Rummut: rumpukamat ›

Kuuntelen monenmoista afro-amerikkalaista rytmimusiikkia ja toisaikaisena rumpalina kiinnitän tietysti rumpalin soittoon aina tahtomattanikin huomiota. Eniten tulee huomioitua sellaista yleistä soiton tyyllikkyyttä; Mitä soitetaan, miten, missä ja mitä jätetään soittamatta. Suurinpiirtein kaikista tyyleistä pystyn tunnistamaan eri rumpaleiden soittotyylejä ja toiset meinaavat pudottaa pään harteilta maukkaudellan ja groovellaan. Toiset taas jättävät kylmiksi.
Jazzista -siis sellaisen oikean diipa-daapan, fuusiota ei nyt lasketa- en taas tajua hölkäsen pöläystä; Rumpalit tuntuvat soittavan aivan mitä sattuu ja aivan mihin sattuu. Soolon erottaa vain siitä kun muut eivät soita. Olen koettanut kuunnella Tony Williamseja sun muita kehuttuja jazzpumppuja, mutta en löydä hra Williamsinkaan soitosta sitä jotain mikä teki hänestä erityisen. Buddy Rich on mielestäni melko nopea, joskin monet nykyrumpalit ovat häntä jo edellä. Ainoa mitä jazz-soitosta tajuan on soittajien tekniikan määrä. Mielestäni esmes Dave Weckl soittaa hienosti ja hyvin. Siis ihan oikeaakin jaskaa.
Mistä on siis kyse? Musiikissa yleisesti kai itsensä ilmaisemisesta, mutta kun tuntuu että kaikki saavat soittaa lähes mitä haluavat ja timenkään -ainankaan temmon- kanssa ei ole niin tarkkaa, niin tuntuu että hommalta putoaa pohja.
Toki kärjistin näkemyksiäni ja tarkimmat saattavat havaita myöskin pienen pieniä provokaation pilkahduksia tekstini lomassa, mutta pääajatus on suoraan sydämestä.

No voihan olla että Jazzin nojautuminen suuresti improvisointiin voi olla aika vahvana syynä miksi kaikki tuntuvat soittavan omiaan? Enpä osaa oikein mitään syvällisempää sanoa tähän.

Buddy Rich on mielestäni melko nopea, joskin monet nykyrumpalit ovat häntä jo edellä. Mainitse ihmeessä pari nykyrumpalia, jotka yleisesti tunnustetaan Buddya paremmaksi rumpaliksi.
 
Hemmetin moni tähtirumpali on sitä mieltä (esim. Dawe Weckl, Steve Smith...), että Buddy on kaikkien aikojen paras rumpali. Itse olen samaa mieltä. Kannattaa joskus katsoa niitä pätkiä, joita herrasta on tallennettu. Kerrassaan käsittämätön mies. Siviilissä melko mulkvist, mutta rumpujen takana ihan pitelemätön ukko.

Olin viime vuonna Aprill jazzissa katsomassa koulun kanssa jotain suomalaista bändiä ja jenkkibändiä. Ajattelin, että olishan se ihan kiva nähdä ja avartaa musiikkinäkemystä katsomalla ja kuuntelemalla välillä jazziakin.
Kotimaista bändiä jaksoin kuunnella noin 15 minuuttia ennen kuin iski kamala puutuminen, koska en saanut mistään kiinni ja biisit olivat vain yhtä sooloa. Jenkkibändi oli samanlainen vaan potenssiin 10 pahempi.
Ehkä sitten 20-30 vuoden kuluttua tämä musiikintyyli vasta avautuu. Tai ei koskaan.

Mainitse ihmeessä pari nykyrumpalia, jotka yleisesti tunnustetaan Buddya paremmaksi rumpaliksi.
 
Tuossa taisi kyllä olla kyse ihan siitä nopeudesta, ei paremmuudesta. Saatan kyllä olla väärässäkin.
 
Tähän itse asiaan en uskalla oikein sanoa mitään, koska en tunne jazzin maailmaa kovinkaan hyvin.

