Rock, pop, alternative ›

Faith No More on kyllä huippu. Paras oikeastaan.

Land of sunshine oli semmoinen biisi, miksi tykästyin ylipäätään koko bändiin. Hieno tekeles on se.
 
Sitten lykkäsikin King for a day-levyä ja helvetin hyvä sekin on vieläkin. Aika rankka levy. En osaa paheksua bändin ensimmäisiäkään levyjä, niitä joissa ei ole Pattonia vielä. Ei paljoakaan tekoa Pattonin aikaisten biisien kanssa, mutta kuitenkin hyvää. We care a lot on loistobiisi. Introduce yourself-levyltä Faster Disco on kanssa helvetin kova.
 
Album of the year jäi vähän vaisuksi, mutta pidän siitäkin. Stripsearchissa on jotain hienoa.

kyllä King For a Day on ainoa levy jota jaksaa säännöllisesti kuunnella. Se aukesi tosi hitaasti, mutta antaa kyllä sitäkin enemmän. Tosi hyvä autoilulevy kun tyylit vaihtelee biisistä toiseen. Ja onhan Digging the Grave maailman paras biisi :)

Ainoastaan we care a lot -levyä en oo kuullut. As the worm turns-stygen uusintaversio on ihan kiva.
 
Ei sitäkään aina muista ajatella, että Spruance soitti king for a daylla. Samana vuonna ilmesty Bunglen Disco Volante(toinen superklassikko), ältsin vautsi...........

Semmoinen kunnon FNM b-puolikokis olis hieno juttu. Hyviä piisejä löytyisi vaikka kuinka. Tulee kuitenkin taas joku best-of missä yks livepiisi bonuksena.

Ei sitäkään aina muista ajatella, että Spruance soitti king for a daylla.
 
Laita kännykkään muistutus :I

Semmoinen kunnon FNM b-puolikokis olis hieno juttu. Hyviä piisejä löytyisi vaikka kuinka. Tulee kuitenkin taas joku best-of missä yks livepiisi bonuksena.
 
Eikös Who Cares A Lotista julkaistu kahden levyn versio, jossa oli tätä b-puolikamaa aika reippaalla kädellä?

Eikös Who Cares A Lotista julkaistu kahden levyn versio, jossa oli tätä b-puolikamaa aika reippaalla kädellä?
 
Kyllä.
 
Mitäpä tähän muuta lisäämään.

Eikös Who Cares A Lotista julkaistu kahden levyn versio, jossa oli tätä b-puolikamaa aika reippaalla kädellä?
 
Sitä en ole nähnyt oikein missään. Kolme lisäbiisiä taitaa olla yhden cdn versioon nähden. Ei riitä :p

No more Faith No More!1œ

Hei kertokaas te jotka omistatte Brixton Academy-liven, että onko se hankkimisen arvonen. Pitkään olen himoinnut mutta en ole tohtinut ostaa kun noista liveistä ei koskaan tiedä.

se brixton-levy on ihan kiva. Olis voinu laittaa enemmänki biisejä siihen, soundit on ihan ok.

eipä nyt kyseisestä yhtyeestä voi muuta sanoa kuin että loistava on...oli.....Ehkä oma suosikki kaikista biiseistä on Just a Man...se vaan on...vitun hyvä

Matava bändi. Siinä se, wau - upeeta. King for a Day ja Album of the Year ovat kovassa soitossa ja wanhempikin kama toimii.

sitten viime näkemän tullut hankittua 7 fnm levyä.

Täytyypä hetken nostalgisoida.
 
FNM oli SE bändi meikäläiselle 90-luvun alussa.
Tutustuin orkkaan sattumalta jonkun vaihto-oppilaan kautta keväällä -90, ja unohdin hetkeksi LA:n tukkarokin kokonaan...
 
Lepakon jälkeen tavattiin hemmot kavereiden kanssa, ja jotkut meidän porukasta lähti jätkien kanssa Helsingin yöelämään. Itse olin 17, joten baariin ei ollut asiaa. Eipä tosin Pattonkaan päässyt silloiseen Adloniin. Portsaria ei kiinnostanut mitkään ameriikan rokkarit, lenkkareissa ja polvihousuissa ei vaan yökerhoon menty! :)
 
Sittemmin näin orkesterin Jäähallissa, Ruisrockissa, Provinssissa ja Kultsalla, eli New Mirocia lukuunottamatta kaikki Suomen-keikat.
 
Jokainen levy viimeistä lukuunottamatta on omalla tavallaan upea. Debyytillä kuuluu vielä alun epätietoisuus halutusta suunnasta, joka kristallisoitui sitten Introduce Yourselfillä. Moselyn aikana sopassa oli 80-luvun alkupuolen vivahteita niin soundeissa, kuin sävellyksissäkin.
 
