Rock, pop, alternative ›

JET: Eikös ooppera ole klassista? Haydnia ennen tais olla jotain mestareita klassisessa myös, kuten sellaset pojjaat ku Bachit J.S, J.C. jne, ja Händel!
 
Ooppera on oma kevyt olionsa, joka sai oopperatalorakennusbuumin aikaan eliitille joka puolella maailmaa, missä vain länsimaisilla valloittajilla oli viihdetarpeensa. Barokissa oli mestarinsa, mutta kovin paikalliseksi sen olomuodot jäivät, vaikka myöhemmin sieltä paljastui suursäveltäjäpioneereja.

velipesonen: Kysymykseen, onko rock ainutlaatuinen asia, niin ehkä ei, mutta se on erikoinen siitä että se levisi melkein kaikkialle maailmaan.
 
Ei se mikään erikoinen ole, se on vaan samasta lähteestä kuin Mäkkärit, Peyton Place, Tupperwaren muovit ym. Sattui syntymään oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja oli helppo tuotteistaa.

Manhattan Style
http://www.youtube.com/watch?v=fZCM … vTr3vYRo&list=ML&playnext=1

jazzmies: Jazzin elinaika oli noin nelikymmenvuotinen (1926-1967/Louis Armstrong & His Hot 5 - Miles Davis 1960's Quintet).
 
Rock eli kolmisenkymmentä vuotta (1956-1986/'Roll over Beethoven' - Master of Puppets).
 
Klassinen perinne kuoli luonnontieteisiin, jazz kuoli rockiin ja rock kuoli markkinamiehiin.
 
Vaikka tämä ei ole jazz-ketju, niin kiinnostaa että kuoliko jazz silloin kun sen jo siinä vaiheessa pääsosin valkoinen yleisö siirtyi rockin pariin, vai jo aikaisemmin siinä vaiheessa kun musta yleisö hylkäsi jazzin, kuten se oli aikaisemmin hylännyt bluesin? Tekijöinähän mustat eivät jazzia ja bluesia hylänneet, mutta yleisö muuttui kait voimakkaasti USA:ssa (hipstereitä, valkoista keskiluokkaa) ja konserttitoiminnan painopiste siirtyi vähitellen yhä enemmän myös Eurooppaan. Mustat eivät tainneet siirtyä missään välissä rock-yleisöön, eikä rock n' rollin jälkeen sen tekijöiksikään, vaan soulin, vänkki-musiikin ja myöhemmin hip hopin tekijöiksi ja yleisöksi.
 
Jazzin kuolema on myös siinä mielessä erilainen kuin rockin, että monet parhaat levyt tehtiin vasta kuoleman jälkeen (60-luvun loppu, 70-luvun alku), jos kuoleman hetkeksi katsotaan se kun jazz irtosi maaperästään (tai paremminkin maaperä katosi alta), eli nuo tuotokset ovat oikeastaan jo toisen kulttuurin tuotoksia, vaikka tekijät ovat osin samoja. Viittaisiko tuo vuosi -67 ja Miles Davis siihen, että jazz kuoli lopullisesti kun Davis siirtyi Hendrixin kautta suodattuneiden valkoisen rockin vaikutteiden pariin? Ulkoisestihan meinigissä oli paljon mustaa ja afrikkaa, mutta musiikki olikin jo ytimeltään jotain aivan muuta? Omiin korviin tuosta alkanut jakso ennen varsinaista rock-fuusiota on yksi kultakausi siinä missä 50-luku ja 60-luvun alku, mutta ehkä se tosiaan onkin jotain aivan muuta kuin jazzia. Mitä sitten kertoo musiikin voimasta ja tilasta, jos yhden joskin keskeisen hahmon siirtyminen muualle tappaa koko lajin?
 