Mun mielestä Trilok Gurtu on ainaskin yks maailman parhaista, jazzissa. Mielenkiintoisia juttuja ukkelilla.

On jazzin soittoa ja jazzin soittelua. Soitetaan biisiä, reagoidaan kanssasoittajiin. Pidetään tempo/time, jos halutaan. Korvat tottuvat aikanaan, mullakin kesti kauan..... Jazzmies jatkaa. Olen itsekin lähtenyt muutamalta jazzkeikalta kesken pois. Osan taas olisin suonut vain jatkuvan ja jatkuvan.
 
Ja tuosta nopeus/paremmuus-aspektista en sano mitään. Kuten myöskään siitä, kuka on "Jazz"-rumpali.

Tavallaanhan voisin kuvitella että Jazzin kuuntelijat eivät musiikkiaan kuuntele samalla tavalla biisipohjaisesti kuin mitä tahansa muuta musiikkia. Kyllähän jazz on enemmän sellaista äänimaailmojen luomista. Tosin kyllähän siihen jazziinkin tuntuu tuo instrumenttimasturbaatio joskus hyökkäävän, ainakin jos jotain Beboppia kuuntelee. Cool jazzia ja yleensäkin kaikenlaista rauhallisempaa jazzia kuuntelee jo huomattavasti mielekkäämmin. Mutta tunnelmista näkisin olevan kysymys. Vähän sama juttu kuin rankemmassa death metallissa. Ostin eilen Torn nimisen bändin levyn nimeltä Violent Ecstasy. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen en muistanut mitään koko levystä. Hyvää kamaa kuitenkin, koska äänimaailma oli onnistuneen väkivaltainen, mihin varmaan oli pyrittykin enemmän kuin mieleenpainuvaan kuuntelukokemukseen.

Jazzmies jatkaa.
 
Jazzrummutuksen kieli ja rumpalin funktio ovat muuttuneet aikojen saatossa. Ihan kuin metallirummutuksessakin, säveltaiteen kieli tuppaa kääntyä "sisäänpäin", joten rummutuskielen purkamiseksi vaaditaan asiantuntevuutta eli kompetenssia. Tässä jonkinlainen time-line jazzrummutuksen historiasta.
 
1917 tehtiin ensimmäinen jazzlevytys (Original Dixieland Jass Band), jolla oli rummut mukana. Rumpali soittaa siinä penaaliin ja temppelikelloon polyrytmisiä naksutuksia.
 
1920-luvulla Louis Armstrong & his hot 5 (ja 7) -levytyksissä rumpalit lähinnä soittavat sammutettuja lyöntejä pieneen symbaaliin (choke). Vuosikymmenen lopulla rumpalit soittivat virveliin kaksin käsin rudimentaalista tavaraa (second line) tai press rolleja takapotuille. Tämä on sitä New Orleans jazzia tai dixielandia.
 
1930-luvulla tulivat vispilät ja swing-komppi haitsuun. Kuunnelkaa Papa Jo Jonesin Decca-levytyksiä Count Basien orkesterissa, Chick Webbin orkesteria tai Benny Goodmanin levytyksiä Gene Krupa rummuissa. Ka-boom! Tämä on juuri sitä swingiä ~ big band jazzia.
 
1940-luvulla rumpalit alkoivat viihtymään komppisymbaalissa, hi-hatin polkiessa 2 & 4 ja bassarin soittessa kevyesti neljään (feathering), jonka päälle virveli soitti solistia ja rytmisektiota tukevia aksentteja ja bassorumpu "pudotteli pommeja" etenkin tahdin neloselle. Kuunnelkaa Charlie Parkerin levytyksiä, jossa on Max Roach rumpalina. Tämä on sitä bebopia.
 
1950-luvulla tyyli jalostui sliipatummaksi West Coast jazziksi (cool) ja edelleen vuosikymmenen lopulla jälleen suoraviivaisemmaksi hard bopiksi. Länsirannikon jazzista suosittelen Shelly Mannen levytyksiä ja itärannikon bopista Miles Davisin levyä Milestones, jossa on "Philly" Joe Jones rumpalina, Clifford Brown & Max Roach kvintetin saman nimistä levyä ja Art Blakey and Jazz Messengersin levyä "Moanin".
 
