Bassot ›

ajattelin tämmösen threadin polkasta käyntiin.
 
oon tullut siihen tulokseen, että pääasiassa ne sovitukselliset/soundilliset ratkasut mitä biiseihin tekee, on jonkinlaisia kompromisseja sen välillä mitä se biisi tarvii toimiakseen ja sen välillä että haluun soittaa "siistejä lickejä" mun uberhifi-laitteistollani.
 
eli minkä näkisitte ratkasuks tähän ongelmaan, että omat soitannolliset intressit ei vastaa aina musiikin tarpeita?
tokihan iso osa tämmösistä "muusikko"-ratkasuista toimii myös hyvin, mutta kuka pystys soittaan sydänverellään jotain yks-nuotti-per-tahti -musaa vaan jos tietäs että se on aivan loistavaa?
 
mä arvostan esimerkiks suuresti eräitäkin biisejä, jotka on helppoja soittaa, harmonisesti yksinkertasia jne, mutta silti pääosan (hyvin vähäisestä) treeniajastani koitan opetella esim. släppään giant stepsin sointuvaihdokset läpi tms.
tavallaan ristiriitasta.
 
soittotaidolla on tietysti yhteys muusikon egon kehitykseen, jota ilman vois niitä helppoja biisejä olla vaikee esittää, mutta silti tekniikka tuntus olevan usein vaan tiellä.
no, ymmärsitte varmasti pointin jo.. ;)
 
EDIT. niin kyl tän saa siirtää myös vaikka tonne säveltämistopicciin, jos katsoo aiheelliseks...

Niin, siinähän se muusikon veri punnitaan. Pitäisi vain aina muistaa soittaa biisiä, biisin ehdoilla. Jos oikein rupeaa tylsistyttämään, ryhdy perfektionistiksi; "kuinkahan täydellisesti E:n saa soimaan". Ikuinen grooven etsintä on myös kiva seurapeli.

Soitetaan sitä biisiä, ei bassoa. Siitä se lähtee.

Niin, siinähän se muusikon veri punnitaan. Pitäisi vain aina muistaa soittaa biisiä, biisin ehdoilla. Jos oikein rupeaa tylsistyttämään, ryhdy perfektionistiksi; "kuinkahan täydellisesti E:n saa soimaan". Ikuinen grooven etsintä on myös kiva seurapeli.
 
Tuo oli ihan hyvä kommentti. Ei liian helppoa biisiä ole olemassa. Keskityt sundiin ja siihen svengiin, niin kyllä tekemistä riittää. Nuottien aika-arvojen seuraaminen on kanssa kivaa. Usein pääsee lipsumaan hieman hätäisempiä ääniä sinne väliin.

Olen juurikin sitä mieltä että soitetaan parhaiten biisin henkeen sopivalla tavalla, oli se sitten miten tahansa. On idioottimaista pilata biisin "svengi" tai mikä tahansa käymällä egoilemaan.

Tuli tästä mieleen, kun viime kesänä tuli nähtyä pätkä Zavinul Syndicaten keikasta. Basistina oli mies nimeltään Richard Bona(on toiminut mm.Pat Metheny groupin perkussionistina/vokalistina). Mies soitti aika yksinkertaisia juttuja, mutta jotain taikaa hänen sormissaan oli, koska soitto groovasi niin perkeleesti! Ihan neljäsosat ja suuremmatkin aika-arvot svengasivat kuin hirvet moottoritiellä!

Mies soitti aika yksinkertaisia juttuja, mutta jotain taikaa hänen sormissaan oli, koska soitto groovasi niin perkeleesti! Ihan neljäsosat ja suuremmatkin aika-arvot svengasivat kuin hirvet moottoritiellä!
 
Ton Bonan bändihän kävi Suomessakin. Jonku keikan näin töllöstä ja siinä se soitteli n-i-i-n helpon näköisesti hillitöntä nypytystä ja lauleskeli semmoista aika veikeää afrolaulua päälle.
 
Bassplayerissä Bonaa on nimitetty Afrikan Jacoksi. Se selitti tekniikkansa perustuvan bassoriffeihin, joiden päälle se soittaa perkussiivisesti polyrytmejä. Kulostaa helpolta, eh?
 
Itse en ole kyllä havainnut hänen soittavan kovinkaan yksinkertaisesti, päinvastoin. Hyvä jos se handlaa senkin puolen.

Itse en ole kyllä havainnut hänen soittavan kovinkaan yksinkertaisesti, päinvastoin. Hyvä jos se handlaa senkin puolen.
 
