Rummut: rumpukamat ›

Niin. Olen tässä lueskellut näitä jäsenkuvauksia ja aika monen kohdalla on luettavissa, että harrastus on jäänyt syrjään vuosiksi, ja alkanut sitten uudestaan. Kamat on myyty ja uusien hankkiminen alkaa taas. Itse ajattelin aikoinaan Signioita myydessäni, että näitähän saa rahalla kaupasta sitten, jos innostus vielä iskee. Eipä tullut silloin mieleen, että iän mukana voi tulla noita perhevelvotteita ja rahaa ei olekaan käytettävissä niin löysästi, kuin silloin 20-vuotiaana.
 
Ja mikäs se sitten oli se syy lopettamiseen?
 
Itsellä monta vuotta soiteltuani tuli vaan joku ajan puute/tympääntyminen kehittymisen hitauteen. Kehityksen puutteesta ei voi kyllä syyttää ketään muuta, kuin itseään. Treenaaminen on maailman ärsyttävintä hommaa. Suht aktiivisessa harrastelijabändissä soittaminen oli melko leipäännyttävää ja homma alkoi tuntua jo työltä, ei harrastukselta. Tuntui vaan oikealta lyödä pillit pussiin ja hävitä kuvioista.
 
Ja mikä pistää aloittamaan taas?
 
Tiikeri ei pääse raidoistaan, näin sanovat ja pitää piruvie näköjään paikkansa. Viime vuosina aina, kun näki jonkun liveaktin, rupesi tekemään mieli soittamaan ja läheiset meinasi tulla hulluksi pöytärummutuksen takia. Kaipa kolmenkympin kriisilläkin on jotain tekemistä asian kanssa.. Silloinhan ne nuoruuden bänditkin alkaa taas kuullostamaan hyvältä ja nostalgisilta.. Nyt, kun hommaan osaa jo suhtautua kevyemmin, ei ole enää sellaista "suoritus/pätemispakkoa", vaan pelkkä soittamisen ilo. Vähän osaan ja näillä mennään, miellytti se sitten kuulijoita tai ei.
 
E: Niin, tämän oli tarkoitus olla opettavainen tarina nuoremmille palstan lukijoille. Älkää ikinä myykö vehkeitänne, vaikka kuinka tympii. Ne säilyy mummolan vintillä ihan hyvin. Uusia ja hyviä on ihan aikuisten oikeasti helevetin vaikea hankkia.
 
Elikkäs, mikä on teidän tarinanne?

Sain sairaan lapsen joka vaati 24/7 hoitoa, mielestäni aika pätevä syy :-)

Musta tulee maailman paras enkä lopeta koskaan!
No siis. Nyt on innostus ja tavoitteet niin korkealla, että vaikea kuvitella että lopettaisin ainakaan hyvin pitkään aikaan. Jos niin nyt sattuisi käymään, myisin varmaan noi treenikamat ja säilyttäisin ykkössetin tyhjiökuplassa ja lapsenlapset myisivät ne sitten arkeologeille.

Joskus muutama vuosi sitten soitin rumpuja noin vuoden verran. Silloinen kitaransoitto vei kuitenkin voiton, joten rummut jäivät. Muutama kuukausi sitten alkoi mielessä painamaan taas ajatus rumpujen soitosta, ja niinpä sitä tuli setti hommattua. Ainut mikä vaivaa mieltä on se, että olisi jo siitä nuoruusvuosista asti jatkaa rummuilla. Kitaransoitto alkoi kyllästyttää ja rumpujen soitto tuo todella hyvää vastapainoa. Luulen kuitenkin, että rummut vievät suurimman osan ajastani ja kitara pysyy ns. kotisoittelussa mukana. Jonkinlaista bändiä pitäisi alkaa katselemaan mihin pääsisi rumpuja soittamaan.

