Rummut: rumpukamat ›

Itse tekisin ehkä vastaavassa tilanteessa niin, että paiskaisin virvelin telineineen joka toisen biisin jälkeen katsomoon, rumputeknikko toisi sitten uuden. Siinä olisi roheeta rokkitoimintaa... :)

Mun mielestä erittäin asiallista yrittää saada joka ottoon paras mahdollinen soundi ja tossa tapauksessa kun ei oo rahasta kiinni. Ei niin että hommat olis ensisijaisesti tollasesta kiinni, mut jos levyjä myydään maailmalla kuitenkin miljoonia niin ei siinä muutama snarekalvo budjetissa paina...

Todella löysässä vireessä rumpu on melko kriittinen kalvon kunnon suhteen. Jos virvelissä on tuliterä kalvo, siitä saa matalalla vireellä todella runsaan soundin rokkihommiin (olettaen että kyseessä on laaturumpu eikä mikään markan vehje). Jos kalvo on kulunut, se on pakko virittää hieman korkeammalle. Itse olen jo vuosia tykännyt virveleissä suht matalasta ja soivasta soundista. Munaa ei tarvitse silloin hakea pöydästä nappuloita vääntämällä...
 
Jos mulla olisi varaa, vaihtaisin virppoihini kalvoja paljon useammin. Tosin en nyt ehkä studiossakaan ihan joka oton jälkeen... =D

Kalvohan pääsee oikeuksiinsa vasta reilunkin soittamisen jälkeen. Ei ole mitään mieltä vaihtaa kalvoa joka biisiin, ellei sitten pidä uutukaisen kireydestä. Haha.;)
 
Naurettavaa hifistelypelleilyä tuollainen. Täysin pakasta vedetyn, ja hieman soitetun kalvon soundiero on kuitenkin niin hiuksenhieno, että eipä sillä äänitysmielessä ole mitään merkitystä.

Kenny Aronoff kertoi mulle jostain biisistä minkä äänitti kalvo todella löysällä, lyöden keskelle ja kovaa, ei rimshotteja. Biisi kasattiin kolmesta otosta, joiden välillä vaihdettiin kalvo ja jatkettiin samasta paikasta.
 
Mitä tulee AC/DC.hen, pikainen googletus löysi tälläistä: http://endino.com/photo3.html
Muistan lukeneeni, että Mutt Lange jollain tavalla tuplasi snaren, äänittäjä siis leikkaamalla ja liimaalla lisäsi biisiin n. 200 yksittäistä "samplea".

Kenny Aronoff kertoi mulle jostain biisistä minkä äänitti kalvo todella löysällä, lyöden keskelle ja kovaa, ei rimshotteja. Biisi kasattiin kolmesta otosta, joiden välillä vaihdettiin kalvo ja jatkettiin samasta paikasta.
 
Mitä tulee AC/DC.hen, pikainen googletus löysi tälläistä: http://endino.com/photo3.html
Muistan lukeneeni, että Mutt Lange jollain tavalla tuplasi snaren, äänittäjä siis leikkaamalla ja liimaalla lisäsi biisiin n. 200 yksittäistä "samplea".
 
Mielenkiintoista infoa. Kiitoksia.

Kenny Aronoff kertoi mulle jostain biisistä minkä äänitti kalvo todella löysällä, lyöden keskelle ja kovaa, ei rimshotteja. Biisi kasattiin kolmesta otosta, joiden välillä vaihdettiin kalvo ja jatkettiin samasta paikasta.
 
Mitä tulee AC/DC.hen, pikainen googletus löysi tälläistä: http://endino.com/photo3.html
Muistan lukeneeni, että Mutt Lange jollain tavalla tuplasi snaren, äänittäjä siis leikkaamalla ja liimaalla lisäsi biisiin n. 200 yksittäistä "samplea".
 
Olisi siis kaivannut protoollssin leikkaa-liimaa - toimintoa ..
 
Vai olisiko tuo siis ollut oman aikansa pt-rokkia?

Kalvohan pääsee oikeuksiinsa vasta reilunkin soittamisen jälkeen.
 
Omaan korvaan ihan uusi ambassador kuulostaa virvelissä paremmalta kuin soitettu. Siinä on sitä tiettyä jotain. Aika nopeasti soundi siitä muuttuu. Muissa rummuissa ero ei ole niin merkittävä. Makuasioita sano kissa kun mummolla pöytää pyyhki.
Todella löysällä vireellä kalvo menee nopeasti kuopille, ja soundi muuttuu mielestäni aika huonoksi. Sellaisella vireellä se kalvo on vaihdettava soundin muuttuessa joka tapauksessa, varsinkin jos halutaan yhdistellä ottoja. Ei se löysä kalvo siten veny, että sitä kiristämällä asia korjaantuisi.
 
