Rock, pop, alternative ›

Minä ilmoittaudun kanssa tähän Another Perfect Day juttuun. Lempparilevy Motörheadilta.
En ole ikinä fanittanut Gibson Les Paul kitaroita, mutta tätä levyä kun kuuntelee niin tekee mieli soitella LP:llä. Onneksi sellainenkin löytyy...
 
Diamond Head: Canterbury on myös tosi hyvä rokkilevy, vaikka sitä useimmat pitää aika lällynä.
 
Olisihan noita levyjä vaikka kuinka kun viitsisi vähän miettiä...

Mielenkiintoinen ketju!
 
Onhan näitä...
 
Rolling Stones: Emotional Rescue. Tykkään tästä enemmän kuin sisarlevystänsä Some Girls. Yleensähän tätä pidetään sen väsyneenä jatkona.
 
Black Sabbath: Never Say Die. Mukavan monipuolista, kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen levy. On vanhan liiton jyrää, kuten Johnny Blade, ja sitten paikoin bluesimpaa ja jopa jazzimpaa. Ensimmäisen kokoonpanon lopun ajat aistii. Jotenkin ahdistunut tunnelma, mikä viehättää. Bill Ward tällä levyllä ehkä parhaimmillaan?
 
Rainbow: Bent Out of Shape. Todella tarttuvaa ja koukuttavaa AOR:ää. Aina iskee. "Easy listening" -levy. Upeita melodioita.
 
Kiss: Unmasked. Pitkälti samoista syistä kuin edellinen. Lopussa taso vähän laskee ja tulee muutama aika ympäripyöreä biisi. Mutta ykköspuolisko on rautaa.
 
Gentle Giant: Giant for a Day!. Bändi on tällä levyllä itselleen aika vierailla vesillä, mutta tykkään silti joistain biiseistä tosi paljon. Rokkistyget Little Brown Bag ja Rock Climber ovat hyvää tykitystä. Mutta minne hävisi ensin mainitun kitarasoolo? Pelkkä tausta soolon paikalla.
 
David Bowie: Diamond Dogs. Ei tätä nyt minään roskana pidetä, mutta ei todellakaan Bowien parhaimpanakaan. Itselleni tämä on lemppari hänen tuotannostaan. Tumma maailmanlopun tunnelma on tosi tyylikäs. Levy on ennen kaikkea vahva kokonaisuus, konseptilevy kun on.
 
AC/DC: Fly on the Wall. Ei suurin suosikkini bändiltä, mutta ei mielestäni niin huono kuin väitetään. Tuotanto on toki vahvaa kasaria hyvässä ja pahassa, mutta mm. nimibiisi, Shake Your Foundations ja Sink the Pink potkivat komeasti.
 
Deep Purple: The House of Blue Light. Sama kuin ylempi, ei niin huono kuin väitetään. Avausbiisi Bad Attitude suurimpia suosikkeja bändin koko uralta. Ymmärrän toki, että hiotun paluulevy Perfect Strangersin jälkeen tämä on saattanut tuntua pettymykseltä.
 
Iron Maidenin No Prayer for the Dying on mainittu ketjussa useampaan kertaan. Minustakin se on ihan jees. Olen itsekin monta kertaa sanonut, että olisin aivan innoissani, jos tekisivät taas tuollaisen suoraviivaisen rokkilevyn. Nyt bändiä vaivaa mammuttitauti. Liian pitkiä ja pitkäveteisiä biisejä ja levyjä.

Wyman: .....Todella tarttuvaa ja koukuttavaa AOR:ää. Aina iskee. "Easy listening" -levy. Upeita melodioita.
 
Kiss: Unmasked. Pitkälti samoista syistä kuin edellinen. Lopussa taso vähän laskee ja tulee muutama aika ympäripyöreä biisi. Mutta ykköspuolisko on rautaa.
.
Sama! Kova, mutta parjattu lätty. Kai tätä tuli kuunneltua C-kasetilta niihin aikoihin kun muukin AOR kolahti. Kakkospuolisko on vähintään yhtä kova kuin ykkönen.

Unmaskedia tuli kuunneltua teininä paljon, Acen biisit ovat hyviä. Emotional Rescue on liian kova pala, ei kykene. Undercover on mielestäni sitä parempi, vaikka ei ole sekään kummoinen.

