Bassot ›

Tuli tuolta kitarapuolelta tämä mieleen, joten listausta ja perusteluja kehiin.
 
Aloitan Steve Harrisin kolinabassolla: Loistava ja omanlaisensa soundi joka tulee miksauksesta esiin juuri sopivasti tuoden sen oman hienon vivahteensa kokonaisuuteen, IM ei ole oikein oma itsensä ilman sitä :)
Vielä en ole yhdelläkään bändillä kuullut samanlaista bassoa.
 
Jos tälläinen aihe on jo, niin tälle lukkoa.

Itselleni tulee mieleen ainakin Jason Newstedin beissisaundit Black albumista eteenpäin. Sellanen napakka ja painava, juuri sellanen mistä meikäläinen pitää.
 
Lisäksi täysyy mainita että "Hyrde" Hyyrysen soittamat bassot Stam1nan debyytillä ovat myös oikeen loistavaa rouhintaa!

Jaco Pastoriuksen napakan tiukka nauhattoman jazzin saundi on kyllä ehottoman legendaarinen.

Anthony Jacksonilla on kyllä mahtava soundi, lähes pianomainen.
 
Peukkusoundeista paras on Marcus Millerillä: tumma ja lämmin, mutta silti todella "liukas".
 
John Paul Jonesilla on musta mukavasti erilaisia soundivariaatioita jostain kakkoslevyn pehmeistä pömpöttelyistä ihan raakaan rokkiraakuntaan asti.

Carol Kaye, James Jamerson/Bob Babbitt, John Paul Jones.
 
Pitäiskö noita vielä kuvailla jotenkin? Ainakin kaikkea muuta kuin murinaa, enempää en nyt keksi.

John Entwistlen maailmoja tuhoava särötetty kummasaundi on loistava!
Itsekseen saundi on vähintäänkin ihmeellinen, mutta bändin kanssa toimii kuin häkä.
 
Stanley Clarken tumma mutta samalla kirkas, voimakas ja tasapainoinen saundi on myös meikäläisen makuun.
 
Chiefillä on kanssa aika legendaarinen saundi. Julmetusti alapäätä ilman mitään mutaisuutta.

Tom Peterssonin (Cheap Trick) soundeista 4-, 8- ja 12- kielisillä bassoilla olen aina pitänyt. Sellaista The Move/The Who -koulukuntaa parhaimmillaan.
 
Entwistle mainittiinkin jo joten kehutaan nyt sitten The Movea. Etenkin bändin viimeisellä levyllä "Message From The Country" on todella hieno möyrivä bassosoundi. Bassot soitti Roy Wood. Wood harrasti myös paljon dropped-D viritystä, mikä oli käsittääkseni vielä 70 -luvun alussa perin harvinaista.
 
Doug Rauchilla oli hieno ja persoonallinen soundi Santanan, Cobhamin ja Lenny Whiten levyillä. Nestemäisen muljuava, mikä johtui pitkälti miehen peukuttelutyylistä.

Lemmyn särö saa äänen täältä.

Toolin Justin Chancellor.

Juha Verona (esim. Maaritin "Stoalive") ja Stephen Edmondson (Paradise Lost) saavat meikän äänet.

Rocco Prestian valtavan suuri, jytky, mutta silti selkeä fingerstyle funk potkinta ansaitsee maininnan. (Soundi kuultavissa varsinkin parilla viimeisimmistä Tower of Powerin levyistä)
 
Myöskin Billy Sheehanin sopivan säröinen, ärhäkkä soundi Niacinin levyillä on mukavaa vaihtelua.

MOI
 
Roger Glover-Smoke on the W. Tai mika tahansa kipales Machine Head- levyltä. Minusta näissä uusisa remix- tms. on selkeämmin erottuva basso.
 
Tom Shannon eräällä SRV-levyllä (sillä, jonka joskus 10 vuotta sitten lainasin Siikasen Ollille. heh) En muistä nimeä. Rock+Fender+SVT(?) -soundia parhaimmillan.
 
Larry Graham.
 
Jamerson.
 
Anthony Jackson, vaikka P.Simonin "Hearts and Bones"-levyltä. Tai Steely Dan-osastolta. Tai Chaka Khan.
 
Macca. Mikä tahansa Thö Baetles- soitin- ja lauluyhtyeen levytys. Ei ehkä niin persoonallinen soundi, mutta istuu kokonaisuuteen niin hienosti.
 
Pino Palladino. Paul Young-levyiltä. Hieno on myös "New York Minute"-piisi (Eaglesin jäsenen soololevyltä, en muista kenen.)
 
Sting.

Aston "Familyman" Barrett.
 
Babylon by Bus-levy. Niinq ihqsti diippii shittii...

Chris Squiren soundi missä on sopivasti säröä mutta kuitenkin napakkuus säilyy sopii hyvin yessin bassogrooveihin. Ja Geddy Lee tietysti.

bob daisley.

NoMeansNo:n Rob Wright (aika pähee kartiosärö), RATM:n/Audioslaven Tim C. (ei kysyttävää...), Flea, Claypool (aika kauhee, munsta, mut omanlaisensa), Wooten, Lemmy, Dave Matthews Bandin hra Lessard... on kai noita vaikka kuin paljon...

Marcus Miller,Jan-olof Strandberg,Apksva,Sam Other,Arva,Hemmo,Sdj.....riittäähän noita.

Joey DeMaion bassosoundi on vähintäänkin persoonallinen. Herran työskentely 4- ja 8-kielisillä bassoilla on niin uskomatonta, että saa äänen minulta.

Jah Wobble, Public Image LTD.:n parilla ensimmäisellä levyllä. Maanista dubjytinää postpunk-räiskinnän pohjalla. Inspiroi minua joskus teini-iässä kokeilemaan bassonsoittoa.
 
The Curen efektoidut bassovenkoilut, erityisesti 80-luvun alkupuolen tuotannossa: kaksi Presaria rouhimassa yhtä aikaa tai basso ja baritonikitara kutomassa verkkoja toistensa ympärille.

Taas se on vaan laitettava: John Wetton, eteenkin Redillä.