Tietystikään asiat eivät menneet noin yksioikoisesti, mutta kun tässä on kuolemasta puhuttu rockin osalta enemmän tai vähemmän dramaattisena, aiheutettuna ja ajoitettavana juttuna, eikä sisältä tulleena tautina, niin mitkä siis ovat jazzin kuoleman todelliset syyt, en usko että rock, vaan se että jazzilta meni kulttuuri alta. Rock taas kuoli kun kulttuuri otti sen omakseen, ja kulttuuri sattui olemaan sillä hetkellä mitä oli.
 
Niin, tämä ei ollut oikeastaan toteamus, vaan ylipitkä kysymys;)

jannu: Tähän se menee, kun vanhat sedät, joilta tukka lähtee ja suihkut heikkenee, alkavat porukalla itkeä menetettyä nuoruuttaan. Leuhotetaan jonkun Lemmyn ja Stoogesin perään -kuinka ne oli kovia ja käytti kamaa ja runkkas mutahailla naisia- eikä itse lopulta olla koko elämän aikana uskallettu edes kävellä päin punaista liikennevaloa tai kokea yleensäkään mitään muuta kuin akateemisen pöhöttynyttä ylemmyydentuntoa jonkun konsatutkinnon ja kotisosiologiaharrastuksen siivittämänä.
 
Havaitsin tämän asian todeksi itse vuonna 2010, mutta historiankirjoituksista tuntuu löytyvän viitteitä vastaavanlaisista ilmiöistä lähes koko ihmiskunnan kirjoitetun historian ajalta.
 
Ja tää on se kovista faktoista kovin.
 
Tää on aika pitkälti sama ajatus vähän eri vinkkelistä, mitä mä yritin vähän lievemmin sanankääntein tuoda esiin ensimmäisessä osallistumisessani tähän ketjuun joskus kolmesataa sivua sitten. Tästähän tässä on loppujen lopuksi ollut kyse ekasta viestistä saakka.

jra: Mustat eivät tainneet siirtyä missään välissä rock-yleisöön, eikä rock n' rollin jälkeen sen tekijöiksikään, vaan soulin, vänkki-musiikin ja myöhemmin hip hopin tekijöiksi ja yleisöksi.
 
Kysymys kokonaisuutena on jazzmiehen heiniä, mutta tämä esiinnostamasi kysymys on mielenkiintoinen. Sehän menee Amerikassa paljon mustan väestön sisäisen sosiaalijaon mukaan, ovatko he olleet suosiollisia valkoisten rockille vai omalle musiikilleen, sanotaan vaikka funkiksi. Chuck Berry oli musta rocktähti, jota siedettiin jazzin ja bluesin puolella ja jazzharrastajatkin saattoivat häntä kuunnella punastumatta, tosin siinä vaiheessa enin osa jazzkansasta oli iät ja ajat ollut valkoista. Hendrix sai myös Amerikassa aikaan eräänlaisen rodullis-sosiaalisen crossoverin, joka alkoi vetää mustia enemmän rockin yleisöksi. Mutta suurimmalle osalle totta kai kelpasi paremmin funk.

jannu: Tähän se menee, kun vanhat sedät, joilta tukka lähtee ja suihkut heikkenee, alkavat porukalla itkeä menetettyä nuoruuttaan. Leuhotetaan jonkun Lemmyn ja Stoogesin perään -kuinka ne oli kovia ja käytti kamaa ja runkkas mutahailla naisia- eikä itse lopulta olla koko elämän aikana uskallettu edes kävellä päin punaista liikennevaloa tai kokea yleensäkään mitään muuta kuin akateemisen pöhöttynyttä ylemmyydentuntoa jonkun konsatutkinnon ja kotisosiologiaharrastuksen siivittämänä.
 
Havaitsin tämän asian todeksi itse vuonna 2010, mutta historiankirjoituksista tuntuu löytyvän viitteitä vastaavanlaisista ilmiöistä lähes koko ihmiskunnan kirjoitetun historian ajalta.
 
Ja tää on se kovista faktoista kovin.
 
