Laulaminen ›

Liityin tuossa uuteen rock-bändiin (http://evoluutio.net/daimon/) laulamaan ja nyt on sellainen ihme tulossa että pääsen keikalla lavalle heilumaan ilman että kaulassa roikkuu basso tms. Pääsee siis liikkumaan vapaasti, on kädet vapaana jne.

Miten tietoinen lavaesiintyminen teillä on keikalla esiintyessä? Onko jotain perus-asentoja joita käytätte vai meneekö esiintyminen miten sattuu luonnostaan tulemaan?

Pitää varmaan itse alkaa treenikämpällä poseeraamaan ja kehittämään hyppyjä ja voltteja. :)

Tähän ketjuun voisi kerätä myös kuuluisien laulajien lauluasentoja ja tyylejä.

Heilumiseni lavalla keikkatilanteessa ei juurikaan ole ennaltamietittyä. Jotenkin se tulee luonnostaan ja huomaamattakin. Viimeksi keikan jälkeen joku tuli sanomaan: 'Sähän heiluit tuolla kuin hullu, miten ihmeessä pystyit laulamaan ja riekkumaan tolleen samaan aikaan?'. No, mielestäni olin ollut suhteellisen rauhallinen, ainakaan heilunut kuin hullu.
Mahdollisuus toki on, että olen niin hurmioissa keikan aikana, etten huomaa heiluvani lainkaan. Ilmeisesti aivot ovat jotenkin 'lukossa' eikä turhaa informaatiota käsitellä, kuten esim päätöntä heilumista. Heiluminen ja pomppiminen ilmeisesti kumpuaa jostain aivojen primitiivisestä osasta tiedostamatta. Haa!
Suosittelen, jos aiot harrastaa laulua, ja reikkumista simultaanisti, alkaa treenaamaan ihan peruskuntotreeniä, eli juoksemista, uimista, tms. Eli kuntourheilua.
Onhan se vissi, kun lavalla valot posottavat lämpotilan 50+ ja sitten hypit ja pompit joka omaltaosaltaan lisää huomattavasti hapen kulutusta, ja siinähän välillä pitäisi sitten laulaa, eli suuriosa sisään imetystä hapesta puhalletaan takaisin sellaisenaan, eli aikasta pieni määrä siitä kulkeutuu verenkiertoon.
Ihan vaan kuriositeettina tässä mietin, mikäköhän mahtaa olla veren hiilidioksidipitoisuus juuri keikan jälkeen... Itselläni ainakin keikan jälkeen on puolisentuntia sellainen olo, että kun hengittää syvään, meinaa tulla oksu.
 
No jaa...

Tähän ketjuun voisi kerätä myös kuuluisien laulajien lauluasentoja ja tyylejä.
 
No kuuluisia ja kuuluisia:
 
Alangon Ismo ja Lindgrenin Tomppa, lempilavapersoonani, ovat hirveää elohopeaa. Koko ajan liikkeessä ja heilumassa. Alanko heiluu vailla järjen häivää, nakkelee päätään, kulkee sekapäisenä pitkin lavaa. Kerran keikahti selälleen lavalle laulelemaan kun biisissä tuli vähän suvannompi kohta. Tunteelliset biisit hän laulelee silmät kiinni keinuen. Lindgren taas pyrkii kovaan vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa; yrittää omalla heilumisellaan saada yleisön mukaan(ja onnistuu siinä oikein hyvin). Hyppyä, juoksua, tanssia, käsittämätöntä sätkimistä. Tavaramerkiksi on jo muodostunut yleisön kyykkyyn laittaminen Penguin - biisin aikana.
 
Enpä tiedä miten nuo Juhanin tyyliin istuvat, mutta minä ainakin pidän kyseisten miekkosten toiminnasta.

Mitäs siinä kummempia heilumaan. Jalan voi joskus nostaa monitorin päälle jos siltä tuntuu. Toinen vaihtoehto on tietysti Mike Monroe-tyylinen kaahaaminen, pomppiminen ja spagaattien tekeminen.
 
Noiden kahden ääripään väliltä ei meikäläiselle ole olemassa mitään.

Kyllä laulajan rooli on useimmiten juuri se spiritin luoja. Yllättävän nihkeää saattaa yleisönkin liikehdintä olla, jos bändi näyttää siltä niinkuin heitä ei kiinnostaisi lainkaan esiintyminen.
 
Itse olen ainakin niin energinen kuin vain suinkin mahdollista, vaikka lava olisikin 2x5m ja yleisöä paikalla kourallinen. Itseasiassa tykkään hillua myös treeneissä, sillä se on hyvää treeniä kropan rentouttamiseen, ääni irtoaa paremmin.
Nykyään kun keikat tulee heitettyä useimmiten langattoman mikin kanssa, saatan lähteä koko lavalta vittuun ja vetää jonkun biisin yleisön seassa ;)
 
Itseäni oikein vituttaa katsella suuriakin bändejä, jotka seisovat sitten lavalla kuin tatit, jalka saattaa välillä nousta monitorille, mutta that's it. Bruce Dickinson on helvetin hyvä esimerkki siitä, miten lavalla tulee käyttäytyä, vaikka miehellä on ikää enemmän kuin siitä riehumisesta uskoisi.