Naurettavaa hifistelypelleilyä tuollainen. Täysin pakasta vedetyn, ja hieman soitetun kalvon soundiero on kuitenkin niin hiuksenhieno, että eipä sillä äänitysmielessä ole mitään merkitystä.
 
Ero on mun korvaan ihan selvä, ja juuri äänitysmielessähän/-tilanteessa sillä just onkin merkitystä.
Jos itse tekisin levyä joka myisi (möisi?) miljoonia ja budjetti olisi ISO ja joku vaihtaisi kalvoja puolestani, niin olisin ilman muuta naurettava hifi-pelle ja vaihdattaisin kalvot heti kun siltä tuntuisi.
Jokuhan on sitä mieltä, että eri virvelien käyttö eri biiseissä on naurettavaa hifistelypelleilyä. Ja jotkut on sitä mieltä että elävän rumpalin käyttö on naurettavaa hifistelypelleilyä. Aste eroja sano kissa...eiku..I'll get my coat.

Kenny Aronoff kertoi mulle jostain biisistä minkä äänitti kalvo todella löysällä, lyöden keskelle ja kovaa, ei rimshotteja. Biisi kasattiin kolmesta otosta, joiden välillä vaihdettiin kalvo ja jatkettiin samasta paikasta.
 
Mitä tulee AC/DC.hen, pikainen googletus löysi tälläistä: http://endino.com/photo3.html
Muistan lukeneeni, että Mutt Lange jollain tavalla tuplasi snaren, äänittäjä siis leikkaamalla ja liimaalla lisäsi biisiin n. 200 yksittäistä "samplea". Tuossa kuvassa oleva snare taitaa olla paksumpi, kuin 5". Phill itse on kertonut, että snare on aina 5x14". Kuka huijaa? Katselkaa noita AC/DC:n vetoja vanhoilta päiviltä. Live-äänitteillä soundi on aivan studiolevyjen kaltainen. Miksi?
 
Edit: Back in Black tehtiin Bahama-saarilla. Ei Englannissa, josta kuvakin (recording room) on:

Ero on mun korvaan ihan selvä, ja juuri äänitysmielessähän/-tilanteessa sillä just onkin merkitystä.
Jos itse tekisin levyä joka myisi (möisi?) miljoonia ja budjetti olisi ISO ja joku vaihtaisi kalvoja puolestani, niin olisin ilman muuta naurettava hifi-pelle ja vaihdattaisin kalvot heti kun siltä tuntuisi.
Jokuhan on sitä mieltä, että eri virvelien käyttö eri biiseissä on naurettavaa hifistelypelleilyä. Ja jotkut on sitä mieltä että elävän rumpalin käyttö on naurettavaa hifistelypelleilyä. Aste eroja sano kissa...eiku..I'll get my coat.
 
Jotkut on myös sitä mieltä, että "jotkut on myös sitä mieltä"-tyylisen argumentoinnin käyttäminen keskustelussa on naurettavaa pelleilyä.;)
 
Totta kai jos isolla budjetilla mennään, ja joku on vielä vaihtamassa kalvot, niin miksei. Omaan korvaani AC/DC ei vaan koskaan ole kuulostanut mitenkään ihmeelliseltä soundiensa puolesta, joten todellakin ihmettelen tälläistä kalvojenvaihtorumbaa.
 
Todella löysällä vireellä kalvo menee nopeasti kuopille, ja soundi muuttuu mielestäni aika huonoksi. Sellaisella vireellä se kalvo on vaihdettava soundin muuttuessa joka tapauksessa, varsinkin jos halutaan yhdistellä ottoja. Ei se löysä kalvo siten veny, että sitä kiristämällä asia korjaantuisi.
 
Tämä on kyllä ihan totta. Löysällä vireellä kalvo menee kyllä nopeasti kuopille.
 
Eli uskotaan uskotaan, kalvon vaihtaminen ottojen välissä on musiikillisesti todella älykästä ja erittäin tarpeellista, jotta saavuttaisi yhtä hienon ja maailmoja järisyttävän virvelisoundin, kuin AC/DC:n musiikissa.

Totta kai jos isolla budjetilla mennään, ja joku on vielä vaihtamassa kalvot, niin miksei. Omaan korvaani AC/DC ei vaan koskaan ole kuulostanut mitenkään ihmeelliseltä soundiensa puolesta, joten todellakin ihmettelen tälläistä kalvojenvaihtorumbaa. Jos sinulla on joskus mahdollisuus päästä oikein hyvän äänentoistojärjestelmän ääreen, niin laita Back in Blackilta vaikka Shoot to Thrill. Karvat nousevat pystyyn.
 