Tähän pitikin vastamaani ,että komppaan tätä kommenttia täysin.
 
Erittäin hyvin sanottu.Tämä varsinkin on niin totta tässä ketjussa:
 
"akateemisen pöhöttynyttä ylemmyydentuntoa jonkun konsatutkinnon ja kotisosiologiaharrastuksen siivittämänä."

PsychedelicWarlord: "akateemisen pöhöttynyttä ylemmyydentuntoa jonkun konsatutkinnon ja kotisosiologiaharrastuksen siivittämänä."
 
Tämä on tämän ketjun 887. viesti. Nyt alkaa olla jo aiheellista sanoa joillekuille, että jos keskustelun taso on teidän mielestänne liian matala, niin Mnet ja internet kokonaisuudessaan varmasti sisältävät sellaisiakin ketjuja ja foorumeja, jotka kelpaavat teille paremmin.

velipesonen: Tämä on tämän ketjun 887. viesti. Nyt alkaa olla jo aiheellista sanoa joillekuille, että jos keskustelun taso on teidän mielestänne liian matala, niin Mnet ja internet kokonaisuudessaan varmasti sisältävät sellaisiakin ketjuja ja foorumeja, jotka kelpaavat teille paremmin.
 
Mutta kun ei voi olla vastaamatta jos joku on väärässä internetissä! Vakavasti puhuen, viihdettähän tämä ketju on tarjonnut vähän kaikille. Aina jos vähänkään vakavampaa vastausta laittanut sinunkin kirjoituksiin, niin olet ne ohittanut kokonaan ja jättänyt vastaamatta mahdollisiin kysymyksiin. Eiköhän kaikki ole jo todennut mikä tässä ketjussa on homman nimi, viimeistään sivun 1 lopulla.

Borlag: olet ne ohittanut kokonaan ja jättänyt vastaamatta mahdollisiin kysymyksiin. Eiköhän kaikki ole jo todennut mikä tässä ketjussa on homman nimi, viimeistään sivun 1 lopulla.
 
Fair play, game as usual.

Atomic Cafe: Niin mutta ei metallissakaan ole pitkään aikaan ollut sitä elinvoimaa mitä siinä parhaimmillaan oli.
 
Niin, pariin vuoteen - joskin on ihan helppo luetella litania metallibändejä kotimaassakin, Stam1nasta Turisakseen jne jne jotka vaikuttavat edelleen erittäin eläviltä. On olemassa myös sellainen asia kuin muoti, joka vaihtelee. Pari - viisi vuotta sitten saattoi joillakin olla vaikea uskoa, että suomirap tuottaa mitään kovin innostavaa enää, mutta mikä onkaan tilanne nyt.
 
Jotenkin on tunne, että ehkä tässäkin, kuten helposti harhaanjohtavan ja tarpeettoman korkea-matala - jaon kohdallakin, on helpompi tehdä eroja genrejen välillä kuin niiden sisällä. On helpompi leimata yksi genre kuolleeksi, ja toinen "eläväksi" ihan vain sen takia, että lyhytsykliset muodit vaihtelevat eri tyylilajien välillä. Onko se sitten vaikeampi, vai mitä, nähdä, että jokaisessa genressä on erilaisia tapoja lähestyä sitä musiikkia. Osa, se pienin useimmiten, on avantgardea ja uudistajia. Toiset keskittyvät toisiin asioihin.
 
