Rummut: rumpukamat ›

väitän, ettei soundi vastaa enään hintaa. Mielikuvista en tosin osaa sanoa.
 
Luultavasti tuollaisessa rummussa on muitakin arvoja. : )
 
( Tai sitten joo... oma korvahan sen soundin tietää, itse kullakin.)

 
2. Ludwig Black Beauty 1920-luvulta 3000 €, taitaa jäädä haaveeksi
 
Tuon ostoa voisi perustella sijoittamisella. Hinnat ovat nimittäin nousussa. Itte testasin sitä Kepan tosi vanhaa (30-luvun?) black beautia, oli kyllä very hyvän kuuloinen. Ei uusista virveleistä saa vaan samanlaista soundia.

Tuon ostoa voisi perustella sijoittamisella. Hinnat ovat nimittäin nousussa. Itte testasin sitä Kepan tosi vanhaa (30-luvun?) black beautia, oli kyllä very hyvän kuuloinen. Ei uusista virveleistä saa vaan samanlaista soundia.
 
mä kyllä olen eri linjalla tämän suhteen. Miksi joku 20-luvun virppa olisi niin loistava? Siksikö että se nyt vain sattuu olemaan niin vanha? Se ikä ei tee yhdestäkään virpasta hyvää.
 
Kannattaa joskus ottaa korva käteen, ja kuunnella sillä "fakta" korvalla jotain. Jos virppa kustantaa 3k€, niin se takaa tasan ruostetta ja jumittuneita viritysruuveja. Ei muuta.
 
edit: ja kaiken huippu on se, että kun sillä jeesuksen vanhalla virpalla on joku tietty ominais-sointi, niin sitä automaattisesti pidetään referenssinä ja kaikkein parhaana soundina mitä missään on kuultu, vaikka se oikeasti olis kuinka paha räminä tahansa.

1. Pearl Sensitone Classic II Steel 14x5
Pearl Omar Hakim Signature Mahogny 13x5
 
2. En tiedä, mutta niitä pitäis olla monta
 
Muakin kyllä vähän ihmetyttää se että miten niissä vintage kamoissa voi olla niin paljon nykyisiä paremmat soundit. Taisiis makunsa kullakin, mutta eikös se olis vähän ihmeellistä ettei yhtiöt enää tekis sellasta kamaa mikä on "paras"?

edit: ja kaiken huippu on se, että kun sillä jeesuksen vanhalla virpalla on joku tietty ominais-sointi, niin sitä automaattisesti pidetään referenssinä ja kaikkein parhaana soundina mitä missään on kuultu, vaikka se oikeasti olis kuinka paha räminä tahansa.
 
Komppaan.

1. Tama 8x14 maple & pearl freefloater 6,5x14 teräs.
 
2. varmaan joku orange countyn kipeän näköinen virveli tai abumatic 5000

1. Mapex Chromium 14" x 6,5", tuli setin mukana
 
2. Jos edes Acroliten sais. Tai jonkun hyvän puuvirvelin...

1: Omat snaret:
Ludwig:
-60 Chrome Over Brass Supraphonic Supersensitive 5x14"
-64 Acrolite 5x14"
-71 Supraphonic Supersensitive 5X14" ja 6,5x14"
-73 Vistalite 5x14"
-89 Supraphonic Bronze 6,5x14"
 
Sonor:
-90 Maple Light 7x14"
-01 Maple Light 5X14"
-01 Signature Brass 6X14"
 
Rogers;
-75 Dynasonic 5x14"
 
Näistä mikä milloinkin. Jos vain yhden saisin pitää, jättäisin vm. -60 COB Ludarin. On se semmoinen rumpu, että...
 
2: Billy Gladstonen customi 50-luvulta. Noin 50 valmistettiin ja hinnat tähtitaivaallisen älyttömät
 
20-luvun Ludwig Black Beautyt ovat sitten heti toisena. Ei halpaa, mutta on se aika peli. Katsokaapa Steve Smithin ylistettyä tupla DVD:tä. Siinä ne historiaosuudet on soitettu ko. virpalla. Itse olen kerran kädessä pitänyt ja varovasti kokeillut. Nam.

Kannattaa joskus ottaa korva käteen, ja kuunnella sillä "fakta" korvalla jotain. Jos virppa kustantaa 3k€, niin se takaa tasan ruostetta ja jumittuneita viritysruuveja. Ei muuta.