1960-luvulla pakka levisi käteen ja jazzista tuli lopullisesti "taidetta" parinkymmenen vuoden suuntauksen jälkeen. John Coltranen levytykset käsittivät 1960-1965 Elvin Jonesin rummuissa ja Milesin levytykset 1963-1967 Tony Williamsin, jotka ovat kaikki hienoa rummutusta, mutta vaikeata saada irti, koska edellisten vuosikymmentein asiat soitettiin "vaikeimman kautta". Myös free ja vuosikymmenen lopun varhainen fuusio toivat mukanaan muut musiikin jazzin valtavirtaan.
 
1970-luku oli fuusion aikaa. Gadd, Airto, Cobham ym...
 
1980-luvulla alkoi akustisen jazzin kierrätys mm. Marsaliksen veljesten voimin.
 
Parikymmentä vuotta on kaikki ollut sallittua, joten elämme postmodernin jazzin aikaa. Hip-hop, funk, kierrätys, etnojazz yms.
 
Helpointa on aloittaa mielestäni 1950-luvulta purkamaan jazzrummutuksen koodia. Lycka till!

Siis olen ite uudemmassa jazzissa käsittänyt asian niin, että komppiryhmä ei ole enää komppiryhmä, vaan sekä basso että rumpu soittavat melodioita. Sitten se vasta puuduttavaa olisikin jos rumpali soittaisi oikeallakädellä ding-dinga-ding ja basaria 1 3 ja snarea 2 4.
 
En oo oikein tykännyt koskaan mistään Armstrongista ja muistavastaavista dixieland tyylisistä, nimittäin siitä tulee aika äkkiä mieleen joku suomalainen lavahumppa.

Erinomainen aloitus Juonilta - olen pohtinut samaa, saat plussaa, kuten saa Jazzmieskin selkeästä tietoiskusta.
 
Tykkään lähes kaikesta "jazziin päin kalleellaan olevasta", mutta perinteisestä, vanhasta jatsista; swingistä, be-bopista sun muusta en saa mitään irti. Juuri sen sekavuuden ja "mitä sattuu" soittamisen vuoksi. Vaan ei se mitään, kuka käskee sitä kuuntelemaan, ymmärtämään tahi soittamaan. Jokainen viettäköön aikaa sellaisen musiikin parissa, mistä saa selvää ja mikä kuulostaa hyvältä.
 
Esimerkkinä "minulle hyvästä" jazzista toimii Kvalda, missä Hanne Pulli rumpaloi. Onhan se aika kevyttä ja osittain improvisoitua, mutta sittenkin selkeää - biisit jäävät kummasti mieleen, on komeita melodioita ja iskevyyttä. Livenä poppoosta irtosi mukavasti särmääkin, kun tarve vaati. Ja Hannen rummunsoittoa katsoisi vaikka viikon putkeen :)
 
Edit: Kerran sanoin treeneissä jätkille; soitetaan jatsia? ja aloin vetelemään. Sain naurut ja basisti tokaisi; toi kuulosti samalta kuin kaatuisit rumpujes päälle. Se mun jazzin soitosta :D

Tykkään lähes kaikesta "jazziin päin kalleellaan olevasta", mutta perinteisestä, vanhasta jatsista; swingistä, be-bopista sun muusta en saa mitään irti. Juuri sen sekavuuden ja "mitä sattuu" soittamisen vuoksi.
---
Esimerkkinä "minulle hyvästä" jazzista toimii Kvalda, missä Hanne Pulli rumpaloi. Onhan se aika kevyttä ja osittain improvisoitua, mutta sittenkin selkeää - biisit jäävät kummasti mieleen, on komeita melodioita ja iskevyyttä.
 
Hyvä mielipide, sillä itse olen juuri toista mieltä;) Itse en tavoita Hannen soiton ydintä, koska mielestäni siinä ei soi esi-isien rumpu ja kieli, mutta vanhan jazzin (1917-1967) kieli on alkanut selviämään perinpohjaisen analyysin kautta.
 
