Laulaminen ›

Olen laulanut ja esiintynyt jo muutamaan otteeseen. Lauluääni on hyvä, lauluopettaja kannustanut, mutta esiintymispaineet aina ihan kamalat! Menee ääni aina astetta korkeammalle, esiintyessä ja se häiritsee, myös tärinä on niin pahaa, että sen ihan näkee! Upea ääneni menee ihan hukkaan kun pelko esiintymisetä on kova. Onko mitään keinoja avuksi. Ehkä johonkin bändiin pääseminen auttaisi, harjoittelun avulla, mutta sellastakaan ei tyhjästä revitä..

Ootko tosissas? Siis niiku oikeesti? Ja pelkästään tosissani kysyn. :)

Muuta järkevää kysyttävää?

Muuta järkevää kysyttävää?
 
Nokun kitarakamat puolelta tulee tänne, niin maailma sumenee...kun siellä oikeesti tarvii silloin tällöin kysellä että onko joku tosissaan, vai haluaako herättää vain vilkasta keskustelua. :)
 
Tykkäätkö omasta äänestäsi?
Opettele tykkäämään enemmän.
Sellaista tervettä itseluottamusta. Keskittymistä. Ääniä, säveliä ja tunteita vaikka.
Keskittymiskykyä. Ehkä eniten sitä keskittymistä. Itte yritän olla tavallaan ihan yksin omissa maailmoissani kuin muita ei olisikaan.
Kun mua on jännittänyt, niin oon ajatellut ne vuodet mitä oon tehnyt työtä musiikin parissa tai muuten treenannu hiki ottalla milloin mitäkin. Kaikkihan monesti tähtää just siihen esiintymiseen. Tuntuis sitten tylsältä heittää kaikki työ tavallaan hukkaan pipariks menevällä esiintymisellä. Mutta mitäpä silläkään hirmusti on väliä, no voi olla vähäsen.
Ole rauhallinen, hakeudu itselle vaikeisiin tilanteisiin.
Enemmän.
Sitten alkaa nolaus, minkä jo tunnetkin.
Tee se uudestaan.
Laulussa on onneksi se oikea hengitys joka sinänsä on jo helpottavaa.
 
Trumpetilla nolasin kerran itseni jotakuinkin täydellisesti, jälkikäteen oon joskus ihmetelly miten oikeastaan selvisin edes siitä tilanteesta. Kun ajattelen sitä niin hävettää ja naurattaa samaan aikaan.
Kiva on myöskin kysyä itseltä tyhmä kysymys kun rupeaa oikein jännittämään. Oon ihmetellyt tilaani ja kysynyt itteltäni että "mitä se oikeastaan mulle kuuluu", on täällä maailmassa tärkeämpiäkin asioita. =D

Juu-u. No toi ny vaan on noin. Vire pysyy mut jännitys vaan nostaa oktaavia. Saa kai sitä kysyä viisaimmilta :)

KIITTI vinkeistä. Tottahan tuo on joka sana. Harmi kun se ei tule tarjoittimella... vuosia kuitenkin jatkunut sama juttu. Pitääs oikeen repäästä jotenkin! Tiedän noi laulunopettajat, mutta ittelleni hommasin sillasen vittumaisen, joka varmaan sanoo jos jotain aihetta. Tarvii vain yleisöä ja itsetuntoa lisää...

KIITTI vinkeistä. Tottahan tuo on joka sana. Harmi kun se ei tule tarjoittimella... vuosia kuitenkin jatkunut sama juttu. Pitääs oikeen repäästä jotenkin! Tiedän noi laulunopettajat, mutta ittelleni hommasin sillasen vittumaisen, joka varmaan sanoo jos jotain aihetta. Tarvii vain yleisöä ja itsetuntoa lisää...
 
Opettajathan voi olla mitä sattuu, kaikkihan me ollaan oltu ylä-asteella?
Voithan toki kokeilla etsiä sulle sopivammankin opettajan.
Ei se repäisy tule vaan jostain, lähinnä susta jos on tullakseen. :)
 
Se bändi saattais kans auttaa, niin ei ole aivan sellanen olo että kaikki tuijottaa ja kuuntelee vain sinua. Vaikkakin laulajana ajattelet luultavasti juuri niin. :)
Niinkin tylsä vaihtoehto kuin karaoke kannattaa pitää mielessä myös. Ällön mukava tapa karistaa ylimääräisiä esiintymisväpinöitä.
 