Niissä biiseissä, mitkä minä kuulin, hän soitti aika simppeleitä juttuja.. tosin tekniikka saattoi jyllätä samalla, koska tuo "hillitön" nypytys oli mukana.. enemmänkin "ghost"-nuotteina kylläkin.
 
Silti pitkätkin äänet svengasivat hienosti. Mies veti myös soolona todella kauniin kappaleen, missä soitti pohjat bassolla ja lauloi päälle äidinkielellään(mikä se sitten onkin).
 
Ampaisi suoraan suosikkibasistieni joukkoon!

Ihmisen, etenkin basistin, pitää vain olla riittävän nöyrä. Meidän virkamme on tukea niitä muita ja pitää pakka kasassa yhdessä rumpalin kanssa. Kun pystyy luomaan musiikille sellaisen tukevan ja varman pohjan joka mahdollisesti vielä groovaa niin päivätyö on tehty. Ei se ole ollenkaan helppoa. Sitten kun se perusjuttu on kunnossa niin voi silloin tällöin vähän väläyttää, että tyhmempikin tajuaa että siellä on muitakin kuin kitaristeja lavalla.
 
Näin minä pyrin tekemään. En osaa tiluttaa; se on kitaristien virka.

Kokonaisuus ratkaisee, aina. Itse ainakin nautin siitä kun biisi ja bändi toimivat, vaikka oma osuus olisi miten simppeli tahansa. Eikä toisaalta musiikillisen panoksen tärkeyttä voi mitata kompleksisuudella: yhden ja saman äänen vetäminen urkupisteenä vaihdosten alle on toki teknisesti äärimmäisen helppoa, mutta ilman tuota yhtä ääntä koko juttu kuulostaisi aivan erilaiselta.

oon tullut siihen tulokseen, että pääasiassa ne sovitukselliset/soundilliset ratkasut mitä biiseihin tekee, on jonkinlaisia kompromisseja sen välillä mitä se biisi tarvii toimiakseen ja sen välillä että haluun soittaa "siistejä lickejä" mun uberhifi-laitteistollani.
 
Sellaiset kompromissit jotka heikentävät biisiä, eli juuri sitä "musaa" jota soitetaan, eivät IMO tunnu mielekkäiltä, varsinkin jos ne tehdään teknisen virtuositeetin esille tuomiseksi.
 
Toisaalta on kyllä todella kunnioitettavaa että otat rohkeasti puheeksi tällaisen selkeästi omaan egoon / omaan itsetuntoon soittajana liittyvän ristiriidan. Siitä heti naks ja plussaa. Varmaan itsekukin on joskun paininut tällaisten ongelmien parissa - basso kun on lähtökohtaisesti kuitenkin niiiin perus-asioihin nojaava soitin, että ylisoittoon tulee sorruttua helposti.
 
eli minkä näkisitte ratkasuks tähän ongelmaan, että omat soitannolliset intressit ei vastaa aina musiikin tarpeita?
tokihan iso osa tämmösistä "muusikko"-ratkasuista toimii myös hyvin, mutta kuka pystys soittaan sydänverellään jotain yks-nuotti-per-tahti -musaa vaan jos tietäs että se on aivan loistavaa?
 
Pari vaihtoehtoa:
 
a) Alistat kaiken soittamasi musiikin vastaamaan soitannollisia intressejäsi. (tämän vaihtoehdon tuloksia kuultavissa esim. Dream Theaterin levyillä)
 
b) Muokkaat niitä muusikkolickejäsi paremmin musaan istuviksi ja harjaannutat tyylitajuasi muutenkin niin ettei sun tarjoilemat ideat johda musiikkia huonontaviin komromisseihin. (a'la Jaco Pastorius ...ei ehkä paras esimerkki, mutta pointti varmaan selkisi. Oma suosikkini James Jamerson menee myös aika pitkälti tähän kategoriaan.)
 
c) Lähdet selkeästi KISS-linjalle (keep it simple, stupid), jolloin soittamisen nautinto syntyy joukkuepelin onnistumisesta eikä yksilösuorituksista. Kaikki ratkaisut tehdään musiikin ehdoilla.
Tässä vaihtoehdossa erityisesti taimi-asiat muodostuvat haastaviksi - kun todellakin sitten soitat pelkkiä puolinuotteja, niin millä saat homman keinumaan? Grooven illuusiota ei voikaan enää luoda puputtamalla ja ghosteja kylvämällä, vaan nyt mennään pari askelta pidemmälle taas. Haastavaa. ( Tästä vaihtoehdosta esimerkkinä vaikkapa Mitja Tuuralan soitto ihan kautta linjan. )
 
mä arvostan esimerkiks suuresti eräitäkin biisejä, jotka on helppoja soittaa, harmonisesti yksinkertasia jne, mutta silti pääosan (hyvin vähäisestä) treeniajastani koitan opetella esim. släppään giant stepsin sointuvaihdokset läpi tms.
tavallaan ristiriitasta.
 
