Laulaminen ›

Avaanpa turpani pitkän hiljaisuuden jälkeen.
 
Nyt olen tässä viime aikoina pohtinut laulamisen ihmeellisessä maailmassa seuraavaa seikkaa:
 
Miten pitkälle voi teoriassa kehittyä rajallisen musikaalisuuden omaava, mutta laulamisesta kovasti innostunut laulaja?
 
Rajallisella tarkoitan meitä perusjuntteja, jotka löytävät oikeat sävelet suht pienellä harjoittelulla, sekä oppivat pysymään rytmissä kunhan asiaa harjoitellaan.
 
Samoin kehitys oikeaan suuntaan tapahtuu opettelun, ohjauksen ja oivalluksen kautta.
 
Siis varmaan jo ennen ekaa laulutuntiani saatoin jonkun mielestä laulaa aika hyvin, mutta en laulanut itsenäni, vaan kyseisen artistin laulua matkien.
 
Tässä toki opettajan rooli on suuri sekä luottamus opettajan metodeihin pitää olla vahva.
Itse rakennan omaa lauluinstrumenttiani perusasioista lähtien, usein tuntuu että tuo "soittimen rakennus" on tärkeämpää kuin oppia laulamaan niin että karaokessa saa paljon taputuksia. Toki sekin tärkeätä, mutta sillä ei ole kiirettä.
Eli ajattelen että hyvällä lauluinstrumentilla voi sitten laulaa mitä vain.
 
Eli jos rakentaisin viulua, se että siitä tulisi hyvä ja viimeistelty, on tärkeää.
 
Itseni luen siis tähän keskivertokastiin, se on osani mutta olen hyvin iloinen että reilun vuoden laulutunneilla käyneenä kuitenkin miellän laulamisen aivan eri tavalla kuin ennen.
 
Lahjakakkaan naislaulajan mielestäni tapasin kerran muutama vuosi sitten karaokessa.
 
Hän lauloi ihan minkä biisin tahansa, ihmetteli itsekin että miten se vaan tulee sieltä, aivan outo biisi, ja kuin oisi ikänsä sitä esittänyt.
 
Jos voisi verrata laulamista vaikkapa bodaamiseen, toinen on jo valmiiksi vahva, sekä varustettu geeneillä johon voima tarttuu ja bodi kasvaa.

Mutta tällä miehellä ei ole motivaatioita.
 
Sitten on laihempi kuikelo, jolla on valtava motivaatio kasvattaa bodia ja isot lihakset.
 
Selvää on että tämä rimpula, päästäkseen jo riskimmän kaverinsa tasolle, pitää tehdä kovasti töitä, mutta näkyykö ero lopputuloksessa.
 
Eli jos taas siirretään tämä esimerkki takaisin bodarista laulajaan.
 
Vähemmän musikaalisesta pitää hyvällä valmennuksella rakentaa laulaja, kun taas toinen on sitä jo pitkälti luontojaan.
 
Oma mielipiteeni on että tähän populaarimusiikkiin voidaan tehdä kelvollinen laulaja suht. kevyistäkin eväistä, ei välttämättä minusta sentään enää.. :), ikääkin kun jo alkaa olla aika lailla.
 
Mutta mitä mieltä olette:
 
Olisiko niin, että tuon korkeamman lahjakkuuden ero tulee esille vasta kun mennään ohi tavallisen kansankriitikon tajunnan yli, niiden jotka ostaa nämä suosittujen artistien levyt.
 
Eli olenko oikeassa, että riittävällä tekniikalla oppii laulamaan suurin osa ihmisistä, kunhan vaan on riittävästi motivaatiota ja jaksaa harjoitella.
 
Se että se kuulostaa hyvältä ja kuunneltavalta, on mielestäni kiinni siitä että äänen sointi on miellyttävä, sekä tulkintaan tarvitaan myös jotain, mitä ei voi ihan kaikkea opettaa.
 
Eli tulkinnassa pitää olla mukana omaa sielua ja näkemys mikä on hyvää.
 
Teeskentelyllä ei pitkälle päästä.