Omasta mielestäni olisi, ehkä, mielekkäämpää erotella vaikka sitten taide ja käsityö/ammattitaito (joo, ymmärrän pointin, että taidetta on käytetty arvottavana, hienostuttavana terminä, jolle vastareaktio rock oli, mutta käytännöllisyyden vuoksi minusta rock on taidetta siinä missä muutkin, samuutta tekemisen lähtökohdissa ja päämäärissä on niin paljon). Minusta kaikki musiikki ei välttämättä ole pääpainoisesti uutta luovaa/epäsovinnaista/näkemisen tapoja avartavaa jne taidetta, vaan siinä saattaa korostua, esimerkiksi, tekemiseen liittyvä taito. Enkä tarkoita pelkästään teknistä tai mekaanista suorittamista, vaan vähän samaaan tapaan, kuin taitavan puusepän kädenjälki on hienoa tai monimutkainen ristipistotyö herättää kunnioitusta. Järjettömältä tuntuisi kuitenkin kutsua näiden käsityöläisten töitä kuolleeksi.

jra: Vaikka tämä ei ole jazz-ketju, niin kiinnostaa että kuoliko jazz silloin kun sen jo siinä vaiheessa pääsosin valkoinen yleisö siirtyi rockin pariin, vai jo aikaisemmin siinä vaiheessa kun musta yleisö hylkäsi jazzin, kuten se oli aikaisemmin hylännyt bluesin?
---
Jazzin kuolema on myös siinä mielessä erilainen kuin rockin, että monet parhaat levyt tehtiin vasta kuoleman jälkeen (60-luvun loppu, 70-luvun alku)...
---
Viittaisiko tuo vuosi -67 ja Miles Davis siihen, että jazz kuoli lopullisesti kun Davis siirtyi Hendrixin kautta suodattuneiden valkoisen rockin vaikutteiden pariin?
 
Jazz ei vielä kuollut siihen, että sen musta yleisö kaikkosi R&B:n, enenevässä määrin soulin pariin 1960-luvun puolenvälin tietämillä. Loppukliimaksi modernin mainstreamin puolella sattui juuri yleisökadon kanssa samanaikaisesti: Milesin Miles Smiles ja Nefertiti, Cotranen Ascension ja Instellar Space ja McCoy Tynerin Real McCoy. Martin Luther King, NAACP, Black Power ja Vietnamin sota, jazz ei ollut enää se ääni, kuin pari vuotta aikaisemmin - A Love Supreme - vaan lopulta 'War' ja 'What's Going On?'.
 
Jazzin fuusioituminen rockin kanssa sai aikaan erinomaisia levyjä, mutta jokin siinä yhtälössä rappeutti ilmaisun sellaiseksi, että 1970-luvun puolesta välistä alkanut post-bop inkarnaatio oli palauttava keskeisiä komponentteja ilmaisuun, tai pikemminkin jättämällä rockin soinnin taas taka-alalle. (Toki akustinen ilmaisu ei kadonnut, mutta korvautui suuressa määrin sähköisellä soinnilla.) Tietysti rock-jazz-fuusio oli jättänyt jälkensä ilmaisuun, mutta siitä huolimatta 1960-luvun puolen välin tekeminen oli post-bopin-inkarnaation ja ohjelmiston perusta: melodia, harmonia, muoto ja swinging rhyhtm. Esimerkiksi Freddie Hubbardin Atlantic- ja CTI-levytykset paljastavat sen, että jokin rock-kompin ja free-ilmaisun yhtälössä jättää ilmaisun hieman puolimatkaan.
 
Milesin vastaavan ajan levyt ovat taas mahtavia, kiitos hänen ilmiömäisen näkemyksensä ja Macero-työparinsa 110 % hyödyntäminen. Eli Milesin siirtyminen fuusioon ei tappanut jazzia, vaan se ettei nouseva suuri polvi enää valinnut ilmaisukanavakseen jazzia vaan rockin, jolla oli kasvavat markkinat. Rock siis tappoi jazzin, eikä Milesin ilmaisutavan muuttuminen. Myös musta vaiko valkoinen -näkökulma ei ollut enää keskiössä samalla tavalla kuin vuosikymmen aikaisemmin. Fuusio on jäänyt vahvasti kaanoniin sen takia, että free-elementin jäi taka-alalle ja perinteiset elementit - melodia, harmonia, muoto - nousivat jälleen esiin tyyliin Chick Corean levyllä Light as a Feather.
 
