Koskettimet ›

Vessajono: Netissä oleva matsku saattaa hyvinkin riittää jos on jotain pohjaa ja käsitystä asiasta. Esim. meikällä on teoria- ja instrumenttiopintoja kyllä takana mut pianon suhteen oon hyvin pitkälti itseoppinut. Ja pärjään ihan ok sillä levelillä, millä on tarkotuskin, eli himassa omaksi iloksi ja treeniksen kännijameissa muiden kiusaksi.
 
Mul taas tarkotuksena on pärjätä livevedossa, et pystys soittaa nuottejen ja sointujen yhdistelmällä suoraan ilman treeniä myös vieraita biisejä kännin kera tai ilman. Lisäksi ruvennut kiinnittämään enempi huomiota, että oma laulu ja piano yhdessä.

musamies: Mä saattaisin lannistua Aaroneista...
 
Minä lannistuin aikoinaan Aaronista, tosin olin silloin orastavassa murrosiässä. Onneksi (tai onnettumuudeksi) syntetisaattorin hankinta piti minut musiikissa kiinni. Minut pelasti takaisin nuottien pariin vasta kymmenen vuotta myöhemmin eräs opettaja, joka aloitti suoraan komppaamisesta. Tosin viitsinkö opetelle hyväksi nuoteista soittajaksi, kun komppaamalla voi pärjätä. Tämä onkin sitten se joka saa ymmärtämään myös Aaronin puolustajia.
 
Loppujen lopuksi molemmat suunnat ovat oikeassa ja väärässä.
 
Vertaan tätä kirjallisuudella eli pitäisikö mennä konekirjoituskurssille vai runonlausunta kurssille. Kumpikaan ei sinänsä opeta kirjoittamaan kirjaa. Tiedän tämän vertauksen ontuvuuden, ei pianon soittajan tarvitse säveltää (joka tässä vastaisi kirjan kirjoittajaa), mutta ymmärrätte toivottavasti pointini.
 
Jos minä lähtisin opettamaan (opettajan koulusta on..), niin minä varmasti lähtisin kysymällä että mikä on oppilaan tämän hetken suosikkibiisi ja oppilaalla se olis kuitenkin kännykässä kuunneltavissa heti ja sitten alettais pähkäilemään, että miten ihmeessä se saatais irti pianosta. Katottais tekninen puoli sekä soittimesta, että soittotekniikasta ja sitten huomattais että oisko ne laput biisitä kivat vai ei.
 
Mutta lainaten erästä kitaristia: "En minä soita nuoteista, mä soitan rahasta."
 
Innostuin vähän offtopicista, mutta menköön...

teroyk: Minä lannistuin aikoinaan Aaronista, tosin olin silloin orastavassa murrosiässä. Onneksi (tai onnettumuudeksi) syntetisaattorin hankinta piti minut musiikissa kiinni. Minut pelasti takaisin nuottien pariin vasta kymmenen vuotta myöhemmin eräs opettaja, joka aloitti suoraan komppaamisesta. Tosin viitsinkö opetelle hyväksi nuoteista soittajaksi, kun komppaamalla voi pärjätä. Tämä onkin sitten se joka saa ymmärtämään myös Aaronin puolustajia.
 
Loppujen lopuksi molemmat suunnat ovat oikeassa ja väärässä.
 
Vertaan tätä kirjallisuudella eli pitäisikö mennä konekirjoituskurssille vai runonlausunta kurssille. Kumpikaan ei sinänsä opeta kirjoittamaan kirjaa. Tiedän tämän vertauksen ontuvuuden, ei pianon soittajan tarvitse säveltää (joka tässä vastaisi kirjan kirjoittajaa), mutta ymmärrätte toivottavasti pointini.
 
Jos minä lähtisin opettamaan (opettajan koulusta on..), niin minä varmasti lähtisin kysymällä että mikä on oppilaan tämän hetken suosikkibiisi ja oppilaalla se olis kuitenkin kännykässä kuunneltavissa heti ja sitten alettais pähkäilemään, että miten ihmeessä se saatais irti pianosta. Katottais tekninen puoli sekä soittimesta, että soittotekniikasta ja sitten huomattais että oisko ne laput biisitä kivat vai ei.
Mutta lainaten erästä kitaristia: "En minä soita nuoteista, mä soitan rahasta."
Innostuin vähän offtopicista, mutta menköön...
 
Nämä Aaronit ja vastaavat ovat vähän niinkuin liikennesäännöt autokoululaiselle. Ne täytyy vain osata, muuten ei homma etene.
 
Oppilaan on syytä kartoittaa tulevan osaamisensa tarve opettajan avustuksella siten että molemmat tietävät mihin ollaan pyrkimässä. Itse en oikein usko pelkän komppauksen riittävän. Katson vähimmäisvaatimuksena sujuvan bassokäden sekä siihen joustavasti liittyvän melodianhallinnan osaamisen. Sointuja ja niiden käännöksiä tarvitsevat kaikki pianistit ja taas ollaan niissä viheliäisissä Aaroneissa. Valitettavasti.
 