Joku remasteroitu (mitään efektejä ei ole lisätty) Highway to Hellin raitakin voisi avata uuden maailman AC/DC:n soundista, joka perustuu absoluuttisen vireisiin kitaroihin ilman pedaaleja, kunnon nelikieliseen perinnebassoon ja rumpusettiin ilman efektointeja. Noita voi vieläkin kuunnella ilman, että alkaa hävettämään se ajalle tyypillinen Lexiconin "kinkulla tiskipöytään jäähallissa" -virppasoundi.

Omaan korvaani AC/DC ei vaan koskaan ole kuulostanut mitenkään ihmeelliseltä soundiensa puolesta, joten todellakin ihmettelen tälläistä kalvojenvaihtorumbaa.
 
Joo, ok. Eihän näistä kannatakaan ruveta kiistelemään, mutta mainittakoon kuitenkin, että kyllähän AC/DC oli/on meikäläisen sukupolvelle (varmaan joillekin muillekin) kova juttu myös soundillisesti. Eihän se varsinaisesti mitään hifiä ole, mutta niin esim. kitara-, kuin rumpusoundiansa on moni ihaillut, niin myös minä. AC/DC:n pihvi on kuitenkin lopulta tietysti siinä, miltä bändi kuulostaa kokonaisuutena.

AC/DC:n pihvi on kuitenkin lopulta tietysti siinä, miltä bändi kuulostaa kokonaisuutena. Stiff Upper Lip -levyllä soundit on todella kohdallaan. Bassari jysähtää voimalla ja kitarat voi melkein luulla soivan omassa olohuoneessa.
 
Kerran spektrianalysaattorilla vanhaa AC/DC:n levyä mittaillessa huomasimme, että kaikki yli 8000 Hz taajudet oli pois. Samoin kaikki alle 100 Hz taajuudet puuttuivat. Uudelleen masteroiduilla levyillä on avattu molemmat päät ja soundi on selkeämpi.
 
Monen soundimieltymys on kuitenkin aika luonnoton. Loudness-tyyppinen: kristallinkirkkaat diskantit vievät hammaskiilteen mennessään ja basso on hurjasti ylikorostunut. Kuunnelkaapa joskus pidempi aika niin, ettää sävynsäätimet on nolla-asennossa, loudness pois päältä, kaiuttimet irti seinästä ja tuoli irti takaseinästä. Kun siihen tottuu, ei kaipaa korostuksia. Eli OT:ksi meni tämäkin ketju ;-)

Kerran spektrianalysaattorilla vanhaa AC/DC:n levyä mittaillessa huomasimme, että kaikki yli 8000 Hz taajudet oli pois. Samoin kaikki alle 100 Hz taajuudet puuttuivat. Uudelleen masteroiduilla levyillä on avattu molemmat päät ja soundi on selkeämpi.
 
Se on se vinyyli- vs. cd-master-homma. Uudelleen masteroidut Highway To Hell ja Dirty Deeds soundaa ihan helvetin hyvältä.

Tuo kalvon löysyys käy järkeen, sillä ei Ruddin virvelisoundi mikään tiukka ja napakka ole, vaan suuri ja jysähtävä. Etenkin tuolla For Those...levyllä.
 
Ei mun mielestä ainakaan se, että virittää kalvon tiukalle, poista jysähdystä välttämättä. Oon kuullu monia teini(itseni)-ikäsiä rokki rumpaleita, jotka luulevat, että vain löysällä saa virvelin kuulostamaan munakkaalta, ja heidän virvelinsä kuulostavat ihan pieleen viritetyiltä kurkkupurkeilta.
Eräs ystäväni, funk-biitti-rumpaleita, ja aivan loistava rumpujenvirittäjä, oli hankkinut Starclassicin virppaansa powerstroken 3 lyöntikalvoks ja pistänyt sen meikäläisten tottumusten mukaan niin kireälle kuin lähtee. Ja voi hyvänen aika kun jyrisi, kuin ukkonen. Kuulosti aivan mikitetyltä kaverin muutaman neliön kopissa. Ja aivan sikahyvältä ja timmiltä samalla. Kanttilyönnillä saa virpasta vaikka kuinka kovia soundeja irti..

Monen soundimieltymys on kuitenkin aika luonnoton. Loudness-tyyppinen: kristallinkirkkaat diskantit vievät hammaskiilteen mennessään ja basso on hurjasti ylikorostunut. Kuunnelkaapa joskus pidempi aika niin, ettää sävynsäätimet on nolla-asennossa, loudness pois päältä, kaiuttimet irti seinästä ja tuoli irti takaseinästä. Kun siihen tottuu, ei kaipaa korostuksia. Eli OT:ksi meni tämäkin ketju ;-)
 
Joo, viedään tämä nyt vielä syvemmälle OT -metsään. :) Niin, Steely Dania kun olen viime aikoina aika paljon kuunnellut, niin niillä on niin hyvät soundit, että sävynsäätimiin ei tosiaankaan tarvitse koskea. Diskantit tulevat riittävän kirkkaana ja basari potkii, vaikka säätimet olisivat flatissa. Kaikki nyanssit kuuluvat ilman mitään korostuksia. Tämä on kyllä todella harvinaista.
 