Sanoit pitäväsi kaikesta jazziin päin kallellaan olevasta, mutta et niinkään afroamerikkalaisesta jazzista. Ja puritaaneimpien musiikkikäsitysten mukaan jazz on afroamerikkalainen musiikkikulttuuri, joka ulkopuolelle jää eurooppalaiset ja muut etniset musiikkikulttuurit - eli sen käsityksen mukaan Kvalda ei olisi jazzia. Itse en ole sen kanssa samaa mieltä.
 
Opettajana toimiessani olen törmännyt useita kertoja vastaavaan musiikkikäsitykseen, jonka taustalla on kulttuurinen tottumus, siis musiikin rakenteesta ja logiikasta. Ja hyvä niin. Afroamerikkalaisen jazzin energian, kommunikointitavan yms. asioiden selvittäminen on työlästä. Itsellänikin on vastaava historia, sillä ensimmäinen akustinen jazz josta pidin oli eurooppalaista ECM-tuotantoa, joo-joo Garbarekia. Yhtäkkiä sitten aukeni 1960-luvun Miles ja Shorter-tuotanto. Ja siitä alkoi taival taaksepäin ja tällä hetkellä kolisee Afrikka. Mukavaa on oppia uutta ja saada etäisyyttä omaan toimintaan. Joku päivä opin vielä nauramaan itselleni!

Sen enempää jazz-musiikkiin ja rytmiin perehtyneenä voisin kysyä, että mitäs tämä "esi-isien rytmi ja kieli" noin konkreettisesti tarkoittaa soitossa?

Mojoa. ;)

Mojoa. ;)
 
Erittäin hyvin sanottu siellä takana.

Got my mojo working, but it just don't work on you?
 
Täs olis tällainen maallikon näkemys jazzrummutuksesta, hyvin pelkistetysti ja keskitietä kulkien:
 
Homman ydin on haitsu, haitsu ja ride. Haitsu pitää yllä samaa monotonista (tai hypnoottista, miten sen katsoo) pulssia, jota ei varioida käytännössä ikinä. Ridekuviokin on jokseenkin sama, mutta siinä esiintyy välillä kaikenlaisia painotuksia ja korostuksia.
 
Koko juttu alkaa aueta, kun kuuntelee, miten haitsu, ride ja basisti pelaavat yhteen. Hillitön meno, kun sen kerran keksii. Imee kuin pieni tai keskisuuri imevä asia. (Wellcome to jazz club ...nice! I don't blow, I suck)
 
Jazzin ymmärtämättömyys johtuu yleensä väärien asioiden kuuntelusta. Normaaliin pop/rock-soittoon tottunut hakee rytmiä virvelistä ja basarista, ja kokee, ettei hommassa ole mitään järkeä. Ei siinä sitä kautta olekaan, jos ei ymmärrä kasassa pitävää pohjasykettä. Virveli ja basari ovat enemmänkin koristeluun ja maustamiseen, melodian tukemiseen, eivät niinkään rytminpitoon.
 
Basari kyllä muksuttaa hiljaa ja tasaisesti rideä tukien, mutta kyse on lähinnä soundin luomisesta, ei niinkään tahdin pitämisestä - ne pommit (lujat iskut) kun vievät kaiken huomion.
 
Tällä tavalla olen asiaa koittanut valottaa - ja yleensä on mennyt perille. Ei kaikkien ole pakko pitää jazzista, mutta aika vaikeaahan se on, jos ei tiedä mistä etsiä.
 
Tämä rummutuksesta noin keskimääräisesti. Free-soiton sekä melodioiden rakentelun ja kääntelyn jätän suosiolla jollekin, joke tietää niistä enemmän.

Homman ydin on haitsu, haitsu ja ride. Haitsu pitää yllä samaa monotonista (tai hypnoottista, miten sen katsoo) pulssia, jota ei varioida käytännössä ikinä.
 