En ole löytänyt oikeastaan minkäänlaista oikotietä soiton oppimiseen. Sävellajeista ehkä voisi tinkiä. Kolmella ristillä ja kolmella b:llä soittaa käytännossä oikeastaan melkein mitä vaan, mutta mitäs tehdään sitten kun säestettävälle ei kelpaa mikään muu kuin joku F# -molli? Ja vaatihan Pakarisen Esakin Joensuun Ellilliä säestettävän C#-molliista, varmaan ihan piruuttaan.
 
Opiskeltava alue on laaja, eikä koskaan tule valmista pianistia.

KanttoriPiiparinen: Sävellajeista ehkä voisi tinkiä. Kolmella ristillä ja kolmella b:llä soittaa käytännossä oikeastaan melkein mitä vaan, mutta mitäs tehdään sitten kun säestettävälle ei kelpaa mikään muu kuin joku F# -molli?
 
(Hieman ohi aiheen edelleen, mutta yritän kompensoida sitä tarpeettoman pitkällä virkkeellä.) En osaa mainittavasti soittaa pianoa, mutta teoriaa enempi-vähempi handlaavana voisin kuvitella, ettei ns. vaikeampikaan sävellaji tuottaisi hirveästi hankaluuksia soittajalle sen tärkeän oletuksen puitteissa, että sävelten paikat koskettimistolla ja koskettimisto ylipäätään on henkilölle tuttu. Esim. kitaran/basson otelautahan on tässä mielessä vaan vähän yksinkertaisempi tanner sormien tömistellä kuin pianon koskettimisto. Toisaalta puhaltimet ovat sitten taas selvästi monitahoisempi (lue: epälooginen) juttu, enkä uskalla olettaa, että sama ajatusmalli toimisi yhtä hyvin esim. saksofonin soittajalla.
 
Siis, pointtini oli tässä lähinnä se, ovatko ne "oudommat" sävellajit oikeasti pianolla niin vaikeita sen jälkeen kun perussoittotekniikka ja -teoriatietämys alkaa olla hanskassa?

öl m: (Hieman ohi aiheen edelleen, mutta yritän kompensoida sitä tarpeettoman pitkällä virkkeellä.) En osaa mainittavasti soittaa pianoa, mutta teoriaa enempi-vähempi handlaavana voisin kuvitella, ettei ns. vaikeampikaan sävellaji tuottaisi hirveästi hankaluuksia soittajalle sen tärkeän oletuksen puitteissa, että sävelten paikat koskettimistolla ja koskettimisto ylipäätään on henkilölle tuttu. Esim. kitaran/basson otelautahan on tässä mielessä vaan vähän yksinkertaisempi tanner sormien tömistellä kuin pianon koskettimisto. Toisaalta puhaltimet ovat sitten taas selvästi monitahoisempi (lue: epälooginen) juttu, enkä uskalla olettaa, että sama ajatusmalli toimisi yhtä hyvin esim. saksofonin soittajalla.
 
Siis, pointtini oli tässä lähinnä se, ovatko ne "oudommat" sävellajit oikeasti pianolla niin vaikeita sen jälkeen kun perussoittotekniikka ja -teoriatietämys alkaa olla hanskassa?
 
No mennään nyt sitten aihetta hipoen edelleen, vaikka näistä kosketinten sormituksista on ollut puhetta vähän aiemminkin: Itselleni on kolmen b:n c-molli aina ollut helpompi sormitettava kuin vaikkapa kahden #.n h-molli. ensimmäinen syistä lienee se, että meidät pianistit koulutetaan alusta alkaen C-duuri a-molli keskeisiksi ja toinen syy on varnaan se, että #-merkkisissä molleissa tulee aina "ylimääräisiä" ylennyksiä, jonka harmooninen molli-asteikko vaatii. Silloin h-mollissa onkin jo enemmän kuin kaksi mustaa nappulaa.
 
Tätä seikkaa ei edesmennyt h-molliin ihastunut kitaristi-ystäväni koskaan tajunnut, vaan siitä käytiin meidän välillämme jatkuvaa vääntöä. Lisäksi h-molli oli hänen mielestään ehdottomasti kauniimmin soiva kuin vaikkapa c-molli. Tässä tapauksessa Kauneus oli kuitenkin kuulijan korvassa, koska tasavireisessä säveljärjestelmässä kaikki sävellajit ovat toistensa toisintoja ja intervallit kompromisseja, johtuen Pythagoraan kommasta. Se puolestaan on asia, jonka pianon virittäjät joutuvat nielemään aina viritystyötä tehdessään.
 
Puhaltajat ja viulistit voivat soittaa puhtaita luonnon intervalleja, joka tietenkin aiheuttaa tasavireisten instrumenttien soittajissa pientä kateutta. Mustalais-asteikko tai vaikkapa blues-asteikko kuulostaa näillä luonnon intervalleilla aidommalta kuin vaikkapa syntikalla.