Henri Henri Olavi: World Coming Down on TON:n toiseksi paras levy. Paras on Slow, Deep and Hard.
 
Tästä on kyllä äärimmäisen helppoa olla samaa mieltä.

Kun teininä sain Maidenin No Prayer -lp:n, kuuntelin sitä todella paljon. Tykkäsin kovasti mm. Holy Smoke -biisistä enkä yhtään ajatellut, että kyseessä on bändin ensimmäinen taiteellinen laskuvaihe.
 
Sen vaan sitten muistan, kun odotin vesi kielellä Fear of The Darkkia, niin diggasin siitä ainoastaan Be Quickia ja jonkin verran From Here To Eternityä. Nimibiisiin en kiinnittänyt yhtään mitään huomiota. Levy jäi pölyttymään aika nopeasti hyllyyn (tai olikohan se äänitetty c-kasetti). X-factorista kuuntelin Man on The Edgen ja bändi painui täydelliseen unholaan vuosiksi.
 
Edelleen diggaan No Prayeristä.

krautio: Kun teininä sain Maidenin No Prayer -lp:n, kuuntelin sitä todella paljon. Tykkäsin kovasti mm. Holy Smoke -biisistä enkä yhtään ajatellut, että kyseessä on bändin ensimmäinen taiteellinen laskuvaihe.
 
Sen vaan sitten muistan, kun odotin vesi kielellä Fear of The Darkkia, niin diggasin siitä ainoastaan Be Quickia ja jonkin verran From Here To Eternityä. Nimibiisiin en kiinnittänyt yhtään mitään huomiota. Levy jäi pölyttymään aika nopeasti hyllyyn (tai olikohan se äänitetty c-kasetti). X-factorista kuuntelin Man on The Edgen ja bändi painui täydelliseen unholaan vuosiksi.
 
Edelleen diggaan No Prayeristä.
 
Minäkin tykkään. Minulle se oli silloin parempi kuin pari edellistä syntikkapitoista levyä. Lemppari levyltä on Public Enema no1. Myös näin ne livenä eka kertaa NPFTD kiertueella. Sekin oli back to basics henkinen ja muistutti bändin varhaisista ajoista.

Wyman: Rolling Stones: Emotional Rescue. Tykkään tästä enemmän kuin sisarlevystänsä Some Girls. Yleensähän tätä pidetään sen väsyneenä jatkona.
 
David Bowie: Diamond Dogs. Ei tätä nyt minään roskana pidetä, mutta ei todellakaan Bowien parhaimpanakaan. Itselleni tämä on lemppari hänen tuotannostaan. Tumma maailmanlopun tunnelma on tosi tyylikäs. Levy on ennen kaikkea vahva kokonaisuus, konseptilevy kun on.
 
Emotional Rescue on mukavan lötkö ja köykäinen mutta enpäs ole tullut ajatelleeksi että se olisi väsynyt. Onhan se väsyneenäkin tuhannesti parempi kuin Some Girls joka on Rollarien rasittavimpia tallenteita ja jota aina haukun kun se mainitaan. Suhtaudun siihen kuin megatherium Sibeliukseen.
 
Ja Diamond Dogsillahan on hienoja biisejä kuten 1984. Edes jouset eivät onnistu pilaamaan sitä.

Tuli mieleen, että Hurriganesin Crazy Days on osin epäonnistunut ja soittovirheitäkin sisältävä "kehno" albumi. Etenkin rumpu- ja kitarasoundit ovat aika karseat. Jotenkin se vaan on itselleni silti yksi bändin tärkeimmistä kiekoista. Ja tykkään Ile Kallion tavallaan Wilco Johnson-tyyppisesti komppaamiseen keskittyvästä kitaroinnista. Tätä levyä kuunnellessa minulle tulee välittömästi hyvä fiilis.

2randpo: Tuli mieleen, että Hurriganesin Crazy Days on osin epäonnistunut ja soittovirheitäkin sisältävä "kehno" albumi. Etenkin rumpu- ja kitarasoundit ovat aika karseat. Jotenkin se vaan on itselleni silti yksi bändin tärkeimmistä kiekoista. Ja tykkään Ile Kallion tavallaan Wilco Johnson-tyyppisesti komppaamiseen keskittyvästä kitaroinnista. Tätä levyä kuunnellessa minulle tulee välittömästi hyvä fiilis.
 