Suomalaisten itsetunnosta:
 
Amerikkalainen, saksalainen ja suomalainen olivat safarilla Arfikassa. Heitä vastaan tuli iso norsu.
Amerikkalainen ajatteli: "Well, ton norsunhan vois viedä sirkukseen ja tienata sillä".
Saksalainen ajatteli: "Miltäköhän maistuisi norsumakkara oluen kera?"
Suomalainen käveli nolona kurkkien olkansa ylitse ajattellen: "Mitäköhän toikin norsu ajattelee minusta?"

Monen muusikon kanssa tehny hommia ja jännitystä ei silloin oo, kun oltu esim studiolla tai pienimmissä piireissä. Ikää on jo 24. Kritiikkiä on tullut hyvää ja huonoa, niinkun pitääkin. Huono on se mistä itte saan lisää poveria, mähän näytän tolle, et se on vääräs fiilis iskee. Samaan kommentiin on kuitenkin musamiehet päätyny... Ääni on kaunis, mutta siihen pitäis saada MUNAA.

Kuulostaa tutulta. Voisit olla melkein meiän wanha laulaja... ;)
Samojen aisioiden parissa oon tässä painiskellut.
Hmm, se munan saaminen naisille onkin vaikea temppu... ;D

Hmm, se munan saaminen naisille onkin vaikea temppu... ;D
 
Köh, köh. Miten sen nyt ottaa... ;)
 
Mutta itse asiaan. Esiintymiskammosta ei pääse ku esiintymällä. Mie oon joskus meinannu pyörtyä lavalle soittohommissa, ISTUMASTA ja 25 muun soittajan keskeltä, kun oli semmonen n.8 tahin soolo. Että joo. Ei sitte soitettu sitä sooloa, kun kädet tärisi sillai pari senttiä aina suuntaansa. Ihan holtitonta. Mutta sen jälkeen alotin tietosesti aika rankan itteni kouluttamisen, kun vitutti se tilanne. Ei oo kivaa ku muut sitte vetää aina ne soolot ;)
 
Laulujutuissa ja soitossaki on auttanu hulluna ku on huomannu että siinä ei ookkaan yksin. Aika harvoin kuiten vetää yksin a cappella, ja kun ottaa semmosen me-hengen niin toimii hyvin. Se oli niitä ensimmäisiä opetuksia. Ja kun keikkamäärät lasketaan sadoissa niin ittensä alkaa jo saaha suunnilleen kuosiin. Ehkä. Tänään taas totesin että ei se aina oo niin helppoa, tulee vähän uus tilanne ja oma osuus ei oo ihan varma (biisi niin uus ettei osannu sanoja) niin kummasti alkaa tärisyttää. Mutta sitten vaan pitää keskittyä siihen ihan epäoleelliseen (liikkuuko mun varpaat? Testataan.. entä korvat? Hmm..) ja kohta huomaa että homma toimii taas.
 
Oon myös tehny semmosia kivoja rentoutus-cd:n harjotuksia.. ihan noin niinku muutenki, jos on stressiä tms. Toimii.

Köh, köh. Miten sen nyt ottaa... ;)
Oho, öh, ei mitään.
*pakenee*

Hmm, se munan saaminen naisille onkin vaikea temppu... ;D
 
Tähän väliin tahtoisin muistuttaa, että meiltä mimmeiltä löytyvät Munasarjat, eli munaa on ainakin kymmenen kertaa enemmän kuin raavaimmillakaan äjjillä. ;)
 
***
 
Ujonoita: Tsemppiä vaan. En oikeen osaa muuta sanoa kuin että rakentavaa kritiikkiä olisi hyvä jostain saada -> siis ei välttämättä esim. parhailta kavereilta (elleivät nyt satu työkseen opettamaan laulua). Kun kuulee välillä ohjauksen ohella kehuja oikeasti osaavalta taholta, niin helpommin sitä alkaa uskoa itsekin itseensä.
 
Ja tekemällä oppii, eli lavalle vaan. Tiedän tapauksia, joissa todella pahoihin jännitysoireisiin on haettu apua esim. rauhoittavista, mutta ellei lääkäri näin määrää, niin en todellakaan suosittele (enkä muutenkaan). Itsensä voittaminen stagella tuntuu paljon siistimmältä ilman "fuskausta". (Ja saattaisivathan moiset aineet viedä pontta esityksestäkin, jne.)
 