En ole siinä mielessä mikään hifisti, että kuuntelisin kaikkia levyjä hampaat irvessä säätimet flatissa, oli matsku miten tunkkaista hyvänsä. Ei pysty. Minulla se ainakin johtaisi siihen, ettei levyhyllyssä olisi kuin Steely Danin ja ehkä parin muun levyjä. ;)
 
Olen joskus käynyt kylässä todellisen high-endistin luona, jolla pelkät piuhat maksoivat enemmän, kuin minun koko stereolaitteisto (eikä minullakaan huonot ole). Mutta levyhyllyä tutkiessani totesin, ettei siellä ole muuta, kuin Dire Straitsia ja joitain ihme luontoääni-cd:eitä. Niissä kun on kaverin mukaan niin naturelli äänimaailma. :)
 
Asiaan:
Stiff Upper Lip -levyllä soundit on todella kohdallaan. Bassari jysähtää voimalla ja kitarat voi melkein luulla soivan omassa olohuoneessa. Näin on.

Monen soundimieltymys on kuitenkin aika luonnoton. Loudness-tyyppinen: kristallinkirkkaat diskantit vievät hammaskiilteen mennessään ja basso on hurjasti ylikorostunut. Kuunnelkaapa joskus pidempi aika niin, ettää sävynsäätimet on nolla-asennossa, loudness pois päältä, kaiuttimet irti seinästä ja tuoli irti takaseinästä. Kun siihen tottuu, ei kaipaa korostuksia. Eli OT:ksi meni tämäkin ketju ;-)
 
Tämä on kyllä totta. Itsellä on vahvistin noilla säädöillä, ja kun joskus kokeilee toisin niin kyllä on hirveen kuulosta.

Monen soundimieltymys on kuitenkin aika luonnoton. Loudness-tyyppinen: kristallinkirkkaat diskantit vievät hammaskiilteen mennessään ja basso on hurjasti ylikorostunut. Kuunnelkaapa joskus pidempi aika niin, ettää sävynsäätimet on nolla-asennossa, loudness pois päältä, kaiuttimet irti seinästä ja tuoli irti takaseinästä. Kun siihen tottuu, ei kaipaa korostuksia. Eli OT:ksi meni tämäkin ketju ;-)
 
Elikkä jatketaan..
 
Hollmi puhuu asiaa. Omaan naapurinhäirintälaitteistooni olen tyytyväinen (Pioneerin cd/dvd-soitin, Sonyn viritinvahvistin ja Olavi Räsäsen laadukkaat hyllykaijuttimet). Kaijutinjohtoihinkin olen vähän satsannut - ovat kunnon jöötiä. Sävysäätimiin tai loudness-nappiin en koske ikinä. Haluan, että levyltä tuleva informaatio kantautuu korviini mahdollisimman puhtaana ja vääristymättömänä. Hienosti soivat niin Eissarit kuin Steely Danitkin. Volume-potikkaa tykkään kyllä käännellä.. :-)
 
On muuten ylipäätään mahtava keksintö tuo vanhojen levyjen uudelleen masterointi. Moni äänite saa aivan uuden ulottuvuuden. Vähän aihettakin sivuten, AC/CD-albumeista pidän eniten Poweragen (rumpu)soundeista.

Minulla se ainakin johtaisi siihen, ettei levyhyllyssä olisi kuin Steely Danin ja ehkä parin muun levyjä.
 
Ei muuten lainkaan huono lähtökohta.
Mulla on aika kattava musiikkiarkisto, mutta kotona ei juuri muut Steely Danin lisäksi levylautasta kuluta.
No, onhan niitä joku kymmenisen muutakin levyä jotka pääsevät kotona kuunteluun.
 
Autossa soi sitten ne muut.

Olen ilonpilaaja, sorry..
 
Kuivana sisään/kuivana ulos soundin saa lähes jokainen meistä virvelistään ulos!, kun virittää alimpaan mahdolliseen vireeseen. (Katso kirjoitukseni FAGista)
Se on AC/DC:in taika.
Tuo yhtye teki rokissa PYJ (pienin yhteinen jaettava) jutun. Eipä ole kukaan puristanut pienemmäksi.
Bonhamin taika oli se, että joka rumpu soi. Ruddin taika on se, että joka tomi resonoi virvelin kanssa. Kuuntele Show Business albumilta 74 jailbreak.