Ei siinä minusta ole mitään ongelmaa että treenatessa vetelee pilitys-överit. Se on jokaisen ihan oma asia millä saa treenaamisen tuntumaan luontevalta ja palkitsevalta. Tekniikkaa on hyvä olla reservissä sen verran että klaaraa ne kimurantit paikatkin tarvittaessa. Autollakin pääsee paikasta toiseen vaikka ei täyttä ohituskiihtyvyyttä joka ylämäessä väläyttäisikään.
 
soittotaidolla on tietysti yhteys muusikon egon kehitykseen, jota ilman vois niitä helppoja biisejä olla vaikee esittää, mutta silti tekniikka tuntus olevan usein vaan tiellä.
no, ymmärsitte varmasti pointin jo.. ;)
 
Jos tekniikka on oikeasti tiellä, niin sitten kannattaa keskittyä harjoittelussa enemmän mentaaliseen puoleen eli musiikin kuunteluun ja oman tyylitajun kehittämiseen.
 
Jokainen soittaja muodostaa omanlaisensa kombinaation mitä tulee omiin rootseihin, soittotekniikkaan, tyylitajuun etc - siksi juuri onkin niin mahtavaa kuunnella kolleegoiden soittoa (tai soittaa eri rumpaleiden kanssa) kun jokainen tarjoilee ihan perusbiiseihinkin omanlaisiaan ratkaisuja ja omaa grooveaan. Toiset on teknisempiä, toiset musikaalisempia, kolmannet jotain muuta...ja mitä v***ua, kaikille on paikkansa! Tärkeintä on se mikä SINUA musiikissa ja soittamisessa puhuttelee. Jos veri vetää tiluttamaan bassolla niin anna palaa vaan, mutta tee se selkä suorana.
 
Tähän mun kuumottavan aamusaarnan päätteeksi on pakko heittää loppuun kaluttu ja "kekseliäästi" muuneltu sanonta, vaikka se vähän vihlaiseekin kielikorvassa:
Soittotekniikka on hyvä renki mutta huono isäntä.

Amen...

No mulle henkilökohtaisesti niin soundi on aika tärkeä. Jos soundi (ainakin lavalla) on hyvä niin tulee hyvä fiilis ja keppi alkaa ikäänkuin soittamaan itekseen. Siinä ei tartte kun seurata tulvivaa musiikkia sormilla jos ymmärrätte mitä sanon. Siis soundi on musikaalisestikin tärkeä.

No mulle henkilökohtaisesti niin soundi on aika tärkeä. Jos soundi (ainakin lavalla) on hyvä niin tulee hyvä fiilis ja keppi alkaa ikäänkuin soittamaan itekseen. Siinä ei tartte kun seurata tulvivaa musiikkia sormilla jos ymmärrätte mitä sanon. Siis soundi on musikaalisestikin tärkeä.
 
Sama juttu täällä. Sitten harmittaa kun esim. treeneissä edellisenä päivänä soundi on ollut maailman paras ja seuraavana päivänä se onkin sitten kammottava, vaikka säädöt ym. ovat ihan samat. Kukaan muu ei tietenkään kuule mitään eroa. :)

Soittovuosia on takana rapiat 20 ja vuosi vuodelta tulee soitettua "vähemmän". Jos kehitys jatkuu samansuuntaisena, vaikenen pian kokonaan.. Nykyään nautinnollisinta on löytää soittoon jännite mahd. vähin elein, soundi, time ja groove on aina etusijalla. Varsinkin kun nykyinen bädi on trio, jossa neljäs jäsen on hiljaisuus.

No mulle henkilökohtaisesti niin soundi on aika tärkeä. Jos soundi (ainakin lavalla) on hyvä niin tulee hyvä fiilis ja keppi alkaa ikäänkuin soittamaan itekseen.
 
