Bassot ›

Ola, aseveljet!
 
Muistelkaapas ensimmäiset basson soittoon liittyvät "ahaa"-elämykset. Ja ehkäpä peräänkuulutan tässä semmoisia jotka liittyvät esmes johonkin levyyn tai biisiin.
 
Ennenkuin tiesin mitään bassonsoitosta, muistan ihastelleeni Pekka Pohjolan Keesojen Lehto-levyn bassotteluita. Tykkäsin ihan niistä sävellyksistäkin, mutta välilä huomio kiinnittyi siihen miten sitä matalalta menevää soitinta käytettiin.
 
Toinen "ahaa" tuli joskus jo soiton aloitettuani yllättäen Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way -levystä. Kyseisellä levyllä on edelleen mielestäni hienoa soittoa ja soundeja myös muutenkin kuin bassoissa, mutta siis joskus kolahti pahasti. Ja tämä oli ikäänkuin semmosena vastaherätyksenä sille Les Claypoolin innoittamalle wanketiwank-bassottelulle.
 
Kuis teillä?

Kyllä se oli vuonna -72 kun 7-vuotiaana kuuntelin Soukan kirjastossa Piitleksilöiden Sinistä Tuplaa. Joskin tajusin oikeasti vasta aikuisiässä niiden stydien, mutta alati melodisten bassokuvoiden voiman.

Queen ja John Deacon vuonna 1990, biisi: Another one bites the dust. 9-vuotiaan pojan päässä naksahti; päädyin sittemmin basistiksi.

Band of Gypsys... Vaikken basisti ookkaan vielä..
 
Aion basson hankkia ja opetella soittanaan sitä..

Minun eka ahaa-elämys tapahtui kun hommasin sbasson ja tajusin että sen soittaminen on oikeasti hauskaa ja haastavaa. Tietyllä tavalla olen aina pitänyt bassoa niin vaikeana etten sitä oppisi koskaan, mutta nyt nään toivoa..

Kais se oli sillon joskus kun tajusi että muunkinlaisia bassonkieliä on olemassa kuin niitä sileitä...
 
Mutta jos puhutaan niistä levyistä tai biiseistä, niin Plasmaticsin Jean Beauvoirin jumputtelut saivat tajuamaan, ettei punkkiakaan tartte aina soittaa sillä hirveellä ränkytyssoundilla. Ja se, että basso on oikeasti ihan vitun paras soitin kiteytyi jo kersana reggaeta kuunnellessa.

Jimmy Lea, Steve Priest ja Cisse Häkkinen saivat minutkin, silloin nuoreen miehen, huomaamaan bassonsoiton makeuden.
Tosin kesti vielä kymmenisen vuotta ennen kun siitä tuli pääsoitin. Aika kului J-P Jonesia yms staroja ihmetellssä..

Kyllä se faijan Beatles-levyjä kuunnellessa alkoi, jotenkin vaan korva plokkasi Maccan hienot bassokuviot sieltä musan keskeltä. Mutta se soittaja joka sai mut bassoon tarttumaan taisi olla Noel Redding, broidin kanssa kuunneltiin Hendrixiä tosi paljon ja siitä se sitten lähti silloin 1980-luvun alussa. Seuraavaksi tuli totaalinen hurahdus The Whon musaan ja John Entwistlen soittoon. Sitä kun treenasi oikein urakalla niin sai ekoissa bändeissä kuulla välillä vittuiluakin tyyliin "voisitko v***u soittaa välillä bassoakin?". Ok, varmaan tulikin soitettua liikaa fillejä, mutta harva tyyppi osaa 16-17v ikäisenä soittaa maukkaasti ja taloudellisesti.

Silloin kun kuulin ensi kertaa Pino Palladinon liu'utteluja Where ever I lay my hat -kipaleessa.

Nyt het ensi alkuun pitää puolustella, että tästä on kauan ja olin noiri, mutta...
 
Kyllä kai se suurin ahaa-elämys oli kun jossakin vaiheessa tajusi ettei passo ja pasistisuus ole korvike sille ettei osaa tai pysty soittamaan kitaraa.
 
Katsokaas, silloin noirena meidän piireissä pasisteiksi vähän ikään kuin jouduttiin meidän noirien poikein prokkiksissa, tai sitten hommattiin pasisti tyyliin "Hä? Eihän tuo osaa ees soittaa" - "no äkkiähän ny passon oppii"... Jossakin vaiheessa kuitenkin nuoren miehen pääkopassa passokin alkoi erittäytymään omaksi hienoksi instrumentiksi. Jos nyt saisin "valita" uudelleen, niin ehkä se jasso olisi paree instrumentti mullekin kuin kitara. Kitaroiden kanssa kaik on sellaista nyhräämistä.

Ymmärtämättä kauheesti koko basson soitosta, on silläkin saralla ollut heeboja jotka ovat nauttineet rispektistä mm. Phil Lynnot, Macca ja se se...LEMMY !!!