Ajokortti piti rahoittaa vuonna -81, joten myin silloin "lasikuitu"-Pearlit.... Olin silloin soittanut rumpuja 2-3 vuotta. Ajattelin silloin että ostan rummut heti kun... niin, eihän siinä mennyt kun 22 vuotta. Pari vuotta sitten duunikaverit perusti ns. firmabändin, rumpali ei kuulemma klaarannut ihan, ja joku oli kuullut että olin soittanut rumpuja joskus. Minua pyydettiin mukaan. Kieltäydyin, mutta puolen tunnin jankkauksen jälkeen suostuin kokeilusessioon. Ja sillä tiellä ollaan nyt. Tällä hetkellä soitan kahdessa porukassa, ja kivaa on.

7 vuotiaana aloitettu, siitä asti soitettu musiikkiopistossa ja parissa puhallinorkesterissa tuonne 18 ikävuoteen asti. Silloin tuntui että kaikki itseoppineet metallican covereita soittavat ikätoverit oli paljonpaljon minua parempia kun niillä oli hienoja tuplasettejä yms ja mulla oli vaan perussetti. Kaverit soitteli heviä ja meikä itse treenaili rudimenttejä, kapulatekniikkaa ja marsseja ja istuin tylsillä musiinkin teorian tunneilla.
Lisäksi kylältä ei löytynyt sopivaa soittoseuraa menevämmälle musiikille, humppa ei voinut vähempää kiinnostaa (soittokunnissa tuli soitettua ihan riittävästi myös tanssimusaa), eikä suurlähettiläät tyylinen poppi.
 
Rummut myyntiin ja rahat autostereoihin, mistä sitten lähti sopivasti äänenpainetta.
 
Muutama vuosi sitten meinasin homma kitaran ja alkaa treenailemaan sen soittoa. Kaveripiiristä tuli kielteinen vastaus ettei tänne tarvii tulla enää yhtään uutta "turhaa kitaristia", rumpalille olisi enemmän käyttöä. Tämän vuoden keväänä löytyi treenipaikka ja setti pikaisesti hankintaan. Nyt on taas todella mukavaa soittaa ja huomata, että kyllä se vielä sujuu vaikkei lähes 10vuoteen ollut setin takana istunutkaan. Eikä ne metallican kovereita soittaneet kaverit nyt niin kovia olleetkaan (minuun verrattuna), soittivat vaan erityylistä musaa.

Sain sairaan lapsen joka vaati 24/7 hoitoa, mielestäni aika pätevä syy :-)
 
Lapsi tarttee hoitoa 24/7 vaikka olisi ihan tervekin. Voimia!

Siinä vaiheessa kun oli Rovaniemelle opiskelemaan lähtö edessä ajattelin ettei rumpuja ehtisi enää soittaa ja jotenkin oli se innostuskin hieman maissa. Myin sitten symbaalit ja tuplapedaalin kavereille ja Mapexin setin vein Kullakselle. Vaihdossa otin kitarapedaalin, jonka arvo on nykyään kolmasosa silloisesta. Olen vasta sittemmin herännyt digitaalisen todellisuuden nopeaan sykkeeseen. Jostain syystä jätin puomitelineen, klämppi-arm-yhdistelmän ja lehmänkellon itselleni.
 
Setistä luopuminen tuntui heti paikalla huonolta ajatukselta mutta tarvitsin rahaa tulevia opiskeluaikoja varten. Monesti tuli matkan varrella "vapinat" kun ei päässyt setin ääreen. Muutaman kerran kävin vanhan tutun basistin kanssa soittelemassa lainasetillä.
 
Kesällä 2004 pääsin sen verran tienestin makuun että uuden setin hankinta tuli kysymykseen. Uuden alun polte oli valtava. Tilasin läjän kamaa t-kaupasta (mikä sekin harmittaa jälkikäteen että juuri tuolta) ja rupesin lämmittelemään vanhoja vähäisiä taitojani.
 
Enää en ikinä tule luopumaan rummuista kokonaan. Jatkuvastihan noita peltejä sun muita pitää vaihdella mutta se nyt kuuluu asiaan. Nyt syksyllä aloitin myös tunneilla käymisen joten siinäkin mielessä ollaan uudella, "kypsemmällä" asteella.
 