Soundissakin toisaalta kokonaisuus ratkaisee. Jos biisi vaatii "huonoa" soundia niin sen kanssa on sitten elettävä... itse asiassa näin käy aika usein: esim. kitaralle on usein varattu loppumiksauksessa aika kapea taajuuskaistale. Sääliksi käy niitä satoja kepittäjiä, jotka niska limassa roudaavat keikoille ja studioon valtavia stäkkejään. Eivät raukat tajua että miksaaja leikkaa tylysti kaiken sen muhkean alapään ja potkun tehdäkseen tilaa bassolle.
 
Ja toisaalta taas olen usein joutunut ruuvaamaan basson soundin aika rumaksi ja keskiäänivoittoiseksi saadakseni sen kuulumaan muun soiton läpi.

Ja toisaalta taas olen usein joutunut ruuvaamaan basson soundin aika rumaksi ja keskiäänivoittoiseksi saadakseni sen kuulumaan muun soiton läpi.
 
No tuo on kyllä totta ja ainakin minun soitto häiriintyy kaikesta siitä kolinasta ja krapinasta. Ei se ole musiikkia.

No tuo on kyllä totta ja ainakin minun soitto häiriintyy kaikesta siitä kolinasta ja krapinasta. Ei se ole musiikkia.
 
Onhan se musiikkia, jos bändi kuulostaa sen ansiosta hyvältä. Tämähän oli koko jutun pointti. Ei se paljon auta vaikka kuinka basisti fiilistelisi iki-ihanaa soundiaan, jos se ei kuulu mihinkään.
 
Mutta tämä on harvemmin basistien ongelma. Kitaristit useammin kieltäytyvät uskomasta että heidän pitäisi vähän tinkiä volyymista ja soundin muhkeudesta bändin yhteissoundin eteen. Myös kosketinsoittajat ovat usein liian rakastuneita täyteläisiin pianosoundeihinsa, eivätkä ymmärrä etteivät ne aina toimi bändikontekstissa.

Myös kosketinsoittajat ovat usein liian rakastuneita täyteläisiin pianosoundeihinsa, eivätkä ymmärrä etteivät ne aina toimi bändikontekstissa.
No joo... pitäisi olla laki, tai ainakin asetus että kiipparin soittajalla olisi pakko pitää vasen käsi takataskussa...
 
nimim. basisti

hienoja kommentteja! :)
 
yksi asiaan liittyvä puoli askarruttaa edelleen aika huomattavasti: mikä pitäisi olla persoonallisen tyylin ja musiikkilähtöisen sovittamisen suhde? tietyssä mielessähän oman "tyylin" löytäminen on tosi arvostettavaa ja siinä omassa jutussaan voi aika mukavasti kaivautua ns. musiikin syvimpään olemukseen. toisaalta ajatellen vaikka pitempää tuotantoprosessia niin monesti tulee vaan ajatelleeks, että "tähän sopis hyvin semmonen chris chaney-basso" ja seuraavaan vedetäänkin paul jackson-juttuja, koska ne "sopii siihen".
 
osittain vastauksena ja muuten vaan pohdintana, niin mun nähdäkseni kaikissa instrumenteissa on kuitenkin kyse tilan käytöstä. tilaa voi täyttää sitten hyvin eri lailla, kuitenkin melko samanoloisin seurauksin. tämä pätee myös musiikillisten jänniteiden luomiseen. tilan voi täyttää vaikkapa sillä hillittömällä tikutuksella tai (mikä on on ollut henk.koht. haaveena) niin isolla(esim.järee dubbibasso) tai persoonallisella(esim.joku superräkänen kontris tai bootsy-surina) soundilla, että ei tarvi soittaa paljo yhtään.
 
jännitettä voi sitten kehitellä samaan tapaan eri lähteistä yhdistellen: voi tehdä sen perusjutun ihan hullun tiukalla intensiteetillä (esim. vaikka se mitja) tai keskittyä pelkkiin musiikillisiin "exstroihin" (esim. nyky-jeff beck whammy-juttuineen) tai soittaa teknisesti hyvin yksinkertasia, mutta rytmisesti/harmonisesti niin kummia juttuja että jännite syntyy siitä (paras esim.fonisti steve coleman).
 
no, siinä jotain ajatuksia.
 
itselläni suurin vika on toisaalta mielestäni se että en osaa kuunnella itseäni (saatikka sitten muita!) tarpeeks hyvin. tätä parantaa, kun ottaa nauhattoman käteen ja pistää silmät kiinni. pakko ruveta kuunteleen, kun lihasmuisti ei kerro missä ne nuotit on!