KanttoriPiiparinen: No mennään nyt sitten aihetta hipoen edelleen, vaikka näistä kosketinten sormituksista on ollut puhetta vähän aiemminkin: Itselleni on kolmen b:n c-molli aina ollut helpompi sormitettava kuin vaikkapa kahden #.n h-molli. ensimmäinen syistä lienee se, että meidät pianistit koulutetaan alusta alkaen C-duuri a-molli keskeisiksi ja toinen syy on varnaan se, että #-merkkisissä molleissa tulee aina "ylimääräisiä" ylennyksiä, jonka harmooninen molli-asteikko vaatii. Silloin h-mollissa onkin jo enemmän kuin kaksi mustaa nappulaa.
 
No joo, tarkoitin nimenomaan sormituksia. Ehkä olisi pitänyt rajata selkeyden vuoksi pohdinta koskemaan pelkästään duurisävellajeja (sic). Tarkoitin siis sitä, että pianon koskettimiston _fyysisen_selkeyden_ vuoksi eri sävellajien ei pitäisi tuottaa aloittelevallekaan pianistille erityisiä vaikeuksia, vai pitäisikö? Tosin asiaa nyt hitusen enemmän miettineenä on pakko sanoa, etteivät pianon koskettimisto ja basson/kitaran otelauta välttämättä olekaan niin vertailukelpoisia kuin alunperin kuvittelin.
 
Luonnon intervallit ja ei-tasavireiset viritysjärjestelmät ovat oma mielenkiintoinen aiheensa, mihin en tämän aiheen puitteissa näe tarvetta syventyä enemmälti.

Kyllähän H-duuri on pianistille sormiteknisesti helpoin sävellaji, peukalolla valkoiset ja muilla sormilla mustat eikä sitä kovin kauaa tarvitse hinkata että se muuttuu yhtä helposti hahmotettavaksi kuin C-duuri.
 
Mä oon treenannut niin että transponoinut tuttuja piisejä "kummallisiin" sävellajeihin eikä kummallisia enää oikeesti ole.

baron: Kyllähän H-duuri on pianistille sormiteknisesti helpoin sävellaji, peukalolla valkoiset ja muilla sormilla mustat eikä sitä kovin kauaa tarvitse hinkata että se muuttuu yhtä helposti hahmotettavaksi kuin C-duuri.
 
Mä oon treenannut niin että transponoinut tuttuja piisejä "kummallisiin" sävellajeihin eikä kummallisia enää oikeesti ole.
 
Käy järkeen. Taitaa tässäkin tapauksessa lihasmuistin kehittymisellä olla iso vaikutus eri sävellajien helppouteen/vaikeuteen.

KanttoriPiiparinen: Nämä Aaronit ja vastaavat ovat vähän niinkuin liikennesäännöt autokoululaiselle. Ne täytyy vain osata, muuten ei homma etene.
 
En suostu uskomaan :)
 
Asian todistaminen on vielä meneillään, mutta etenemistä kyllä tapahtuu ilman moisia opuksiakin. Tokin nekin varmasti toimii, jos ei motivaatio lopahda, mutta monella niin vaan käy. "Helpoin" tapa ei ole kaikille se helpoin kuitenkaan, riippuu omasta oppimistyylistä myös.

Onhan nuo koskettimen skaalat ikäviä kitaraan verrattuna, missä pärjää sapluunoilla, ei tartte osata 12:ta variaatiota. Logiikka on selkeä pianossakin, mutta sormilla on paljon muistettavaa. Ei ne puhaltimienkaan skaalat niin hankalia ole muuten, mutta sama juttu kuin pianolla, jokainen pitää muistaa erikseen.
 
Itse asiassa kitaran sapluunat voi ehkä vaikeuttaakin skaalojen idean sisäistämistä.
No, kunhan fundeeraan.

Mä oon joutunut jonkin verran soittamaan kitaristien kanssa ja ne tykkää E ja A-duurista jotka ei hirveän ystävällisiä pianistille oo.
Lisäksi joskus jollekin laulajalle C-duuri on liian korkea ja se haluaa laskea H-duuriin joka kitaristille on helppoa, siirrät kättäsi vain yhden nauhan verran ylöspäin (vai miten ne kitaristit laskee?).
Mä joskus käytin kiipparien transpose funktiota jotta sain itselleni helpon sävellajin mutta en muistanut ottaa sitä pois ja seuraavassa piisissä mä olin väärässä sävellajissa ja sitten päätin että soitan aina oikeassa sävellajissa, on se sitten vaikea tai helppo ja nykyään mun mielestä ei oo enää vaikeita sävellajeja.

baron: Mä oon joutunut jonkin verran soittamaan kitaristien kanssa ja ne tykkää E ja A-duurista jotka ei hirveän ystävällisiä pianistille oo.
 
Avoasemat kitaralle. D:nkin voi laskea mukaan, ja G:n.
 
Enpä voi sanoa osaavani kiippareita soittaa, mutta leikin niillä ajoittain. Kitarassa soinnut on väkisinkin enemmän hajotettuja, kuulostaakin usein kitaralla paremmalta kuin samasta oktaavista otetut soinnut. Kiippareilla taas sointuihin tulee ihan eri sävy.