Jos kysymys on se, miten pitkälle "opettettu" laulaja voi edetä "lahjakkaaseen" verrattuna, tarttee varmaan ensin määritellä että miten sitä pitkälle pääsemistä mittaa.
 
Ja sitten pitää määritellä, mikä on lähtötaso, ja keillä kaikilla tää lähtötaso on tarpeeks samanlainen että niitä voi verrata. Plääh. Taitaa mennä mahdottomaksi.
 
Jos lappeenrantalainen ja turkulainen laitetaan kävelemään länteen päin niin kumpi pääsee pidemmälle? Ei kumpikaan, koska tulee meri vastaan. Mutta lappeenrantalainen kävelee silti aika hemmetisti pidemmän matkan kun turkulainen, vaikka kummankin matka tyssää rannikkoon. Ja voiko näitä kahta etenemistä verrata keskenään. Tai mihin asti länteen pitää mennä että voidaan sanoa olevansa lännessä. Tai kannattaako sinne länteen edes mennä. Et olisko pohjoisessa kuitenkin järkevämpää.
 
Sit voi miettiä että onko tämmösessä pohdinnassa mitään järkeä...

Olen sitä mieltä. että jokainen perusmusikaalinen(mitä tämäkin nyt sitten tarkoittaa, ehkä että on vähän sävelkorvaa) voi treenata itsensä ainakin Samuli Edelmannin tasoiseksi laulajaksi tai jopa, jos intoa riittää, perusoopperalaulajaksi. Eri asia on sitten onko sitä jotakin joka erottaa muista. Se on minusta se synnynnäinen lahjakkuus.

* SISÄLTÖ PUHDASTA MUTUA *
 
Mikä tekee huippulaulajan?
 
1) Hieno ääni(materiaali)
2) Hyvä tekniikka
3) Loistava tulkitsija
 
Jos pidämme jotain kouluttamatonta _lahjakkaana_ laulajana, tarkoitamme yleensä hänen ääntään tai kykyään tulkita/esittää laulu (tai näitä molempia).
 
Maailma on täynnä laulajia, joilla on joko 1) tai 2) (toisinaan myös molemmat). Mutta ne laulajat, joilta löytyy vielä 3) kyky tulkita (so. mennä laulun sisälle) ovat harvemmassa, mutta heistä voikin tulla kuolemattomia.
 
Suuren yleisön kannalta 3) on tärkein, sitten tulee 1) ja vasta viimeisenä 2). Tästä syystä esimerkiksi näyttelijät - kuten Edelman - ovat monesti suosittuja laulajia.
 
Jostain syystä moni klassinen laulaja - etenkin naiset? - korostaa liikaa tekniikkaa, ja ajattelee/toivoo, että 3) tulee jotenkin itsestään. Tällainen vaikutelma minulle jäi esimerkiksi tämänvuotisista Lappeenrannan laulukisoista (tuomariston puheenjohtaja Sirkiä puhui uskalluksen puutteesta, kun pitäisi oikeasti tulkita...).

Mielenkiintoisia ja hyviä kommentteja aiheesta.
 
Olen itsekin huomannut, että monet näyttelijät toimivat tulkinnan ehdoilla, joskus jopa heikolla tekniikalla. Pidän kuitenkin näyttelijöiden tavasta laulaa - vaikka en aina allekirjoitakaan heidän äänenkäyttötapaansa. Mielestäni jokaisella laulajalla pitäisi olla ripaus sitä uskallusta tulkitsemiseen, mitä näyttelijöiltä löytyy,
 
Sitten on taas ne, jotka korostavat tekniikkaa yli tulkinnan, joka näkyy teknisesti taitavana esityksenä, mutta sielu puuttuu.
 