 
Ei välttämättä, jos rumpu on ollut edes suhteellisen säällisissä oloissa koko ikänsä. Avovintillä 60 vuotta maannut vehje voikin olla "ruostetta ja jumitusta". Entisöinti tietyssä määrin auttaa tähänkin; tilanne on hyvin sama kuin museoauton omistamisessa ja käyttämisessä.
 
Paremmuudesta en tiedä mennä sanomaan, mutta onhan noissa vanhoissa virpoissa omat rakenne- ja materiaaliratkaisunsa, mitkä ainakin takaavat omintakeisen ainutlaatuisen soundin. Sitä, onko se parempi kuin nykyajan rummusisa, ei kannata lähteä arpomaan.

edit: ja kaiken huippu on se, että kun sillä jeesuksen vanhalla virpalla on joku tietty ominais-sointi, niin sitä automaattisesti pidetään referenssinä ja kaikkein parhaana soundina mitä missään on kuultu, vaikka se oikeasti olis kuinka paha räminä tahansa. Ja ilmeisesti lausunto tulee kokemuksen syvällä rintaäänellä. Vai mitä?

Hei urpot! Kyse on siitä että soittimen soundi muuttuu sen ikääntyessä. Siksi esim. vanhat viulut (esim. Stradivariukset) kuullostavat paljon pehmeämmiltä ja rikkaamilta kuin uudet. Sama asia tapahtuu metallien kanssa (esim.messinki on yllättävän pehmeää ja mukautuvaa metallia), eli kun rumpua on soitettu lähes sata vuotta niin sen soundi on ihan toisenlainen kuin vastaavan uuden. Sama juttu kuin vanhoissa symbaaleissa, kyse ei ole pelkästään pellin pinnalle kertyvästä skeidasta vaan myös soittamisesta johtuvasta symbaalin jännitteen muuttumisesta.
Eihän kaikki vanhat rummut olekkaan haluttuja. Miksei? No koska ne kaikki ei kuullosta hyviltä. Esim.vanhat black beautit kuulostavat. Siksi niiden arvo on korkea.
Itse en ole mikään vintage-diggari siksi että tykkäisin vanhasta tavarasta, vaan siksi ettei uudet rummut kuulosta samalta. En minä esim.vanhaa Acroliteä ole ostanut sen takia että on kiva kun rumpuun ei saa niin helposti varaosia. Vaan sen takia että se soundaa ihan helvetin hyvälle.
Varmaan kohta väitätte että vanha viskikin maistu samalle kuin uusi. Koska kyllä nykyäänkin osataan tehdä viskiä. Haloo.....

edit: ja kaiken huippu on se, että kun sillä jeesuksen vanhalla virpalla on joku tietty ominais-sointi, niin sitä automaattisesti pidetään referenssinä ja kaikkein parhaana soundina mitä missään on kuultu, vaikka se oikeasti olis kuinka paha räminä tahansa.
 
Ei kukaan ole niin idiootti että pitäisi jotain räminää automaattisesti kaikkein parhaana soundina.

Tästäkin hyvin alkaneesta ketjusta saatiin sitten tällainen...
 
1) DW Limited Edition 14"x5,5" messinkivirppa ja Mapex Black Panther 14"x6" vaahteravirveli
 
2) EOS. Ehkäpä jos joskus pääsis DW:n tai Kumun tuotantoon tutustumaan oikeen kunnolla niin sieltä löytyis jotain todella hienoa. Olen kylläkin tuohon omaan DW virveliin niin tyytyväinen soundin puolesta, että se tavallaan on jo se unelmavirppa. Black Panther on niin tuore ostos etten vielä osaa täyttä arviota tehdä.
 
Vintagekin houkuttelee mutta en tiedä siitä mitään. Voi kun omaisi edes muutaman pätevän rumpalikaverin :(

1. Pearl Chad Smith Signature
2. Jokin tosi rapsakka ja napakka puuvirppa, eipä noista malleista pahemmin tiedä. Suositella saa.
 