Ironista on se että nyt kun olisi hirveä polte treenata niin setille ei ole paikkaa. V-tuttaa.
 
e= pari sanaa

Musiikkiopistossa 3 vuoden soittamisen jälkeen meni sukset ristiin teorianopettajan kanssa, joka oli 40 vuotta suomessa asunut, puolalaislähtöinen äijä, mutta ei vittu siltikään osannut puhua kunnolla suomea..Ja jääkiekko meni sit rumpujen soiton edelle, pari vuotta taukoa soittamista ja sen jälkeen koulun eri juhlissa, musikaaleissa jne. soittoinnostus sai taas kipinän ja siitä lähtien soittanut säännöllisesti/epäsäännollisesti, ylläpitäen perustaitoja. Mukavaa hommaa!

Noin 11-12 vuotiaana olin lähellä lopettaa rumpujen soittamisen ja vaihtaa bassonsoittoon. Tätä ennen olin ajatellut lopettaa soittamisen kokonaan. Ei vaan tuon ikäisenä nappulana innostanut ollenkaan harjoitella pikkurumpujuttuja. Olen edelleen kiitollinen isäukolle, että se jaksoi aina taivutella jatkamaan, vaikka itsellä ei juuri kiinnostanutkaan. sitten yläasteen alkaessa meninkin musiikkiluokalle ja mukaan tuli bändikuviot ja sen jälkeen mua ei juuri näkynytkään konsan puhallinorkesterissa. se on nyt sitten taas myöhemmin alkanut kaduttaa...
 
viimeisin epäuskon hetki koitti noin 16-vuotiaana, kun soittokavereita ei tahtonut löytyä, mutta silloin pakotin jo itse itseni jatkamaan. Onneksi päätin aina jatkaa. Itse asiassa muutamana viime vuonna on usein tuntunut siltä, että soittohommaa on siunaantunut liiaksikin ja opiskelu kärsii!
 
Vaikken itse kuulukaan nk. vanhaan kaartiin, niin sanon vaan kaikille nuoremmille rummuttajille, että jaksakaa treenailla rudimentteja ja kuunnella/soittaa kaiken maailman erilaisia musatyylejä. Se maksaa nimittäin 100% varmasti takaisin!

Soittelin ikävuodet 15-20 kaverin Ludareita niiden kellarissa sekä muutamalla eri bändikämpällä sijainneita kannuja. Omia ei ollut koskaan. Ei edes kapuloita. :)
Kaveri oli kuitenkin sen verran reilu, että soittamaan sain mennä koska tahansa ja myös omien kavereidenkin kanssa. Upeet oli nuo kannut ja kaikki pellit Zildjianin K:ta ja A:ta.
 
Lukion jälkeen maailma muuttui, kaveripiiri muuttui, harrastukset muuttui ja minä muutuin. Siinä vierähti 15 vuotta ja nyt on pari kuukautta nakuteltu sähkiksiä. Nastaahan tuo yhä on.

Väillä tuntuu että haluis jäädyttää rumpalointia joksikin aikaa kun tässä tullu 5 vuotta soiteltua ilman bändiä eikä semmosta tahdo löytyä. Nytkin meni yksi mahdollisuus mönkään bändin muiden jäsenten kusipäisyyden takia. Mutta jokin ylempi voima sitä auttaa jaksaan reenata. Toivottavasti en tule lopettamaan koskaan.

En ole lopettanut, enkä lopeta, mutta tänään oli lähellä, kun kaveri näytti mulle erittäin, erittäin rupiselta about 15. sukupolven VHS-kopiolta Buddy Richin rumpusoolon vm. '83. Se oli synkkää ja masentavaa kamaa.
 
-Jemo

Konservatorion lopetin kun olin suorittanut 1/3. "Jäsenmaksu" kohosi sellasiin lukemiin että se ei kannattanut sillä opetusmäärällä, abaut 35 min per viikko. Raha ei kasva puissa.