Laulajana ja laulunopettajana olen sitä mieltä, että voidakseen tulkita, täytyy olla teknisesti riittävällä tasolla. Jos tekniikka on päin prinkkalaa, ei suuresta tulkintatahdosta ole mitään iloa. Opetuksessani olen huomannut, että joidenkin laulutekniikka paranee tulkinnan/fiiliksen kautta, ja toisilla taasen menevät fiilikset niin överiksi, että se on haitallista äänen tuoton kannalta. Nämä tyypit on osattava erottaa toisistaan. Kuitenkin, tulkinta ja ajatus täytyy olla läsnä aina, kun musiikkia tehdään. Vaikka harjoiteltaisiin tekniikkaa esim. ääniharjoituksilla, kun lauletaan lauluja, pitää ajatella myös musiikkia (kappaleen luonne) ja mitä tekstillä halutaan ilmaista. Joskus vaadin oppilailtani, että jopa ääniharjoituksissa olisi svengiä - asiat helpottuvat huomattavasti. Mutta tähän ei ole mielestäni yhdenmukaista kaavaa - asiat täytyy katsoa kulloisenkin tilanteen mukaan, kunkin laulajan kohdalla eri tavoin.
 
Joillakin asiat tulevat itsekseen, näitä jotkut kutsuvat luonnonlaulajiksi, toiset joutuvat tekemään töitä saavuttaakseen saman tason. Mutta tekeekö se ei-luonnonlaulajista vähempiarvoisia? Ei minun mielestäni. Olen ollut muutaman luonnonlaulajan opissa, ja valitettavasti näiden opeista en saanut irti mitään. He eivät yksinkertaisesti tienneet, että mitä elimistössä tapahtuu, kun lauletaan, joten he eivät voineet ymmärtää minun ongelmiani (=ei havaintoakaan hengitystekniikasta, ei havaintoakaan siitä, miten ääni toimii). Heidän kommenttinsa: Mitä ihmeen ongelmia?
 
Jokainen voi oppia laulamaan, mutta asiat pitää suhteuttaa siihen, mistä lähdetään (Tanjulin vertauskuva oli mitä oivallisin!). Joillakin kehitys tulee pidemmän kaavan kautta, toisilla asiat tapahtuvat hetkessä. Mielestäni kannattaa kilpailla enemmän itsensä kanssa kuin vertailla itseään muihin.

Olen sitä mieltä. että jokainen perusmusikaalinen(mitä tämäkin nyt sitten tarkoittaa, ehkä että on vähän sävelkorvaa) voi treenata itsensä ainakin Samuli Edelmannin tasoiseksi laulajaksi tai jopa, jos intoa riittää, perusoopperalaulajaksi. Eri asia on sitten onko sitä jotakin joka erottaa muista. Se on minusta se synnynnäinen lahjakkuus.
 
Mutta ei vaan riitä että on Samulin tasoinen, siis teknisesti. Kai Samulista tekee suositun, ainakin minulle se pehmeä ääni.
 
Ja onhan miehessä karismaa, laivasta putoaminenkin varmaan auttanut eteenpäin.
 
Mutta nuo virrenveisuut kyllä muutti käsitystäni miehen taidoista, sekä arvostelukyvystä (moista päästi vielä markkinoille).
Kauheaa itkuvirttä, siis vain oma mielipiteeni tämä.
 
Mutta hyviä kommentteja kaikilta.
 
Hyviä senkin takia että voin jokaisen kanssa olla samaa mieltä. Eli juuri halusinkin vain vahvistusta ajatuksilleni. Oman opettajani kanssakin ollaan asiaa myös joskus sivuttu ja silloinkin oltu samaa mieltä.
 
Edit.
 
Laitoin tän jutun kyllä senkin takia, että mulla on tuolla Wanted, jos joku sattus kurkkaamaan.....
 
Eli soittaminen, laulaminen ei yksin aina oo kovin kivaa, ja ei toi karaokekaan aina jaksa innostaa...
 
Näyttää vaan siltä että kaikilla on jo valmiit soittokimpat ja kaverit, tai sitten vaan vierastetaan ihan outoa tyyppiä.

Miten pitkälle voi teoriassa kehittyä rajallisen musikaalisuuden omaava, mutta laulamisesta kovasti innostunut laulaja?
 
Mihin suuntaan haluaa kehittyä? Äänellään se variskin laulaa. Mitä on "hyvä laulu"? Tuomari Nurmion "valo yössä"? Mitenhän tuo mahtaisi taittua iskelmäprinsessoilta tai tangokuninkailta? Ja vaikka löytyisi kuinka hyvä oopperasopraano, niin en välttmäti haluaisi kuulla hänen tulkintaansa smellsliketeenspiritistä.
Äänihän on instrumentti siinä missä sähkis tai banjo. Ei välttämättä sovi yleispätevästi aivan kaikkeen.
 
