Rock, pop, alternative ›

Rising jotenkin lepää niin Stargazerin varassa, vaikka onhan siinä muitakin kovia biisejä.
 
Minusta Light in a black on Stargazeria "suurempi" biisi. Stargazer kuitenkin vähän junnaa, vaikka onhan siinä tavallaan semmoista Boleromaisen nousujohteista kiitoa. Pientä paisuttelua.

Risingista minulle tulee mieleen helvetin kova ja tasainen kokonaisuus. Monien ylivertaiseksi nostama Stargazer on vain yksi loistava biisi muiden joukossa tuolla levyllä josta ei mielestäni heikkoa lenkkiä löydy.

Joskus mollasin LLRR:n kutakuinkin samoin perustein. Hankin sitten remasteroidun painoksen lätystä, ja johan rupes potkimaan.
 
Kiitti vinkistä, tuo on ostoslistalla jotakuinkin seuraavana. Sit vielä joku vanha Purple.. ehkä.. ? ja alkaakin olla raskaan rockin merkkipaalut omistuksessa.

Kiitti vinkistä, tuo on ostoslistalla jotakuinkin seuraavana. Sit vielä joku vanha Purple.. ehkä.. ? ja alkaakin olla raskaan rockin merkkipaalut omistuksessa.
 
Sehän on sitten ilman muuta Machine Head jos sitä ei jostain syystä vielä löydy! Jos löytyy niin sitten In rock, Fireball tai Made in Japan...

Olen ilmeisesti maailman ainoa ihminen, joka on sitä mieltä, että Rainboun levyistä eka on paras. Sehän sisältää siis Man On the..., Self Portraitin, Catch the raimbowin, Temple of the kingin, Sixteenth... ja Still I'm sadin kaltaisia loistokappaleita.
 
Kokonaisuudessaankin mielestäni parempi kuin LLRR tai Rising. Miksi tätä ekaa ei hehkuteta ollenkaan niin paljoa?

Miksi tätä ekaa ei hehkuteta ollenkaan niin paljoa?
 
Varmaan siksi, kun se ei ole niin hevi kuin pari seuraavaa? Loistava levy, Blackmorea ihan parhaimmillaan. Voin hyvin omintunnoin hehkuttaa ihan samalla tavalla kuin Risingia.

Voin hyvin omintunnoin hehkuttaa ihan samalla tavalla kuin Risingia.
 
Sama täällä. Olen aina tykännyt ekasta ihan yhtä paljon, kuin muistakin 70-luvun Rainbow -levyistä. Sillä levyllä on nimittäin groovea, joka oikeastaan kaikilta muilta puuttuu. Esim. Man On The Silver Mountain toimii vain tällä studiolevyllä. Mahtavaa "grooveheavyä". Livenä vetivät siitä aina sellaisen tökkivän heviversion.
 
edit. No, herkesin kuuntelemaan pitkästä aikaa tuota ekaa. Kyllähän siitä kuulee, ettei bändi ole niin tiukka, tarkka ja rankka jne..., kuin seuraavilla levyillä. Meininki on leppoisampaa ja orgaanisempaa. Yhtä kaikki, hyvä levy tämäkin. Erilainen, mutta hyvä.

Meininki on leppoisampaa ja orgaanisempaa.
 
Tuo se varmaan siitä niin mukavaa kuunneltavaa tekeekin. Ei sillä että tiukkuudessakaan mitään vikaa olisi. Blackmorella oli noihin aikoihin (Stormbringeristä Risingiin) todella komeaa ja selkeää soittoa.

Kyllä Rainbown ensimmäinen levy on aivan mahtava levy. Paljon löytyy loistavia riffejä ja etenkin melodioita. Monesti olen ihmetellyt, että miksei temple of king päässyt koskaan keikkaohjelmistoon Dion aikana, koska biisi itsessään on loistava ja biisin tunnelma sopi mahtavasti edustamaan tuota Dion aikaista rainbowta. Toisaalta samalla levyllä oli myös catch the rainbow, joka oli myös rauhallinen biisi, ja tämähän oli koko 70' luvun rainbown vakio keikkabiisi. Päätarkoitushan oli aluksi julkaista vain single black sheep of the familystä, mutta kyseisen biisin jälkeen alkoi nopeasti syntyä muita. Black sheep jääkin "if you dont like rock n roll":n kanssa levyn heikommiksi lenkeiksi. Ehkä tämä onkin syy, miksi ihmiset eivät nosta ekaa rainbown levyä niin korkealla. Risingilta esimerkiksi on mahdoton löytää huonoa biisiä.
 