Ensimmäinen bassoon liittyvä ahaa elämys oli kun aikoinaan pääsin kokeilemaan kaverin isoveljen bassokamoja.
Isoveli soitti bassoa Caravan nimisesä tanssibändissä.
Vehkeet oli musta Burns Bison basso ja Fender Bassman 4x10".

John Paul Jones.
 
Tätä ennen bassottelin sillä periaatteella, että kun sitä bassoa ei kukaan kuitenkaan kuule, niin riittää kun roikottaa bassoa tarpeeksi matalalla. Muutenkin musamaku liikkui tuolla punkin ja räyhärokin suunnilla. Pari vuotta sitten aloin kuunnella John Paul Jonesin ja Jack Brucen kaltaisien heppujen soittoa eikä paluuta ole. Tästä on menty n. 35cm ylös/eteenpäin.

Tässä järjestyksessä:
 
Iron Maiden: Number Of The Beast
The Who: Live At Leeds
Yes: The Yes Album
King's X: s/t
Cheap Trick: Live At Budokan, s/t
 
Eka kertaa kiinnostus heräsi bassoon kun näin Aija Puurtisen jossain Suosikissa hienon Fenderinsä kanssa. Maidenia kuuntelin suttuiselta kasettikopiolta ja salaa tapailin biisejä siskon kaverin bassolla. Oma oli saatava!:)
 
Nuo muut sitten ovat sellaisia saundillisia "ahaa!" -elämyksiä. Viimeksi vaikutuksen on tehnyt Doug Rauch; Santanan Caravanserai -levy on ollut ahkerassa kuuntelussa.

The Who: Live At Leeds

 
Ostin muuten tuon viime viikolla, ja rokkaa kyllä aivan sikanautana! "Deluxe-editionin" kakkos-cd, eli live-Tommy on melko turha, mutta pelkästä ykköslevystäkin maksaa hymyssä suin muutaman ekstra-euron. Entwistle on mun uusin sankari.

Ostin muuten tuon viime viikolla, ja rokkaa kyllä aivan sikanautana! "Deluxe-editionin" kakkos-cd, eli live-Tommy on melko turha, mutta pelkästä ykköslevystäkin maksaa hymyssä suin muutaman ekstra-euron. Entwistle on mun uusin sankari.
 
Minusta Tommy toimii livenä vielä paremmin kuin studioversiona.
 
Tuossa tosiaan kolahti Entwistlen röyhkeä saundi ja tyyli.

No näinkin voi käydä: Musiikin tunnilla kun sain mennä basson varteen ja tajusin osaavani soittaa oikeita ääniä (katsoin seinältä otetaulusta) :) Se oli aika "ahaa!"

Veljeni kuunteli aikoinaan erittäin paljon Iron Maidenia ja minä sain siinä samalla pienen kipinän aloittaa basson soittamisen, kun Harriksen Steven bassottelu kuulosti niin hienolta sellaisen vaaahtosammuttimen kokoisen miehenalun mielestä. Vaikutteita antoivat sellaset klassikot kuin "Aces High", "Rime of the Ancient Mariner",
"Number of the Beast, "Transylvania" sekä "Hallowed be the Name"
 
Kiinnostuin sitten itse sähköbasson soitosta n. 13-vuotiaana, kun silloin meitä yläasteella opettanut musiikinopetttaja sanoi minulle, että basson soittaminen sujuu minulta erittäin hyvin. Tästä kehusta rohkaistuneena, ilmoitin sitten samana päivänä äidilleni, että haluan aloittaa basson soittamisen (vedimme silloin luokkakavereistani koostuvan "bändin" kanssa Nirvanan - Smells like Teen Spirit:in). Päädyin sitten soittamaan kontrabassoa, kun sähköbasso-linjalla oli jo opiskelijapaikat täytetty ja kontran-linjalla oli ainoastaan tilaa ja sinne tämä pieni basistinalku siis päätyi.

Kaveri kerkesi ensin ruveta soittaan kitaraa ja bändi piti perustaa. Ehkä tämä on se tavallinen tarina......

Ensimmäinen ahaa oli Steve Harris, jota tuli tuijoteltua monet tunnit. Tuli kelailtua kirjaston Maiden-live melkein puhki.
 
Toinen ahaa oli, kun tajusin alkaa kuuntelemaan basson soundia. Siinä vaiheessa ensimmäisen ahaan järkyttävä keskiäänikolina vaipui unholaan. Uuden ahaan ilmentymä oli Uriah Heepin Gary Thain
 
Kolmas ahaa oli, kun aloin taas seurata basistien lavaliikehdintää. Kolmannen ahaan ilmentymä oli Cisse Häkkinen.
 
Nyt vaan yritän itse yhdistellä soitossani toista ja kolmatta ahaata ja lisätä joukkoon vielä jotain omaakin.