Ite pidän enemmän jos sitä haitsun polkemistakin rikotaan kunnolla. Sillonhan se toimii juuri niin, että rumpalikin soittaa enemmän -älkää käsittäkö väärin- sitä piisiä eikä komppia/timea.
 
Omasta mielestä sen pulssin pitäis mennä kokoajan tuolla päässä ja sydämessä eikä siinä vasemmassa jalassa.
 
Jazz on vaikeatajuista, johtuen esim. juuri siitä että siinä ei toimi toistettavat "rumpuloopit" eikä perus kakkosnelonen.
Tästä tuli mieleen, kun olin kattomassa Porissa Harmony Sistersiä ja ulos lähtiessäni joku vanhempi mies selitti toiselle "kyllä se Eino Grön on vähän helpompitajuista."
 
EDIT: siis How Many Sisters

Sen enempää jazz-musiikkiin ja rytmiin perehtyneenä voisin kysyä, että mitäs tämä "esi-isien rytmi ja kieli" noin konkreettisesti tarkoittaa soitossa?
 
Afroamerikkalaisessa jazzissa afrikkalaistyylinen rytminen tasapaino on tärkeää. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos on ykkönen, täytyy sille olla kakkonenkin. Basson walking-melodiassa korostuvat tahdin ykköselle ja kolmoselle putoilevat vahvat sointusävelet, joten tahtomattaankin tahdin pää- ja sivuiskut korostuvat. Rumpali on tasapainottavana tekijänä, joten hänen "velvollisuutensa" on korostaa tahdin takapotkuja. Aluksi se tehtiin virvelillä, myöhemmin haitsulla ja 60-luvulta tänne päin millä tahansa setin komponentilla. Sama rytminen tasapainon haku löytyy myös länsiafrikkalaisesta musiikista, missä joku rumpu soittaa -- -- ti-ti ja toinen siihen päälle ti-ti -- --. Call-and-response! Kysymys-vastaus-muotoa ilmenee afrikkalaisessa ja afroamerikkalaisessa musiikissa ylliin kyllin eri tasoilla.
 
Toinen afroamerikkalaiselle jazzille tyypillinen rytminen piirre on diilin pitäminen, missä rytmisektion jäsenten olisi hyvä miettiä kaksi kertaa reagoiko vaiko eikö: vastuu--vapaus-akseli. Vastuu tekee monikerroksisessa rytmikudoksessa (itse kutsun sitä grooveksi) vapaaksi, missä staattinen, tarvittaessa jopa monotoninen, roolijako alkaa elämään omaa elämäänsä, joten yksikin varioitu isku komppisoittajilla kuulostaa milleniumilta. "Nykyjazzissa" minua hämää se, että koko ajan kommunikoidaan, kartetaan vastuuta ja ollaan niin sairaan luovia. Luovuutta on tuntea yksikin oikeaan paikkaan lisätty tai vähennetty sävel norsun kokoisena. Bum!
 
Ite pidän enemmän jos sitä haitsun polkemistakin rikotaan kunnolla. Sillonhan se toimii juuri niin, että rumpalikin soittaa enemmän -älkää käsittäkö väärin- sitä piisiä eikä komppia/timea.
 
Omasta mielestä sen pulssin pitäis mennä kokoajan tuolla päässä ja sydämessä eikä siinä vasemmassa jalassa.
 
Jazz on vaikeatajuista, johtuen esim. juuri siitä että siinä ei toimi toistettavat "rumpuloopit" eikä perus kakkosnelonen.
Tästä tuli mieleen, kun olin kattomassa Porissa Harmony Sistersiä ja ulos lähtiessäni joku vanhempi mies selitti toiselle "kyllä se Eino Grön on vähän helpompitajuista."
 
Jazzin vaikeaselkoisuus suurelle osalle taaplaajista johtuu juuri siitä "biisin soittamisesta" eikä yhdessä soittamisen nautinnosta - eli tyytymisestä vain olennaiseen. Parker vei kaiken veitsen terälle mitä tulee instrumentin hallintaan, mutta samalla jotakin katosi tästä afroamerikkalaisen kulttuurin "ilon musiikista". Siitä tuli vaikeatajuista ajoittain, mutta esimerkiksi Milesin "Kind of Bluella" bändi soittaa simppelisti ja looppimaisesti, mutta spiritti on läsnä. Ja et takuulla ole ollut katsomassa Porissa Harmony Sisterisia, sillä se oli 1930-1950-lukujen superstara. How Many Sisters?!?