Ja hei, Karaoke on kaikkien kaveri. Siellä voi ns. heittää ns. kännin piikkiin paljonkin, eli ei oikeesti oo niin väliksi vaikka vähän menis situralleen. Paremmin se joka tapauksessa menee kuin "kanta-asiakas-Teuvon-ja-Ritvan" kotiviini. :) Ja jos piru vie sattuu vielä hyvinkin menemään, niin hyvissä mestoissa aplodeja ei pihistellä => tuloksena tyytyväinen, yhtä kokemusta rikkaampi laulaja, jolle ensi kerralla lavalle nousu ei nosta enää pulssia ainakaan ihan sinne 200:aan.

Juuri näin. Naisella ehkä vaan insin hankalampi sitä MUNAANSA saada näkyville!
On se kumma kun ikää tulee ja hevinainen muuttuu tälläseksi lössöliisaksi! Kun ei oikeesti oo ujo VAAN se noita, mutta se on tuola piilos... jossain. Joku ihmeen epävarmuus ittestä tekee ne tärinätki ison yleisön edes... mitä jos mä mokaan? Mitä sitten, pitäis ajatella. Lauluminen on vaan niin henkilökohtainen asia ettei sitä voi ottaa niin kevyesti, vai voiko?
Karaokelaitteet kotona, eihän ilman niitä voi elää ;)

Entä jos loisit roolin kappaletta/kappaleitasi varten? Silloin olisit lavalla ikään kuin näyttelijänä roolihahmossa. Yritä rakentaa mahdollisimman monipuolinen tarina ja ympäristö kappaleesi ympärille. Kuka laulaa? Missä? Milloin? Miksi? Kenelle laulaa? Mitä haluaa sanoa? Mitä tapahtunut aiemmin? Tee roolihahmostasi mahdollisimman tarkka ja kuvitteellisesta ympäristöstä samoin. Jos roolihahmosi "mokaa", voit ajatella, että se on osa tulkintaa ja oli väistämätöntä siinä tilanteessa.
 
Juuri näin. Naisella ehkä vaan insin hankalampi sitä MUNAANSA saada näkyville!
On se kumma kun ikää tulee ja hevinainen muuttuu tälläseksi lössöliisaksi! Kun ei oikeesti oo ujo VAAN se noita, mutta se on tuola piilos... jossain. Joku ihmeen epävarmuus ittestä tekee ne tärinätki ison yleisön edes... mitä jos mä mokaan? Mitä sitten, pitäis ajatella. Lauluminen on vaan niin henkilökohtainen asia ettei sitä voi ottaa niin kevyesti, vai voiko?
Karaokelaitteet kotona, eihän ilman niitä voi elää ;)

Karaokelaitteet kotona, eihän ilman niitä voi elää ;)
 
Mee lauleskeleen karaokea ennemmin johonkin kunnon sudenluolaan, missä jengi on nenät pystyssä arvostelemassa. No kai sitä voi aloittaa lähiöpubista. Mut sillä sais enemmän sitä "esiintymiskokemusta" ja ittensä kiusaamista, jos sen tilanteen kokee vaikeaksi.
Tarjoilija! Jallukola! ;)

Mä olen laulanut karaokessa noin 13 vuotta, klassisissa konserteissa noin 8 vuotta ja nyt bändin kanssa vuoden päivät. Karaoken mainitsin ihan vaan siksi, että sekin helpottaa sitä pahinta esiintymisjännitystä.
Vaikka mulla on useita vuosia esiintymisiä takana (yksinlaulajana tosiaan olet ihan up yours siinä lavalla), niin meinasin joka tapauksessa tipahtaa viimeksi perjantaina, kun piti tunti laulaa hyvänpäiväntuttujen edessä. Vaikka oltiin koko bändin kanssa lavalla. Soolojen aikana ei meinannut löytyä minkään valtakunnan rauhaa ja käsiäkin oli ainakin neljä liikaa..
Mä olen keksinyt, että mun jännitystä rauhottaa se, että otan yleisöstä jonkun kohteen, jolle esiinnyn. En nyt tuijota sitä koko aikaa tai muuta, mutta pidän sen tietyn ihmisen tai porukan mielessä, kun hermot meinaa pettää.
 
Mun munat löyty rintaresonanssista. Lauloin puol vuotta ilman sitä "liian hepposesti" ja huomasin, että tuen liikaa mikkiin ja siitä lauluäänestä katoaa potku. Nyt olen taas pyrkinyt ottamaan enemmän tekniikkaa mukaan ja tuntuu siltä, että laulaminen korkealta on matalaa ja paaaaljon iisimpää.

