyviä asioita - hengitystä, "rennon ryhdikästä" asentoa, artikulaatiota jne. - yhtä aikaa. Tällä hetkellä minulla ei ole mahdollisuutta ottaa lisää laulutunteja (joista on ollut todella paljon iloa, sillä opettaja on suhtautunut hyvin kannustavasti), joten kaipaisin hieman neuvoja ja niksejä, ja kannustusta tietenkin :). Jos/kun suuret, edistykselliset harppaukset antavat odottaa itseään, miten keskittyä pieniin edistysaskeliin ja hioa niitä?

Jos/kun suuret, edistykselliset harppaukset antavat odottaa itseään, miten keskittyä pieniin edistysaskeliin ja hioa niitä?
 
Mä oon löytänyt suuria edistyksellisiä harppauksia (tai oikeammin niiden vähyyttä) korvaamaan toisia instrumentteja ja musiikin opiskelua laulamatta. Ainahan sitä tietty ressaa kun ei omasta mielestään kehity tarpeeksi nopeasti lauluteknisesti, mutta kun tajuaa että se laulutekniikan haltuunotto ei ole kuin pieni osa ns. hyvää laulamista, niin johan alkaa tekemistä löytyä. Biisien transkribointia (levyltä nuoteille kirjoittamista), tekstin analysointia, käännöksiä, säveltämistä, kirjojen lukemista aiheesta ja aiheen vierestä, vieraan kielen ääntämisen harjoittelua, rytmiikan harjoittamista, säveltapailutreeniä, kollegoiden kanssa asioiden pohtimista, kappaleiden analysointia (teoreettisessa mielessä), kappaleiden taustatietojen kaivamista, jonkun säveltäjän teoksiin tutustumista, konserteissa käymistä ja niiden spekulointia, eri laulajien samasta biisistä tekemien tulkintojen pohtimista, esiintymisen harjoittelua, eri tulkintavaihtoehtojen kokeilua, muihin taiteisiin tutustumista... Ja kas kummaa, kaikki tuollainen oheistoiminta vähän niinkun jeesaa siinä laulutapahtuman kokonaisvaltaisessa haltuunottamisessa > seuraava edistyksellinen harppaus vähän lähempänä. Ja plussana ei ehdi murehtia sitä että edistyy vaan pikku askel kerrallaan.
 
Silloin kun epäilyttää niin kuuntelen ensimmäisiä nauhoittamiani juttuja ja sen jälkeen viimeisimpiä nauhoitteita ja kun välissä on näinkin monta vuotta (11) niin se ennen-nyt ero alkaa jo kuulua ja se taas motivoi eteenpäin. Mä olen onnistunut hahmottamaan itselleni aika selkeästi oman laulamiseni pointin ja sen sisäisen pakon mikä siihen ajaa, ja epäilysten sattuessa voi ihan ottaa eteensä mustaa valkoisella ja järkeillä että onko hommassa mitään järkeä.
 
Sairastaminen kyllä aina ajaa hommat ihan raiteiltaan, et ole ainoa.
 
Onko jo pelkkä laulamisen ja äänenkäytön ilo se ainoa tai vahvin kannustin, tai houkuttaako kunnia ja maine ;)?
 
Ei kumpikaan :) Mun übersyy on kommunikoinnissa, ilmaisussa ja tarinankerronnassa. Jos laulamisen ilo olis kyseessä niin aika nopeaan olis lähteny tekemään jotain muuta, sen verran vahvaa shittiä tullut vastaan oppimisessa. Ei mulla mitään mainetta ja kunniaa vastaan ole, mut en usko että ne tekis musta sen autuaampaa tai onnellisempaa ihmistä.

Pakko myöntää, että yhtäkkiä on semmonen pieni kunnianhimoinen tanja hyökännyt esiin tuolta jostain henkisyyden syvyyksistä. Eikä siinä kai mitään, ihan hyvin se potkii eteenpäin ja aina parempiin suorituksiin. Riskinottokin on ihan uudella tavalla tullu mukaan, ja rohkeutta. Tottakai onnistumiset sitten osaltaan taas pönkittää sitä kunnianhimoa ja motivaatiota, ja sitten ollaankin jo tässä pisteessä, ettei enää osaa lopettaa :) Toivotaan että hyvä onni jatkuu. *koputtaa puuta*

korvaamaan toisia instrumentteja ja musiikin opiskelua laulamatta. Ainahan sitä tietty ressaa kun ei omasta mielestään kehity tarpeeksi nopeasti lauluteknisesti, mutta kun tajuaa että se laulutekniikan haltuunotto ei ole kuin pieni osa ns. hyvää laulamista, niin johan alkaa tekemistä löytyä.
 
Tuo on kyllä totta. Olen kenties vaistomaisesti pyrkinyt viime aikoina laajentamaan taitojani musiikin harrastamisessa, sen tarkemmin kuitenkaan ajattelematta, että ko. taidot voisivat vaikuttaa laaja-alaisesti myös laulamiseen. Olenpahan vain yrittänyt lähes maanisesti keksiä aiheeseen liittyvää tekemistä "sillä välin", kun laulaminen ei oikein tunnu sujuvan. Päätin mm. ryhtyä opiskelemaan teoriaa (Tohtori Toonika, jee... :D), hommasin halvan kiipparin voidakseni avittaa sillä stemmojen opettelua jne. Eron huomaa, ts. valoa näkyy tunnelin päässä, sillä kiipparin kanssa treenailu on tuntunut taas paljon hauskemmalta :).
 
Motivaatiopuolella (vastatakseni omiin alkup. kysymyksiini) tuo äänenkäytön opettelu ja sen antamat mahdollisuudet itseilmaisuun on tärkein kannustimeni. Yksinkertaistettuna myös se, että laulaminen "tuntuu hyvältä". Se on jopa fysikaalisesti tietynlainen vastapaino toimistotyölle, jolla leipäni hankin :), mutta erityisesti henkisenä "suorituksena" arjesta irroittavaa. Mikä tietenkin on harrastusten tarkoitus: toimia rentoutumisen, itseilmaisun ja luovuuden väylinä.