Tarina on varmasti koskettava: rumpujen soiton aloitin noin 11-12 vuotiaana. Opettajaa ei alkuvuosiin ollut vaan kaikki piti opetella itse. Noh..14-15 vuotiaana olin jo lopettamassa kun opettajani soitti rumpujani rautaisella otteella..no tunsin itseni nollaksi...mies nimittäin oli kitaristi ja tosta vain soitti jotain mitä en ollut uneksinutkaan, mies lopetti opettamisen ja keskittyi kitaraan. Sorruin liian pitkään metallica-Ironmaiden akselille eikä kehitystä varmaan juurikaan ollut tullut. Opettelin tietenkin noikin vähä sinne päi..
 
Noh..olin 16wee kun oppi-isäni, guruni, tuttavani alkoi opettaa minua, ensiksikin koko rumpujen ymmärrys meni minulla uusiksi. Huomasin että sen kapulanhan pitää pompata takaisin kun lyödään, kapulaote rennoksi, jännityksiä pois jne....Ai mikä klikki??? No voi w*ttu, koko pienen ikäni olin hankkinut esim. nopeutta ainoastaan soittamalla niin nopeasti kuin pystyin jännityksellä, voitte kuvitella kuinka rosoiseksi tekniikka näin kehittyy. Noh ei muuta kuin metronomi hankintaan ja koko paska uusiksi ja hitaasti...................
 
Yllättävää kyllä, itse komppi on aina ollut selkärangassa, oiskohan musikaalisella suvulla jotain tekemistä. Nyt olen reilu parikymmentä ja vanhaa tekniikkaa yritän edelleen karistaa. Ei tässä mitään Mangineita olla mutta kehitystä todellakin on joka suhteeseen tullut. Nyt joku tuntee että kaveri on 20wee "ja edelleen yritän karistaa vanhoja metodeja.." hahahaa, jutun pointti siis oli että lopettaa olen meinannut lopettaa useammankin kerran kun olen huomannut miten päin persettä olenkaan soittanut. Mutta en lopeta!!! HääHäää!!

Mulla ei ole ollut koskaan varsinaista omaa bändiä, vain projekteja suuntaan ja toiseen..kun on siitä lähtien kun oppi seisomaan, hakannut kynillä kattiloita ja myöhemmällä iällä (4-vuotiaana) soittanut G.Mooren Still got the bluesia setillä(isoveli säesti kitaralla), niin ei sitä voi lopettaa millään koskaan. Minulle tämä on elämäntapa ja soitan ihan riippumatta ylipäätänsä mistään aina ikuisesti rumpuja.
Tälläkin hetkellä(ja viimeiset 6 vuotta) olen soittanut yksin kellarissa ilman bändejä, tosin useimmiten mp3-soittimessa lymyilevien pro-äijien kanssa, ja siitäkös tulee hyvä fiilis.
Tietysti rumpusooloja tulee harjoteltua paljon enemmän.

Alkuvuodesta 2005 lopetin hommat kokonaan kertalaakista. Olihan se aika äärimmäinen päätös ottaen huomioon että rummut/rumpalointi oli minulle henki ja elämä. Muuta ei juuri tullut edes ajateltua. Tuli vain yhtäkkiä sellainen tilanne että tuntui siltä että kaikki kaatuu niskaan. Oli tarkoitus aloittaa opiskelut ja armeijakin oli edessä. Tuntui siltä että en kerta kaikkiaan pysty hoitamaan kaikkea. Ja olin kyllä myös melko "loppuun palanut" johtuen pakkomielteisestä treenaamisesta(välillä jopa "veren maku suussa-tyylillä"). Se oli varmasti myös sellainen seikka joka helpotti hommasta luopumista. No, pistin sitten kaikki kamat kylmästi myyntiin. Kesällä menin armeijaan ja viihdyin siellä oikein hyvin(niin hyvin kuin sellaisessa paikassa voi viihtyä). Menin vapaaehtoisesti aliupseerikouluun ja siellä sujui kaikki ihan asiallisesti kunnes alkoi ilmetä ongelmia selän kanssa. Satuin olemaan rannikkojääkäri-linjalla ja sehän on sellasta helkutin fyysistä touhua. Muuten ei ollut kunnon kanssa ongelmia mutta selän kanssa alkoi olla murheita. Keskustelin lääkärin kanssa asiasta ja ehdotin että saisin siirron muihin tehtäviin selän takia. Lääkäri ei halunnut ollenkaan kuunnella sellaista puhetta vaan kehotti jatkamaan rääkkiä särkylääkkeiden kanssa. Minustahan tuo vaikutti täysin järjettömältä ja ajattelin että enhän minä nyt terveyttäni ja selkääni uhraa armeijalle rauhan aikana. Joten jouduin valitsemaan siviilipalveluksen säästääkseni selkäni. Ei mikään mieluinen ratkaisu ollenkaan mutta minkäs teet. Ehdin olla 3 kuukautta siellä ja sitten kotiuduin ja sen jälkeen olen hakenut palveluspaikkaa jossa voin suorittaa velvollisuuteni valtiota kohtaan.
 