Tästä olen täysin samaa mieltä. Ylivoimanen Ilen aikasista levyistä, vaikka Remu ei tykkää, ja tuottaja luki kuulemma Aku Ankkaa mieluummin kuin tuotti levyä.

Mutta itelleni tulee mieleen Motörheadin March Ör Die, joka on varmaan kaikkien muiden paitsi mun mielestä huono levy. Se oli eka Motörhead-levy, jonka silloin tuoreeltaan ostin, ni on varmaan osittain siks mulle jotenkin ikoninen levy.

Ihmettelen ettei ole vielä mainittu, mutta St. Anger. Se kurkkupurkkivirveli on just hyvä ja tykkään erityisesti kitarasaundeista ja soolojen puutteesta. Onhan useimmat biisit toki aika pitkitettyjä ja levy olisi parantunut kohtuullisella karsimisella/lyhentämisellä, mutta tykkään siitä miten tuotanto tukee albumin yleisangstista tunnelmaa. Niin kornia kuin joidenkin mielestä keski-ikäisten miljonäärien angstaus onkin, mutta on heilläkin tunteet.

Bullitt: Ihmettelen ettei ole vielä mainittu, mutta St. Anger. Se kurkkupurkkivirveli on just hyvä ja tykkään erityisesti kitarasaundeista ja soolojen puutteesta. Onhan useimmat biisit toki aika pitkitettyjä ja levy olisi parantunut kohtuullisella karsimisella/lyhentämisellä, mutta tykkään siitä miten tuotanto tukee albumin yleisangstista tunnelmaa. Niin kornia kuin joidenkin mielestä keski-ikäisten miljonäärien angstaus onkin, mutta on heilläkin tunteet.
 
Minä kanssa tykkään tästä. Pidän St, Angeria kolmen eka levyn jälkeen neljänneksi parhaana Metallica kiekkona. Se ettei ole sooloja on vain hyvä asia ja eipä olisi pahitteiksi vaikka Kirk jättäisi sooloilua myös jatkossa vähemmälle.

mpekkanen: Pidän St, Angeria kolmen eka levyn jälkeen neljänneksi parhaana Metallica kiekkona.
 
En ole mikään hardcore Metallica-fani mutta St. Angerhan on aivan huippu levy, piukeat soundit ovat radikaaliudessaan ärhäkkä ratkaisu.

Muistan että olin pelkkää hymyä kun kuuntelin St. Angeria ekaa kertaa. Biisit ei kovin kummoisia mutta se saundimaailma ja meininki oli minusta erittäin piristävää.
 
King Crimsonin kasarihommia täällä arvosteltiin, mulle se taas on juurikin ylivoimaisesti paras vaihe bändiltä ja Three of a Perfect Pair ehken jopa lempialbumini koko bändiltä. En ole kyllä varmaan kuullutkaan kuin puolet levyistä. Ne live-DVD:t tuolta aikakaudelta on ihan kertakaikkisen hienoja.

Mulla meni tunteisiin kun Bowien kuoleman jälkeen hänestä kirjoitettiin siten, kuin hän ei olisi tehnyt muuta kuin 70-luvun levyt, Let's Dancen ja Blackstarin. Ei siinä, glam rock jutut on ihan ok ja mies petasi koko genreä Bolanin kanssa, ja Berliini-trilogia on mainio veto valtavirran rock-tähdeltä, mutta suosikkilevyjäni ovat Buddha of Suburbia ja Outside. BoS on se levy, jolla Bowie löysi itsestään uudestaan taiteellisemman ja kunnianhimoisemman puolen. Se on kaunis, tunteita herättävä ja hyvällä tavalla täysin vapaa paineista, mikä kuuluu uudenlaisena raikkautena. Kuitenkin se on lähes unohtunut diskografiasta, ja sitä vähätellään pelkkänä soundtrackina (vaikka Low:kin oli alun perin soundtrack Mies toisesta maailmasta -leffaan).
 
Outside on paluu Enon omaperäisiin tuotantomenetelmiin ja Berliini-trilogian meininkeihin synkällä ja nihilistisellä industrial-tvistillä, eikä häviä tippaakaan muille Eno-levyille. Lisäksi se on konseptialbumi, ja Bowien paras kokonaisuus Ziggyn ja Diamond Dogsin kanssa. Eikä se Let's Dancekaan nyt mikään alennustilan alku ollut, sehän on oikein mainio pop-levy pienin blues-maustein.
 