Muuten rainbown ensimmäinen onkin aivan mahtavaa menoa, kyllä biisit ovat paikoitellen hyvinkin groovaavia. Levyllä Blackmore taiteli myös joukon aivan mahtavia sooloja mm. man on the silver mountain, self portrait. Sekä erityisesti itse pidän hyvin paljon levyn viimeisestä biisistä eli Still I'm sad:stä, joka ei kyllä ole blackmoren oma sävellys, vaan vanha yardbirds melodia. Blackmore kuitenkin teki hienon sovituksen tekemällä täyden instrumentaaliversion. Myöhemmin keikoilla kuultiinkin biisi Dion laulamana. Soundien puolesta levy on myös mielenkiintoinen, koska jos kuuntelee tarkasti niin Blackmoren soundi muuttui ensimmäisen levyn jälkeen yhä rankemmaksi (vaikkei blackmoren soundi ole koskaan kovin säröpitoinen ollutkaan). Ekan levyn aikana soundi oli hyvin kliini. Esimerkiksi kun kuuntelee man on the silver... sooloa, niin yllättävänkin kliini soundi on käytössä ja pickaus on tarkkaa. Upea soolo. Samoin sixteenth centuryllä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy.

Tuo se varmaan siitä niin mukavaa kuunneltavaa tekeekin.
 
Sepä se.
 
biibob:lla hyvää analyysia soittopuolesta. Minä niistä mitään ymmärrä sanoa. Paitsi, Cozy Powell (siis hyvä rumpali, ansiot kuitenkin muualla, kuin svengissä) on osaltaan syyllinen siihen grooven puutteeseen, mikä Rainbowilta myöhemmin puuttui. Tietysti koko bändi vaihtui siinä mukana ja musa muutenkin muuttui heavymmaksi, että sikäli. Sitä paitsi, se on oma keskustelunsa, pitääkö heavyn groovata vaiko ei.
 
Puhumattakaan siitä, mitä se groove ylipäätään on ja miten se ilmenee musassa. No niin, ei lähetä tähän...

Ekan levyn aikana soundi oli hyvin kliini. Esimerkiksi kun kuuntelee man on the silver... sooloa, niin yllättävänkin kliini soundi on käytössä ja pickaus on tarkkaa. Upea soolo. Samoin sixteenth centuryllä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy.
 
Näinä etuastesirityksen aikoina tosiaan rupee arvostamaan kliiniä saundia yhä enemmän ja enemmän. Free ja Kossof kuulostavat yllättävän hienolta näinä päivinä. Mutta joo, Rainbown eka lätty on kyllä hieno munkin mielestä, ehkä jopa parempi kuin Rising.

Risingista minulle tulee mieleen helvetin kova ja tasainen kokonaisuus. Monien ylivertaiseksi nostama Stargazer on vain yksi loistava biisi muiden joukossa tuolla levyllä josta ei mielestäni heikkoa lenkkiä löydy.
 
Ei löydy heikkoa tekijää ei. Mutta Do you close your eyes nousee kaikkien muiden biisien yli.

Cozy Powell (siis hyvä rumpali, ansiot kuitenkin muualla, kuin svengissä) on osaltaan syyllinen siihen grooven puutteeseen, mikä Rainbowilta myöhemmin puuttui. Sitä paitsi, se on oma keskustelunsa, pitääkö heavyn groovata vaiko ei.
 
Tähän tekee mieli ottaa kantaa.
 
Kyllä Powell svengaa ihan mukavasti, muuten en sitä sietäisi kuunnella. Ei aivan luokkaa Bonham-Porcaro-Rudd, mutta esim. Rising-levyn kakkosraita rullaa varsin mallikkaasti, ja muutenkin. Mun mielestä 70-luvulla ei vielä halonhakkuu-grooventappomeininkiä tunnettukaan, vaan joka iikalla oli jazz-perinteitä sen verran verissä, että pyrkimys svengaavan poljennon aikaansaamiseksi oli ilmeinen. Tuplabasareitakin käytettiin hyvällä maulla, ja tarvittaessa maltettiin jamitella hissukseen, kuten Powell Munich-livellä osoittaa.
 
Pyllyt pitää saada keikkumaan ja jalat vispaamaan heavy-rockissakin, jos minulta kysytään.

Jaahas, Rainbow... Ehkä ensimmäinen hevibändi mistä innostuin, biisinä "Spotlight Kid". Rising = henk. koht. 10 parhaan levyn joukossa.

Rising on muuten yllättävän "heavy", paljon raskaampi kuin monet 80-luvun heavy-levyt... tai 90-luvun...