Itse hieman opponoin sitä, että parhaat jazzlevyt tehtiin 1960-luvun lopussa tai 1970-luvun alussa. Sinne mahtuu mukaan joitakin jalokiviä tyyliin Now He Sings, Now He Sobs ja Live at the Lighthouse, mutta se volyymi millä laatua ja klassikoita suollettiin aikavälillä 1955-1967 oli uskomatonta.

jazzmies: Jazz ei vielä kuollut siihen, että sen musta yleisö kaikkosi R&B:n, enenevässä määrin soulin pariin 1960-luvun puolenvälin tietämillä. Loppukliimaksi modernin mainstreamin puolella sattui juuri yleisökadon kanssa samanaikaisesti: Milesin Miles Smiles ja Nefertiti, Cotranen Ascension ja Instellar Space ja McCoy Tynerin Real McCoy. Martin Luther King, NAACP, Black Power ja Vietnamin sota, jazz ei ollut enää se ääni, kuin pari vuotta aikaisemmin - A Love Supreme - vaan lopulta 'War' ja 'What's Going On?'.
 
Minä näen Coltranen legendaarisen kvartetin tekemiset niin, että Trane siinä puski jazzin äärimmäistä takaseinää vasten ja löysi reiän sen seinän läpi suunnilleen silloin kuin Elvin häipyi bändistä. Elvin oli ainoa muusikko maailmassa joka pysyi Tranen kyydissä, mitä kuvastaa sekin että usein livenä muutama biisi lopetettiin pelkällä fonilla ja rummuilla, Tyner ja Garrison lopettivat soittamisen kun meno alkoi olla jo liian hirvittävää. Ilman Elviniä tehdyt levyt ovat sitten - Milesin ilmausta mukaillen - palloilua siellä äidin kohdussa.
 
Tranella on valtavasti ns. seuraajia, jotka jäljittelevät hänen ulkoisia tyylillisiä ominaisuuksiaan, mutten ole kuullut ketään toista joka niin suvereenisti pystyisi pelkällä soittamisella yhden biisin aikana puhaltamaan kumoon kokonaisen musiikillisen perinteen, ja vieläpä rakentavalla, uutta luovalla tavalla.
 
mutta se volyymi millä laatua ja klassikoita suollettiin aikavälillä 1955-1967 oli uskomatonta.
 
Tähän on helppo yhtyä. Ja New Yorkin studiot ja äänittäjät olivat siihen aikaan maailman parhaat. Levyjen kannet ovat hienoja.

velipesonen: Tämä on tämän ketjun 887. viesti. Nyt alkaa olla jo aiheellista sanoa joillekuille, että jos keskustelun taso on teidän mielestänne liian matala, niin Mnet ja internet kokonaisuudessaan varmasti sisältävät sellaisiakin ketjuja ja foorumeja, jotka kelpaavat teille paremmin.
 
Sellanen keskustelu jossa vaaditaan ottamaan oma mielipide faktana ja nielemään se perustelematta mitenkään ei ole minkäänlaista keskustelua: ei tasokasta tai tasotonta.
 
Yllämainitun kaltaisen joutavanpäiväisen hymistelyn informaatioarvo on tasan nolla siksi mielestäni tämä ketju joutaisi poistaa.Mutta siitä en päätä minä ja sekin on tietysti ok.
 
Tietysti olisi mukavaa jos ketjuista saisi irti itselleen jotain uutta ja näinhän hyvän keskustelun kyseessä ollen käykin.Sellaisia täällä toki on myös käynnissä.Onneksi ehkä enemmän kuin tällaisia "oman egon esittelyketjuja".

velipesonen: Elvin oli ainoa muusikko maailmassa joka pysyi Tranen kyydissä, mitä kuvastaa sekin että usein livenä muutama biisi lopetettiin pelkällä fonilla ja rummuilla, Tyner ja Garrison lopettivat soittamisen kun meno alkoi olla jo liian hirvittävää. Ilman Elviniä tehdyt levyt ovat sitten - Milesin ilmausta mukaillen - palloilua siellä äidin kohdussa.
 