Nyt kun virveleistä puhutaan, niin samaan syssyyn sitten kysymys eräästä ongelmasta minkä eilen kohtasin. Elikkäs oltiin studiossa ja tehtiin rumpucheckiä, kun huomasin että virvelistä lähtee sellainen metallinen kumina. Viritin ja väänsin ja kokeilin jopa saatanallista teippivaimennusta, mutta ei auttanut, joten otin pois. Ahkeralla virittämisellä sen verran kumina vaimeni että saatiin rummut nauhalle ja kyllähän se pahin mökä hukkuu sinne muun metelin sekaan, mutta silti kiva olisi saada turha saasta pois. Olin juuri edeltävänä päivänä vaihtanut rei'itetyn Evansin g2:n tilalle samanlaisen kalvon ilman niitä reikiä ja epäilin että ongelma tulisi siitä. Osaako joku sanoa paremmin mistä ongelma johtuu? Kumina on siis sellainen peltipurkkimainen kaiku.

1. Mapex Black Panther Limited Edition Hand Hammered Brass, 14" * 5œ"
 
2. Tämä pantteri on niin unelma kyllä, että vaikea on pistää paremmaksi.

Tästäkin hyvin alkaneesta ketjusta saatiin sitten tällainen...
 
Hoho, oikea meininki.
 
Totta on, että ei paska vanhenemalla parane. "Ei kaikki ole progea, mikä kiiltää." Mutta toisaalta, oikea vintage on useinmiten hintansa arvoista. Ylilyöntejä tietty on, mutta niin on kaikessa.
 
Vanhentunutta metallia ei saa kuin antamalla ajan kulua ja soittamalla. Vanhojen rumpujen hitaasti kasvanutta tiheäsyistä puuta ei saa kuin istuttamalla taimen ja odottamalla parisataa vuotta. Sellaista ei kertakaikkiaan ole enää. Käsityötaito ei ole enää yleisesti samalla tasolla - mestareita on, mutta vähän. Eikä valmistajilla ole varaa käyttää samoja menetelmiä, koska hinta karkaisi pilviin.
 
Muun muassa siksi vintage on erilaista. Jokaisen oma asia on päättää, onko se parempaa.
 
Sitten kysymykset:
 
1. 14x8 Yamaha Recording Custom. Koivuahan se.
 
2. Gladstone kiinnostaa, ja vanha Black Beauty tai Radio King. Acro tai Supra taitaa ola enemmänkin mahdollisuuksien rajoissa. Tai jonkun pikkupajan (ei OCDP:n) kustomi.

1. Ludwig Supraphonic (lainassa tosin vain, en tiedä vuosimallia mutta muistaakseni blue-olive-badge)
 
2. Oma Supra

1. Ludwig moukaroitu pronssi Supra, viis tuumaa paksu
 
2. oma, 6,5" black beauty tai Gretsch Classic Plus Maple 5,5" paksu

Muakin kyllä vähän ihmetyttää se että miten niissä vintage kamoissa voi olla niin paljon nykyisiä paremmat soundit. Taisiis makunsa kullakin, mutta eikös se olis vähän ihmeellistä ettei yhtiöt enää tekis sellasta kamaa mikä on "paras"?
 
Tuo ihmetys paranee sillä, että joskus kokeilee näitä legendaarisia virveleitä. Ne on aivan omaa luokkaansa.
 
Se, että yhtiöt ei enää tekisi näitä jaloja soittimia, ei myöskään pidä paikkaansa. Ludwig valmistaa edelleen Acrolite ja Supraphonic virveleitä, ties kuinka monennetta vuotta jo.
 
Syy, miksi nämä eivät yleisty on hinta. Jos Ludwigin mallisto on hintaluokassa 450€ - 1500€, niin harvapa noita edes viitsii kokeilla. Varsinkin, kun 150€:llä saa jo "ihan hyvän" virvelin.
 
Jos "ihan hyvä" on tarpeeksi, niin ok. Kaikille se ei riitä. Jos ei edes ole kokeillut näitä oikeasti hyviä virveleitä, niin ei paljon kannattaisi mielikuvien ja mutun perusteella arvostella. Ne vaan on loistavia soittimia ja todellakin hintansa väärtejä. Hyvä puoli niissä on myös se, että hinta ei romahda koskaan, toisin kuin näissä "mikälie signature" tähdenlennoissa.

Ja ilmeisesti lausunto tulee kokemuksen syvällä rintaäänellä. Vai mitä?
 
kuten itsekkin sanoit, että olet sitä "hienoa 20-luvun kampetta" _kerran_ pitänyt kädessä ja _varovasti_ kokeillut. Sitä mä just tarkotan: kysymys on mielikuvista mitä sellainen tuo mukanaan. Sen on "pakko" olla hyvä.