Mä en osannut alle kymmenenvuotiaana jännittää esiintymistä ollenkaan. Olin aina suuna päänä mukana koulun juhlissa tanssimassa ja soitin pianoa ja kannelta kaikissa opiston tarjoamissa kissanristiäisissä. Ekan kerran lauloin mikkiin yksin koulun kevätjuhlassa ja tiiviistä harjottelusta huolimatta polvet kolisi niin, että takarivissä istuneet pojat kysyi, tuliko pissatkin housuun. En tajua yhtään, mistä esiintymiskammo silloin iski päälle. Sen jälkeen olen pelännyt esiintymistä aivan tautisesti, että mitä jos taas käy niin. Ja monet kerrat on tuo kauhun hetki toistunut.
 
13-vuotiaana menin kuoroon ja uskalsin mennä porukassa lavalle, mutta yksin olen oppinut esiintymään vasta tämän syksyn aikana. Reilu kaksi vuotta sitten, kun otin oppilaikseni pieniä pianisteja, jännitin tunnilla oppilaan kuulleen soittamista niin, että soitin Ukko Nooankin väärin naama tulipunaisena. Aloittelijoiden opettaminen on tehnyt tosi hyvää. Olen saanut itseluottamusta, että minä osaan, kun olen seurannut omien oppilaideni kehitystä ja toisaalta kannustanut heitä esiintymään ja huomannut, että saan heidän esiintymispelkoaan lievitettyä ja he onnistuvat isonkin yleisön edessä.
 
Yksin esiintyminen vaatii valtavasti työtä psyykkisesti. Minä hankkiuduin monista lukoista eroon ihan terapialla ja opettelin hyväksymään itseni kaikkine mokineni ja tärinöineni. Sitten päälle valtavasti treeniä. Luottamusta siihen, että hankittu laulutekniikka on niin hyvä, että paskamaisinkin päivä kelpaa yleisölle. Ja soittotaito on niin näpeissä, että voin luottaa mokaavani varmasti, mutten jää jumittamaan, vaan osaan paikata tilanteen ja jatkaa. Yleisö ei koskaan toivo esiintyjälle epäonnea. Pikkumokia ei useimmiten edes huomata, eikä isojakaan mokia kukaan jää muistelemaan.
 
Oon oppinu ajattelemaan, että jokainen julkinen itseni täysnolaaminen on tarvittu, jotta oon oppinu sen rutiinin, joka mulle on kymmenen vuoden soitto- ja laulutuntien ja satojen keikkojen kautta kehittynyt. Ja tänä syksynä on ollu todellinen voittajafiilis: keikat on onnistuneet, ja olen kiitosten ja kehujen keskellä ihan itkukurkussa ajatellut, että minä voitin.
 
Tsemppiä jokaiselle, joka kärsii esiintymisjännityksestä tai -pelosta. Itsensä hyväksyminen vie aikaa ja jokainen kulkee määränpäähän omalla tavallaan, mutta perille pääsee varmasti aikanaan.

hypnoosi, jos on varaa..

Beettasalpaajat auttaa varmasti. Ne poistaa tärinän ja pitää sykkeen kurissa. Ne on lääkärillä ihan sisäänheitto tavaraa että senkun menee vaan ja sanoo että jännittää niin ne heittää paketin kouraan. Kaikki rauhottavat sun muut on jo vakaville tapauksille ja ne saattaa jo vaikuttaa siihen lauluunkin. Kokemus tietysti pikkuhiljaa lieventää oireita mutta monet ammattiesiintyjät käyttää salpaajia koko elämänsä.

Rutiini auttaa, ja vielä se että repertoaari on kunnossa. Tottakai tulee jännitystä aina jonkun verran, koska harvempi ensiintyy täysin rentona monen ihmisen edessä.
 
Täydellinen rentous ei ole edes mikään tavoite IMO. Hyvä keikka on sellainen mielestäni että ei muista siitä hirveen paljon, eikä "säädä" kovinkaan paljon, vaan että antaa mennä fiiliksellä. Itselläni ainakin, jos hommat on kunnossa pärjää perussuorituksella jo tosi pitkälle ja kaikki kikkailut ja hienosäädöt voi jättää pois, laulu, soittaminen ja esiintyminen tulee kumminkin siitä että antaa mennä... IMO.
 
Sama pätee monessa urheilulajissa... pitää olla yleis rento (ei turhia jännityksiä) mutta kumminkin jämäkkä, ja ei pidä jäädä säätelemään jotain tiettyä juttua, esim. ammunnassa kostautuu turha sihtaaminen ja tuijottaminen - suoritus ei missään nimessä ole kiinni yhdestä laukauksesta - eli musiikissa sävelestä/fraasista eikä edes biisistä, vaan kohokohdat jää porukalle mieleen IMO!