Ko löytää itselleen sen "oikean ohjelmiston", niin kuulostaa muuten laakista paremmalta ko hieromalla vuositolkulla biisejä, jotka itselle eivät sovi.

Ko löytää itselleen sen "oikean ohjelmiston", niin kuulostaa muuten laakista paremmalta ko hieromalla vuositolkulla biisejä, jotka itselle eivät sovi.
 
ERITTÄIN hyvä pointti. Vaikka laulaja ei teknisesti kehittyis kovinkaan kummoisesti mutta kehittäisi, miten sen nyt sanois, äänellisen tyylitajun ja veisi sen äärimmilleen, kuulostaa varmasti siltä että menee eteenpäin huisia vauhtia.
 
Sen lisäksi että Nirvana ei välttämättä kuulosta hyvältä "oopperasti" vedettynä, ei joku Wagnerkaan kuulosta välttämättä kovin hyvältä jos sitä veivaa niinkuin Jobimin bossanovia veivaisi.
 
Nimim. oopperasopraano, joka on valitettavasti joutunut laulamaan julkisesti smellsliketeenspiritin

Nimim. oopperasopraano, joka on valitettavasti joutunut laulamaan julkisesti smellsliketeenspiritin
 
En tiedä auttaako yhtään, mutta osanottoplussan laitoin tulemaan.
Olettaen, että biisivalinta ei ollut oopperasopraanon. ;-)

En tiedä auttaako yhtään, mutta osanottoplussan laitoin tulemaan.
Olettaen, että biisivalinta ei ollut oopperasopraanon. ;-)
 
Haha, kiitos :)
 
Biisivalinta ei tosiaan ollut uupperataide-persoonani valinta, mutta kyllähän tuon sai läpi rääkäistyä kun vaan ei tehnyt MITÄÄN niin kuin uupperataide-persoona tekisi... voi sitä itsensä kanssa kinastelua... ;)

.. voi sitä itsensä kanssa kinastelua... ;)
 
Ittensä kanssa jos tappelee, niin aina häviää, voitti sitten kumpi tahansa. (Vanha viidakon sanonta)

Ittensä kanssa jos tappelee, niin aina häviää, voitti sitten kumpi tahansa. (Vanha viidakon sanonta)
 
Mutta toisaalta myös voittaa aina! Jakomielisyys on joskus hyvä asia, ei tarvitse olla ihan yksin.

löytää itselleen sen "oikean ohjelmiston", niin kuulostaa muuten laakista paremmalta ko hieromalla vuositolkulla biisejä, jotka itselle eivät sovi.
 
Olen tästä aivan samaa mieltä. Pätee varsinkin silloin, kun tekniikka on vielä vähän puolitiessä. Äänityyppini on selkeästi lyyrinen sopraano ja vaikka kunnollisia ääniä löytyy nyt c3:n asti, ohjelmistossani on tällä hetkellä yli puolet mezzo-ohjelmistoa. Parempi hioa tekniikkaa vähän matalimmilla biiseillä, ettei tarvitse jakaa huomiota niin paljon siihen, riittääkö ääni.
 
Olen harrastanut klassista laulua nyt vasta 4 vuotta (joista ensimäinen 1,5 vuotta kevyemmin, sillä olin aloittaessani vasta 14) ja toivon, että olisin ymmärtänyt aiemmin tämän. Että vaikka on sopraano, ei kaikkien kappaleiden tarvitse istua koko ajan siellä 2. oktaavialan yläpäässä :D

Ko löytää itselleen sen "oikean ohjelmiston", niin kuulostaa muuten laakista paremmalta ko hieromalla vuositolkulla biisejä, jotka itselle eivät sovi.
 