Hohoo, arvasin että sotken. Lausuttuna kun molemmat kuulostavat samalta.
 
Piano-opettajani on mulle sillon tällön kironnut sitä että kun aika yritetään kuunnella solistia niin tarkkaan. Jos soittaa pari neljäsosatriolia niin koko bändi on heti messissä soittamassa niitä samoja neljäsosatrioleja. Ei sekään kyllä hyvältä kuulosta.
(tämä siis oli yhtyvä mielipide jazzmiehen kommenttiin, jos ymmärsin oikein)

Afroamerikkalaisessa jazzissa afrikkalaistyylinen rytminen tasapaino on tärkeää. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos on ykkönen, täytyy sille olla kakkonenkin. Basson walking-melodiassa korostuvat tahdin ykköselle ja kolmoselle putoilevat vahvat sointusävelet, joten tahtomattaankin tahdin pää- ja sivuiskut korostuvat. Rumpali on tasapainottavana tekijänä, joten hänen "velvollisuutensa" on korostaa tahdin takapotkuja. Aluksi se tehtiin virvelillä, myöhemmin haitsulla ja 60-luvulta tänne päin millä tahansa setin komponentilla. Sama rytminen tasapainon haku löytyy myös länsiafrikkalaisesta musiikista, missä joku rumpu soittaa -- -- ti-ti ja toinen siihen päälle ti-ti -- --. Call-and-response! Kysymys-vastaus-muotoa ilmenee afrikkalaisessa ja afroamerikkalaisessa musiikissa ylliin kyllin eri tasoilla.
 
Toinen afroamerikkalaiselle jazzille tyypillinen rytminen piirre on diilin pitäminen, missä rytmisektion jäsenten olisi hyvä miettiä kaksi kertaa reagoiko vaiko eikö: vastuu--vapaus-akseli. Vastuu tekee monikerroksisessa rytmikudoksessa (itse kutsun sitä grooveksi) vapaaksi, missä staattinen, tarvittaessa jopa monotoninen, roolijako alkaa elämään omaa elämäänsä, joten yksikin varioitu isku komppisoittajilla kuulostaa milleniumilta. "Nykyjazzissa" minua hämää se, että koko ajan kommunikoidaan, kartetaan vastuuta ja ollaan niin sairaan luovia. Luovuutta on tuntea yksikin oikeaan paikkaan lisätty tai vähennetty sävel norsun kokoisena. Bum!
 

 
Jazzin vaikeaselkoisuus suurelle osalle taaplaajista johtuu juuri siitä "biisin soittamisesta" eikä yhdessä soittamisen nautinnosta - eli tyytymisestä vain olennaiseen. Parker vei kaiken veitsen terälle mitä tulee instrumentin hallintaan, mutta samalla jotakin katosi tästä afroamerikkalaisen kulttuurin "ilon musiikista". Siitä tuli vaikeatajuista ajoittain, mutta esimerkiksi Milesin "Kind of Bluella" bändi soittaa simppelisti ja looppimaisesti, mutta spiritti on läsnä. Ja et takuulla ole ollut katsomassa Porissa Harmony Sisterisia, sillä se oli 1930-1950-lukujen superstara. How Many Sisters?!?
 
Tarkoitin lähinnä siis sitä, että tämä termi "esi-isät kuuluu rummuissa" on hieman... epäselvä minulle. Kerroit jazzin olemusta lähinnä historian kautta, mutta jos asia pilkotaan niin miten tämä esi-isä-juttu kuuluu esimerkiksi arkisoitossa?
 
Otetaan kaksi rumpalia: toinen soittaa peruskaavalla, ja toinen tällä mainitsemallasi otteella. Miten se kuuluu kuunteluaitioon? Siis joku kokreettinen ero.