Eniten vituttavat sellaiset aneemiset suolapatsaat, jotka seisovat lavan nurkassa (tai vielä pahempaa; lavan edessä..!) tuijottamassa skebojensa otelaudan nauhoja. Kyllä laulajan lisäksi pitää muunkin bändin pystyä eläytymään musiikin fiilikseen. Edellä mainittu Iron Maiden on just upea esimerkki bändistä, jonka jokainen jäsen kaikkensa keikalla.
 
Laulajista mua on aina kiehtonut kuitenkin wanha kunnon Alice Cooper, jonka keikoilla lavalla on lennellyt tekoveri ja laulajan giljotiinilla irti napsaistu pää ( http://www.alicecooper.com/images/photos/053.jpg ) plus kaikkea muuta; kuristajakäärmeet luikerrelleet ja konekiväärit paukkuneet - sellaista enemmän kiitos.

No niillä kahdella keikalla joilla olen ollut laulajana olivat hiukan erilaiset. Ensimmäinen oli enimmäkseen vitsimielessä heitetty punk-keikka ja sain käyttää langantonta mikkiä, joten paremman laulutaidon puuttessa säntäilin ympäri lavaa kuin sähköjänis aina välillä kierien, kontaten ja myös moshaten. Aina välillä myös rääyin jotain mikkiin. Ihan hyvä keikka.
 
Toiselle keikalle olin jopa hiukan treenannut laulua ja riehuminen jäi hiukan vähemmälle. Tosin silloin kun ei tarvinnut laulaa, niin mm. esitin lentokonetta ja myöskin liukastuin lavalla kerran. Hiukan parempi keikka mielestäni.
 
Musiikin luonteesta riippuu mielestäni aika paljon millainen esiintyminen siihen sopii. Esim. metallibändien örisijöiden ei kannata välttämättä niin paljon huolehtia siitä että tekevät mahdollisimman puhtaan suorituksen, vaan että show on näyttävä ja intensiivinen. Jos musiikin viehätys perustuu kuitenkin juuri laulajan ääneen, niin sitten riittää kyllä että se osuus hoituu hyvin.
 
Tärkeintä on kuitenkin, että on luonnollinen.

Mitäs siinä kummempia heilumaan. Jalan voi joskus nostaa monitorin päälle jos siltä tuntuu. Toinen vaihtoehto on tietysti Mike Monroe-tyylinen kaahaaminen, pomppiminen ja spagaattien tekeminen.
 
Noiden kahden ääripään väliltä ei meikäläiselle ole olemassa mitään.
 
Monroe on muuten sellainen esiintyjä että katson sen menoa paniikissa varsinkin kun on korkeanpaikan kammo. Lähes joka keikalla jonka olen nähnyt on äijä kiivennyt lavarakenteita ylös ja roikkunut korkeuksissa melkein pelkällä yhdellä kädellä ja samalla huutanut mikkiin. Jännittää aina sen puolesta. :D

Onko jotain perus-asentoja .
 
Ota Jussi X. Se on aina yhtä komee. hähähäh.
 
Aika monesti tuo riekkuminen lavalla on peiteltyä laulutaidottomuutta. No suuri osa yleisöstä tietysti on tullut katsomaan ja päihtymään eikä nauttimaan musiikillisista hienouksista.
 
Mä itse tykkään esittäjän sisältä lähtevästä, monesti aika hienovaraisestakin, musansa mukana väkevästi elämisestä. Vaikka eleet ja liikkeet on pienempiäkin niin ne näkyy ja kuuluu eikä ole päälleliimatun oloista teatteria.

Juu samaa mieltä olen kuin edellinen kirjoittaja. Mulle esiintyminen on kuitenkin sitä musiikin välikappaleena olemista. Kaikki turha venkoilu vie pois sitä mitä haluu oikeesti sanoa.
 
Olin vasta keikalla, jossa oli jazz bändi ja aivan upea tyttölaulaja. Tyttö pysyi aivan paikallaan ja oli h...... rehellinen tekemisessään. Henki salpautui sitä kuunnellessa. Venkoilua ei tarvittu. Musiikki toi pisteet kotiin.

Kyllä musiikki on tietenkin se pääasia, mutta kyllä lavalla esiintyminen on osa bändiä. Bändiä tullaan myös katsomaan, kuuntelun lisäksi.
 
Näin televisiosta Killer orkesterin live-vedon jostain biisistä joka oli musiikillisesti kevyttä poppia. Kitaristi ja basisti kuitenkin riehuivat lavalla aivan kuin olisi soitettu jotain HC punkkia. Siitä tuli teennäinen ja ristiriitainen fiilis, vaikka soitto sujuikin. Mielestäni bändin esiintyminen pilasi biisin.
 
Ihannetapauksessa bändin esiintyminen lavalla tukee sen soittamaa musiikkia ja nostaa sen uudelle tasolle. Tavalla tai toisella. Vaikka ei liikkuisi kuin soittajien sormet.