Tässä on siis soiton lopettamisen jälkeen tullut tehtyä yhtä sun toista ja nyt jostain kumman syystä on nuo rumpaloinnin vieroitusoireet tulleet esiin. Tuli yhtäkkiä pakottava tarve tarttua kapuloihin taas. Joten kai ne rummut on taas hankittava. Kerran rumpalointiin hurahtanut, aina....

Tuntui siltä että en kerta kaikkiaan pysty hoitamaan kaikkea. Ja olin kyllä myös melko "loppuun palanut" johtuen pakkomielteisestä treenaamisesta(välillä jopa "veren maku suussa-tyylillä"). .
 
Hassua.
 
Mä olen saanut ton "loppuunpalamisen" melkein kaikessa muussa aikaiseksi paitsi rumpujen parissa. Rytmit on joku semmonen henkireikä joka pitää mut ruodussa. Vaikka menisi sitten "verenmaku suussa" etiäpäin. Viime talvena kun meni 4 vuoden seurustelu penkin alle niin alkoi jurppia joka saatanan asia, konemusan väsäyksestä kitarointiin, mutta rummut eivät hyljänneet. Tosin treenis hylkäsi. Sillon vietin helvetin tuskalliset 3kk ilman paikkaa missä treenata vakituisesti ja meinasi polla kosahtaa. Sain sivaristakin parin vuoden lykyn hermojen takia. Vapautustakin uhkasivat mutta enhän minä, rehti suomalainen nyt semmoista...
 
Anyhoo, ainoa joka vähän rajoittelee tuota yletöntä soittelua on tämä alati hilpenevä tinnitus-ystäväni. Melurasitus on kotostudiossa kaiket päivät värkkäävälle aika raskas....ja haluais kuulla jotain vielä vanhanakin, mutta tämä Keijo uskoo että ei tuo rumpujen kanssa kolailu ihan heti lopu. Vaikka mitä tapahtuisi.
 
Köh, tulipa outo sepustus.

Tervetuloa takaisin Paas! Mitä minä sanoin, ei rumpalointia voi jättää noin vaan :) Rennosti kohti uusia seikkailuja...

Ja mikäs se sitten oli se syy lopettamiseen?
 
Opiskelujen aloittaminen oli varmaan suurin syy. Rummut ei ole mikään helpoin soitin opiskelijabudjetilla elävälle. Toinen oli kyllästymisen maku. Olin jankannut jo monta vuotta kehittymättä juuri muuten kuin marginaalisesti. Tai ainakin siltä se tuntui. Kolmas syy oli tinnitus ja sen kanssa elämään opetteleminen. Tuntui helpommalta, kun jätti kannuttelun pois.
 
Ja mikä pistää aloittamaan taas?
 
Varmaan kolmenkympin kriisi eniten. Huomaa, että jäi niissä bändeissä olematta ja ne omakustanteet tekemättä. Vaikka aina olisi mieli tehnyt. Myöskin kyllästymisen maku nykyiseen elämään. Ja se että on taas rahaa harrastaa.
 
Soittamista en koskaan kokonaan kuitenkaan jättänyt, kitaraa on soitettu vuosissa mitattuna jopa enemmän kuin rumpuja.