Rising on muuten yllättävän "heavy", paljon raskaampi kuin monet 80-luvun heavy-levyt... tai 90-luvun...
 
Niin on ja siitä syystä joskus ykkösalbumi tuntuu jopa paremmalta! Tai no, siinä on ainakin vaihtelevampaa musiikkia. Tätä ei pidä käsittää siten että Risingia moittisin (pois se minusta) mutta olisi siihen kyllä sopinut hienosti väliin joku vastaava "kevennys" kuin Temple of the king tai Catch the rainbow. Silloin se olisi aivan täydellinen.

Tähän tekee mieli ottaa kantaa.
 
Kyllä Powell svengaa ihan mukavasti, muuten en sitä sietäisi kuunnella. Ei aivan luokkaa Bonham-Porcaro-Rudd, mutta esim. Rising-levyn kakkosraita rullaa varsin mallikkaasti, ja muutenkin. Mun mielestä 70-luvulla ei vielä halonhakkuu-grooventappomeininkiä tunnettukaan, vaan joka iikalla oli jazz-perinteitä sen verran verissä, että pyrkimys svengaavan poljennon aikaansaamiseksi oli ilmeinen. Tuplabasareitakin käytettiin hyvällä maulla, ja tarvittaessa maltettiin jamitella hissukseen, kuten Powell Munich-livellä osoittaa.
 
Joo, en saa näppylöitä Powellin soitosta todellakaan minäkään, mutta en ole henk.koht. koskaan kokenut häntä kovinkaan groovaavaksi soittajaksi. Taimihan äijällä oli vissiin atomikellon tasolla ja muutenkin kovasti tasalaatuista toimintaa hällä.
 
Tuohon jonkinnäköiseen svengin puutteeseen törmäsin Whitesnakenkin kohdalla, kun Paice vaihtui Powelliin Saint&Sinnersin jälkeen. Kaikinpuolin jykevää, tarkkaa ja hyvää rumpalointia, mutta joku elastisuus ja svengi puuttuu.
 
Kolmas esimerkki löytyy Michael Schenker Groupista. Kun Powell jäi pois ja Ted Mckenna tuli tilalle, homma kuulosti minun korvaani heti paremmalta. Hyvänä esimerkkinä loistava Assault Attack -levy. Luulenpa, että jos Powell olisi siellä vetänyt, se levy kuulostaisi kulmikkaammalta ja kolisevammalta. No, Budokan livellä Powell on kyllä mies paikallaan. Ja ettei jää epäselväksi, niin niillä Rainbown 70-luvun levyillä myös, vaikka vähän kitisinkin. Onhan ne sentään suosikkilevyjäni, ...Rising varsinkin. Enpä oikeastaan osaa kuvitella ketään muuta rumpalia juuri sille levylle. Meneekö ristiriitaiseksi...? ;)
 

 
Pyllyt pitää saada keikkumaan ja jalat vispaamaan heavy-rockissakin, jos minulta kysytään.
 
Täysin samaa mieltä.

Ekan levyn aikana soundi oli hyvin kliini. Esimerkiksi kun kuuntelee man on the silver... sooloa, niin yllättävänkin kliini soundi on käytössä ja pickaus on tarkkaa. Upea soolo. Samoin sixteenth centuryllä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy.
 
Pitää paikkansa.Kliini soundi ei pahemmin anna anteeksi.Mullekin sanottiin kun tunneilla jonkun aikaa pyörin ,että jutut pitäis ekaksi soittaa ihan puhtaalla soundilla sitten kun se soi hyvin niin sitten vasta härpättimiä kehiin.Rainbown eka on minusakin mahtilevy jos toki on Rising myös.Joka Rainbow-levyltä tosin löytyy sävähdyttäviä melodioita ja biisejä.Toisaalta esmes Risingin Do you close your eyes on minusta sellanen "pakollinen rokkinumero" ekan levyn If you don't like r'nr-tyyliin.Ei huonoja biisejä mutta täytteen makua silti.

Ei löydy heikkoa tekijää ei. Mutta Do you close your eyes nousee kaikkien muiden biisien yli.
 
Nää makuasiat on just parhaita. Mun mielestä se on levyn ainoa turha biisi. :-)

Nää makuasiat on just parhaita. Mun mielestä se on levyn ainoa turha biisi. :-)
 
Munkaan mielestäni se ei yllä muiden numeroiden tasolle, mutta väkisinkin vääntää hymyn kasvoille viimeistään kertosäkeessä.
"Do you close your eyes when you're making love, yeah"
 
Onhan Rising siitäkin huolimatta ihan täyttä rautaa, ei siitä mihinkään pääse.