Tätä en allekirjoita, eikä minun tarvitsekaan! Elvinin ja McCoy Tynerin liitto on se keskeisin juttu, miksi John Coltrane Queartitsta tuli niin merkittävä, eikä niinkään se, että Tranella olisi ollut mukana jokin yksittäinen soittaja. Jimmy Garrison, Steve Davis tai Reggie Workman - ihan sama kuka heistä oli puikoissa, mutta piano-rummut-akseli on tuon bändin sielu, ja jos se muuttui, niin soinnista tuli hyvinkin erilainen.
 
Tynerin ja Garrisoinin komppauksen loppuminen tuskin on kyvyttömyyttä vaan draamantajua. Kuinka mahtavalle kuulostaakaan pianon mukaanliittyminen noiden duettojaksojen jälkeen. Aivan, erinomaisen fantastiselle, ikään kuin uusi väri paletissa!

PsychedelicWarlord: Sellanen keskustelu jossa vaaditaan ottamaan oma mielipide faktana ja nielemään se perustelematta mitenkään ei ole minkäänlaista keskustelua: ei tasokasta tai tasotonta.
 
Yllämainitun kaltaisen joutavanpäiväisen hymistelyn informaatioarvo on tasan nolla siksi mielestäni tämä ketju joutaisi poistaa.Mutta siitä en päätä minä ja sekin on ok.
 
No missä on kannanottosi jazzin kuolemiseen, tai klassisen? Täällä odotetaan kuumissamme!

jazzmies: No missä on kannanottosi jazzin kuolemiseen, tai klassisen? Täällä odotetaan kuumissamme!
 
Yritän välttää offtopicia (ketjun aihe:rockin kuolema) eikä jazzin ja klassisen kuolema ole mitenkään minua kiinnostava aihe.Mutta sama niihin pätee kuin rockiinkin: jos niillä on yleisöä,uutta matskua tehdään,on uusia esiintyjiä jne. niin ne ovat elossa.
 
Jos taas em.ehdoista mikään ei täyty niin voitaneen puhua jonkin sortin kuolemasta/katoamisesta.

Ennemmin minäkin kuulisin tosi mielläni mikä musiikki tällä hetkellä on sitten elossa? Tai siis tuntuu siltä, että teidän muutaman mielestä ei mikään, kaik on mänt ja kuollutta, mutta onko toivon pilkahdusta edes jossain, odotatteko mistään suunnalta mitään vai onko kyse vain päällejääneistä ruumiinvalvojaisista tai muusta nekrofilisesta toiminnasta?

Askr: Ennemmin minäkin kuulisin tosi mielläni mikä musiikki tällä hetkellä on sitten elossa?
 
Niitä pienempiä musiikkimolekyylejä tulee ja menee, mutta noiden kolmen korpuksen kaltaista oliota ei tällä hetkellä näy. Ja jos poliittinen, sosiologinen ja institutionaalinen tila säilyy tämänkaltaisena, stabiilina pitkään, saattaa jostakin kummuta taas jotain suurta. Skeptinen olen tosin sen suhteen, että elinaikani tapahtuu jotakin yhtä suurta. Siihen tarvitaan suurempia konflikteja ja eturistiriitoja, jotka sitten synnyttävät taiteen alalla merkittävän liikkeen.

jazzmies: Niitä pienempiä musiikkimolekyylejä tulee ja menee.
 
Mitä ne ovat? Juuri nyt tai lähaikoina olleet? - jos on julistanut about kaiken kuolleeksi, niin olisihan se mukava kuulla, että mikä on elossa tai missä on valon pilkahdusta. Vaikka offiksi menisikin, mutta saisi sen "kuoleman" paremmin kartalle.