Kuten todettu, toi on fiksusti sanottu. Mutta siinä häviää taas itselleen hyvin äkkiä, jos keskittyy liikaa vain siihen mitä osaa parhaiten. Ainakin oman kokemuksen perusteella sitä rupeaa helposti liian tyytyväiseksi omiin kykyihinsä, eikä kehitykään enää samalla tavalla, kuin silloin kun ei ole tyytyväinen itseensä. Mutta ainahan on kausia, jolloin kehittyy enemmän kuin muulloin, ja toisinpäin. Itse olen ruvennut vain hyväksymään sen, että toista ei ole ilman toista ja ainoa tapa kehittyä on tajuta kuinka kehittymätön on. Jotakin kultaista keskitietä sitä tässä kai etsitään :)
 
Oletteko kenties koskaan ihmetelleet, miten paljon ihmiset haluavat löytää jonkin tasapainon tai pysyvyyden, vaikka se ei olisikaan ikinä täydellistä, vaan "ei hyvää, eikä huonoa". Sitten hankitaan autot ja omakotitalot ja pysyvät työt ja niistä tulee jotenkin itse tarkoitus. Itsekin sitä havittelee, mutta kuitenkin tuntuu, että ne parhaat hetket on kahden pohjan välissä, eikä siinä tasapaksussa makkarassa.

Tanjulin Lappeenrantalais ja Turkulaisvertailu pätee mielestäni vain valtaosaan laulajia, Kaikissa lajeissa on kuitenkin vielä ne todelliset huiput.
 
Mutta se kattaa varmaan valtaosan kuulijoista, jotka seulovat suosikkinsa sieltä massasta, Lappeenranta - Turku väliltä. Nämä kansansuosikit voivat olla kaukana huipppulaulajasta. Ja jos ilkeä olisin, voisin sanoa että joku on jäänyt Lappeenrantaankin. No ei kai ihan...
 
On se pieni prosentti joka menee vielä sinne merellekin ja laulaa sieltä.
Formulakuskeissakin vain lahjakkaimmat kehittyvät Chumeiksi ja Räikkösiksi kuten muutkin todelliset huiput. Ei kommenttia nimivalinnasta kiitos.
 
Sit voi miettiä että onko tämmösessä pohdinnassa mitään järkeä...
 
Voi miettiä missä sitten on järkeä. Tarviiko järkeä kaikessa ollakaan...
 
Mun mielestä ei tarvitakaan järkeä. Jos joku asia kiinnostaa, miksei sitä voi pohtia jos se on kivaa. Kaikki aivotoiminta on kai hyödyllistäkin.
 
Jos kaikessa pitää olla järkeä, aika tylsää ja flekmaattista oisi koko elämä. Ja pitäs olla direktiivit sallituista pohdinnoista.
 
Jokainen voi oppia laulamaan, mutta asiat pitää suhteuttaa siihen, mistä lähdetään (Tanjulin vertauskuva oli mitä oivallisin!). Joillakin kehitys tulee pidemmän kaavan kautta, toisilla asiat tapahtuvat hetkessä. Mielestäni kannattaa kilpailla enemmän itsensä kanssa kuin vertailla itseään muihin.
 
Tuo on aivan totta. Itse on itsensä suurin vastustaja ja arvostelija monessa asiassa.
Eli sekin miten itseään arvostelee on tärkeää, joskus realiteetitkin ainakin itellä hukassa.
Ikuista oppimista tämäkin.
 
Se oli filosofiaa se.
 
Oletteko kenties koskaan ihmetelleet, miten paljon ihmiset haluavat löytää jonkin tasapainon tai pysyvyyden, vaikka se ei olisikaan ikinä täydellistä, vaan "ei hyvää, eikä huonoa". Sitten hankitaan autot ja omakotitalot ja pysyvät työt ja niistä tulee jotenkin itse tarkoitus. Itsekin sitä havittelee, mutta kuitenkin tuntuu, että ne parhaat hetket on kahden pohjan välissä, eikä siinä tasapaksussa makkarassa.

Hienoa. Lisää filosofiaa.... Kauan sitten takavuosina silloinen tyttöystäväni asui yli sadan kilsan päässä. Autolla tuo matka oli tympeä kun odotti vain perille pääsyä.
Tuolla nikissäni on silloinen punainen moottoripyöräni, sillä ajaessani pieniä kiertoteitä, tajusin että se matkalla olo olikin niin kivaa, että päämäärä unohtui.
 