Lisäksi Pink Floydin debyytti on ihan bändin top-3 -kamaa, vaikka (valta)osa faneista pitää Barrettin kautta vain mielenkiintoisena kuriositeettina ennen suuria levyjä ja progeilua.

Mitä tulee Maideniin, niin musta nuo Brucen comebackin jälkeiset levyt ei ole ollenkaan niin kelvottomia kuin monet fanit väittävät. Mammuttitautia tai ei, niin Dance of Death on suosikkilevyni Number of the Beastin kanssa, eikä Senjutsukaan ole kaukana kärkipaikasta. Jostain syystä kuitenkin Brave New World tuntuu tosi tylsältä ja mitäänsanomattomalta. Mitä tulee No Prayeriin ja Fear of the Darkkiin, niin arvostan bändin back to basics -meininkiä syntikkakauden jälkeen, mutta ei ne biisit vaan ole yhtä laadukkaita, ja lisäksi niitä heikkolaatuisia biisejä on ihan liikaa. Ja siinä mielessä olen enemmistön kanssa samaa mieltä, että olihan noi Bayleyn kauden levyt vähän ylipitkiä ja heikkolaatuisia, eivät mitenkään samaa tasoa kasariklassikoiden kanssa.
 
St. Anger on saanut tarpeettoman paljon lokaa niskaansa. Saundi on rupinen ja hyvällä tavalla autotallimainen. Tavallaan hienoa että saivat tuollaisenkin levyn vielä aikaan, joka jakaa vahvasti mielipiteitä, ja joka tuntui oikeasti aika radikaalilta. Nykyään niiden uudet levyt eivät herätä mitään tunteita, ovat kuin jonkin tekoälyn tekemiä.

Glossata: Mammuttitautia tai ei, niin Dance of Death on suosikkilevyni Number of the Beastin kanssa
 
Ei se tuolla levyllä vielä vaivannut. Dance of Death on mukavan ytimekäs ja oma suosikkini Brucen comebackin jälkeisistä Maiden-levyistä. Nämä viimeisimmät tuplalevyt sitten eri juttu, ja Final Frontierkin on itselle aika raskasta kuunneltavaa.
 
Ketjuun liittyen: Tykkään Blazen kanssa tehdyistä albumeista enemmän kuin Brucen comebackin jälkeisistä levyistä.

Glossata: Mitä tulee Maideniin, niin musta nuo Brucen comebackin jälkeiset levyt ei ole ollenkaan niin kelvottomia kuin monet fanit väittävät. Mammuttitautia tai ei, niin Dance of Death on suosikkilevyni Number of the Beastin kanssa, eikä Senjutsukaan ole kaukana kärkipaikasta. Jostain syystä kuitenkin Brave New World tuntuu tosi tylsältä ja mitäänsanomattomalta. .
 
Joo, Brave New Worldi kyllä meni tunteisiin aika lailla ilmestyessään. Näin jälkikäteen sitä oli itsellä varmaan väärät odotukset, kun Accident of Birth ja Chemical Wedding olvat vetäneet Xfactoria ja VXI:tä tauluun ihan kuus-muna, että jotain niiden tasosta olisi tulossa, mutta tarjolla olikin vetelää kolmisointuprogea ja Virtual XI:n ylijäämätavaraa. Yleensä muutaman vuoden välein on ollut tapana kuunnella koko bändin tuotanto läpi, mutta viimeksi projekti tyssäsi tähän levyyn, kun ei vaan tehnyt mieli edes yrittää kuunnella levyä läpi.
 
Dance of Deathilla on muutama tykkibiisi, jotka jo yksistään riittävät nostamaan sen omaksi post-reunion suosikiksi. Nomoreliesit ja ageofinnocencet kyllä vois siitäkin heittää mäkeen.
 
Vaikka levyt vielä jotenkin sulattaisi, niin nää Harrisin omat biisit tuntuu nykyään ihan täydeltä vittuilulta, testeiltä, että miten onneton akustinen bassoräpellysintro ja turha jauhaminen menee vielä läpi. Redditin maidenosastolla kyllä riittää näillekin niitä masterpiece!!!-huutelijoita, että kai ne joillekin menee.

Mä rakastan Bowien Black Tie White Noise -levyä. Toki siellä on sleepereitä seassa, mutta huono levy se eijjolé.