Nuoren hra Pattonin myötä tyyli muuttui samalla hiukan popimmaksi, kierommaksi ja rankemmaksi. Paradoksi? Ehkä, mutta kyllä se perhana toimi. Bändiä ei voinut aikanaan lokeroida mitenkään. Epic oli radiohitti, Surprise! You're dead parasta mäiskettä ja Zombie Eaters sekä The Real Thing ehdottomasti parhaat biisit, jotka teinari oli elämässään kuullut.
 
Angel Dustin ilmestyessä muistan Radio Cityn (vai Mafian?) arviosta lauseen "pahuus on saapunut". Angel Dustin helmiä ovat alkukolmikon lisäksi ehdottomasti Be Agressive, MTV-videohitti sekin, sekä Edge of the World -tyyppisen Pattonin roolilaulun jatke R.V. Ei siis, että biiseissä olisi muuten paljoa yhtäläisyyksiä, mutta niissä Patton veti jo mainioita näyttelijänsuorituksia ensin namusetänä ja sitten alkoholisoituneena wifebeaterina. Mr. Bunglen eka on myös täynnä hyvää Pattonia.
 
King for a Day vei taas jalat alta. Hiukan harmitti Jim "King of Techno" Martinin poistuminen riveistä, mutta kaikki mahtavuushan loppuu kuitenkin aikanaan. Viimeinen levy ei enää sykäyttänyt. Oliko vika minun vai FNM:n, en tiedä.
 
Ei mulla siis juurikaan ollut lisättävää, kunhan fiilistelin.
Nyt muuten lähtee The Real Thing soimaan!
 

 
Mikä bändi on 2000-luvun FNM?
Olisko SOAD?
Tuntuu jotenkin samalta, kuin FNM aikanaan.

Mikä bändi on 2000-luvun FNM?
Olisko SOAD?
Tuntuu jotenkin samalta, kuin FNM aikanaan.
 
En ihmettele moista assosiaatiota. Molemmat yhtyeet edustavat jollain tavalla samanlaista "tarttuvaa eksentrisyyttä": monipuolista, ei kuitenkaan monimutkaista monimutkaisuuden itsensä vuoksi, ja kuitenkin avoimesti tarttuvaa, populaaria ja mukanalaulettavaa musiikkia.
 
Vielä alkuvuodesta olisin kuitenkin väittänyt SOAD:n operointikeinojen olevan oleellisesti Faith No Moren vastaavia vähäisemmät; Mezmerizen jälkeen en oikein voi sanoa niinkään.
 
Tällä hetkellä mieleen ei kyllä oikein tule sellaista yhtyettä joka kiilaisi tässä "perimysjärjestyksessä" ohi.
 
Oliko vika minun vai FNM:n, en tiedä.
 
Luultavasti molempien. Menneiden aikojen glooriaan ei enää miehistönvaihdosten riivaamalla yhtyeellä ollut paluuta, mutta jos vaikka Collision, Stripsearch tai Ashes to Ashes eivät väräytä niin on siinä, helevetti, vikaa miehessäkin. Ja nämä saattavat olla ihan ikiomia fetissejäni, mutta Mouth to Mouth on koomisen tarttuva, Paths of Glory synkeän voimallinen ja Pristina pelkästään aivan törkeän hieno lopetusbiisi levylle.

Mikä bändi on 2000-luvun FNM?
Olisko SOAD?
Tuntuu jotenkin samalta, kuin FNM aikanaan.
 
Serj Tankianin ja Mike Pattonin äänenkäytössä ja tavassa laulaa on muuten yllättävän paljon samaa. Samankaltaista teatraalisuutta. Itse esittäminen liittyy molemmilla esitykseen yhtä vahvasti kuin laulaminen.

Luultavasti molempien. Menneiden aikojen glooriaan ei enää miehistönvaihdosten riivaamalla yhtyeellä ollut paluuta, mutta jos vaikka Collision, Stripsearch tai Ashes to Ashes eivät väräytä niin on siinä, helevetti, vikaa miehessäkin. Ja nämä saattavat olla ihan ikiomia fetissejäni, mutta Mouth to Mouth on koomisen tarttuva, Paths of Glory synkeän voimallinen ja Pristina pelkästään aivan törkeän hieno lopetusbiisi levylle.
 
Puhut viisauden sanoja. Se tämän levyn kanssa on ongelmana että kolme edellistä olivat niin tajuttoman kovia, niistä on todella vaikea parantaa enää. Hyvä levy toi Vuoden Albumi on kuitenkin.

Puhut viisauden sanoja. Se tämän levyn kanssa on ongelmana että kolme edellistä olivat niin tajuttoman kovia, niistä on todella vaikea parantaa enää. Hyvä levy toi Vuoden Albumi on kuitenkin.
 
joutu laittaan nyt soimaan :)