Kaikkeen saavutettuun tahtoo turtua ja tottua, turvallisuushakuisuus on kai normaalia, uuden hamuaminen normaalia, ja voi olla kehittäävääkin, riippuu kai mitä haluaa.
 
"Matkalla" olo. hetkessä eläminen, kumpa oppisi. Ehkä laulaminenkin opettaa.
 
Sama pätee kaikkeen: Laulamisessa ja musiikissa , jopa laihduttamisessa ym. pienet asiat kun on kehittynyt, tekee iloiseksi, silti koko ajan on vain matkalla.
 
Eipä tuossa kai mitään, uutta, mutta kertaus on opintojen äiti.

Matka on tärkeämpi kuin päänmäärä. Elämä on matka.
 
Soittamisen ja laulamisen oppiminen ovat matkoja, jotka eivät koskaan vie perille. Tuskin niillä matkoilla loppujen lopuksi mitään "maalia" onkaan. Voitto sinällään on jo se matkalla oleminen ja sille uskaltautuminen.

Kaikkeen saavutettuun tahtoo turtua ja tottua, turvallisuushakuisuus on kai normaalia, uuden hamuaminen normaalia, ja voi olla kehittäävääkin, riippuu kai mitä haluaa.
 
Näin se on, mutta mietin silti, et onko se kestävä ja hyvä tapa elää hamuten aina jotain uutta, materiaa tai ei materiaa. Talot ja autot on kivoja, mutta mietinkin sitä et olisko onnellisempi jos pystyis tajuamaan et niiden tai työn tai monien muidenkaan asioiden pysyvyys ei oo niin merkityksellistä. Et antais asioiden muuttua silloin kun ne on muuttumassa. Sallisi sen että aina ei mee hyvin, tai sen, et jos menee hyvin ni nauttii siitä sitte täysillä. Vähän sekavaa, mut kai mä sitä tarkotin, että vois olla vaikka parempi laulajakin, jos ymmärtää et ei voi tavoitella mitään pysyvyyttä. Voi vaan mennä eteenpäin. Noh... Sse siitä :)
 
Harvoin sitä yltää mietinnöissään Relanderin ja Nevanlinnan tasolle,
mut se niiden radio-ohjelma on hieno kyl. Radio Helsingissä Maanantaisin klo 13-15

On se pieni prosentti joka menee vielä sinne merellekin ja laulaa sieltä.
 
Tuosta tuli myös mieleen. Vaatiiko se merelle meneminen jotain erityistä lahjakkuutta tai osaamista? Mun mielestä siel huipulla on samalla tavalla lahjakkaampia ja sit teknisempiä, mut kaikille riittää ihailijoita. Ne on ehkä kaksi eri tietä. Esim. Räikkönenhän on vähän tämmönen lahjakkaampi tapaus. Rikkoi ties kuinka monta autoa kun nyki oikeen tunteella voittoa kohti. Joku toinen sit ottaa rauhallisemmin ja kehittää tekniikkaansa ja lopulta voittaa. Räikkösen piti vaan vähän miettiä, mitä se tekee, mut suurin osa oli jo valmiina, eli se älytön into voittaa.
 
Jos sit siirrytään vaikka musiikkiin, niin mun mielestä ne merelle menijät on vaan uskaltanu mennä sinne merelle ja siinä samalla ovat kehittyneet väkisinkin. Mulla on monta ystävää, jotka on paljon mua taitavampia muusikoita ja vähintään yhtä lahjakkaita, mut ne ei halua/jaksa/uskalla ruveta tekemään sitä täysiä. Ne haluaa jotain varmempaa ja pysyvämpää. Se on hyvä ratkaisu, jos on siihen tyytyväinen, mut ei sovi mulle. En ite oo mitenkään poikkeuksellinen, mut mä aion vaan uskaltaa sinne merelle, vaik en tiedä et haluunko tehä musiikkia koko elämäni. Mut sil ei oo väliä, koska nyt se on jotenki tärkeetä.
 
Edit: Menee aika paatokselliseksi =) Mut tää on musta parhaita keskusteluja mnetissä tähän mennessä.