Rock, pop, alternative ›

uutta pukkaa!!
 
http://www.youtube.com/watch?v=nfmBBKGYQfM
 
http://www.youtube.com/watch?v=TOwd30wXc-0

ukko idänmies: Aika hyvät laulusoundit on väännetty ja Davidin ääni kuulostaa toimivan tässä äänialassa hyvin! Biisikin toimii, jos unohtaa Ready n willing yhteneväisyydet. Livenä pelottaa juuri tuo laulujen toimivuus. Enkä edelleenkään pidä Aldrichin soitosta. Se on niinkun Toyotalla ajaisi; tuttua ja turvallista mutta joku ärsyttää koko ajan.
 
Muuten täysin samaa mieltä paitsi jos joskus vielä ostan auton, se on tojota corolla. Aldrich on siis ihan jees.
 
Tosi makeet falsettistemmat duunattu kertsiin. Livenä en kyl uskaltais mennä tsekkaamaan. Sevverran karseeta kuultavaa oli viime kerta vanhassa jäähallissa. Mut levyn kyl vois hankkia, jos muu matsku on tämän piisin tasoista.

Rumpalin vanhalla logolla varustettu t-paita hymyilytti
 
Suokaa anteeksi että lainaan Forevermore-ketjua näihin vanhan logon aikaisiin hölötyksiin:
 
WS-diggailun kannalta itselleni merkityksellisin lätty lienee Saints & Sinners - Olinhan levyn ilmestyessä just täyttänyt 17 ja siis parhaassa rokkenroll-iässä. Nyttemmin on tullut hankittua levy vinyylin lisäksi CD-formaatissa ja 2007 remasteroituna painoksena.
 
Jo heti levyn ilmestyttyä mua häiritsi levyn suttuiset kitarasaundit, jotka tuli esiin erityisesti nopeissa piiseissä. Ihme juttu, sillä levyn on tuottanut aikakauden kovin sälli alalla eli Martin Birch. Vieläkin, eli myös remasteroidulla CD:llä, sama homma tulee mieleen, vaikkakaan ei yhtä korostetusti. Komppikitara on turhan pinnassa ja beisi taustalla. Levyllähän vetää Murray, joten beisiä ois ehdottomasti kantsunu korostaa kitaroiden kustannuksella. Lisäks komppikitaroissa on liian kuiva saundi, niin hullulta kuin se kuulostaakin.
 
Sitävastoin Marsdenin ja Moodyn soolo- ja harmoniakitarat, joita on täälläkin joskus parjattu tylsiksi, on saundiltaan niinkin kliininä mun mielestä tosi jees.
 
Tän lätyn jälkeen Coverdale pani kitaramiehistön uusiks ja mentiin kohti muodikkaampaa saundia, ehkä Van Halenin ja muiden vastaavien aikakauden kilpailijoiden vanavedessä.
 
Saints & Sinners on täynnä tykkipiisejä, ja siinä oli ainesta WS:n kautta aikain kovimmaksi albumiksi. Saundit ei oo parhaat mahdolliset, mutta siitä ei voi syyttää Marsden-Moody-akselia. Väitänkin että tämän levyn tössi Martin Birch! Onks jollain tietoa mitä muuta Birch oli väkertämässä 1982? Ehkä sälli piti Saints & Sinnersiä vähemmän kiinnostavana projektina ja kuseksi homman juosten?

No eikös se ollut tuottamassa Maidenin Number Of The Beastia, joka ilmestyi samana vuonna?

danny: No eikös se ollut tuottamassa Maidenin Number Of The Beastia, joka ilmestyi samana vuonna?
 
Joo ja MSG:n Assault Attackia
 
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Birch

danny: No eikös se ollut tuottamassa Maidenin Number Of The Beastia, joka ilmestyi samana vuonna?
 
StJerky: Joo ja MSG:n Assault Attackia
 
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Birch
 
Kaks ehdotonta läpimurtolättyä, joilla saundit ja tuotanto muutenkin on vimosenpäälle kondiksessa. Olisko nää ollu sit kuiteski Birchin näkökulmasta mielenkiintoisempia duuneja ku Saints & Sinners?

Nyt on uutta levyä tullu kuuneltua ja ihan hyvältä mun korviin kuulostaa. Coverdalen lauluääni saatu kyl kuulostaa hiton hyvältä ja kovia riffittelyjä riitää, eli perus Whitesnakea ja sanotukset sitä samaa Love juttua mitä aina ;)

Onneksi on Spotify olemassa.
 
Eka biisi oli niin karmeasti masteroitu, että teki mieli pistää puukkoa korviin. En jaksanut levyä kahta minuuttia pidemmälle.

Nyt on uutta levyä tullu kuuneltua ja ihan hyvältä mun korviin kuulostaa.
 
Tykkäsin edellisestä levystä ja tykkäsin tästäkin, onhan se toki erilaista kuin 80-luvun alun Whitesnake mutta ne levyt tehtiin silloin ja miksi nykyäänkin pitäisi tehdä samanlaisia? Muutamasta biisistä tulee kovasti mielleyhtymiä 1987-levyyn, varmaankin tarkoituksellisia ovat ne. Rauhallisemmat biisit ovat vallan kivoja ja muutenkin välillä tuntuu että vähemmän olisi enemmän. Auttaisiko siihen jos vaikka jättäisi toisen kitaristin kokonaan pois?

Hyvä rieska!
 
Kun ottaa huomioon sen määrän erilaista musiikkia mitä DC on käärmeensä kanssa tehnyt, niin on aika selvää ettei kaikkia voi ikinä miellyttää.
 
Itse pidän uutukaisessa eniten huomattavan vahvoista biiseistä. Se mikä mättää on soundipolitiikka, eli nyansseja soisi kuultavan tämän yyberkompuroinnin sijaan.

Täältäkin sen jo voi kuunnella: http://open.spotify.com/album/1C4VJOZKat9ewEz3UBUlPu
 
Positiivinen yllätys.

Ostin levyn tänään ja kuunteluita on takana noin kuusi. Tässäpä omia mietteitäni.
 
Levyllä on monta hyvää rallia, mutta sävellyskynässä ei ole riittänyt ihan yhtä paljon mustetta kaikkiin kappaleisiin. Tekstitkin ovat jotenkin "kilttejä" verrattuna aikaisempiin. Lauluraitoihin on kyllä panostettu; jopa Coverdalelle nykyisin huonosti sopivat ns. raakkumisbiisit on saatu kuulostamaan korvaani siedettävältä. Soundimaailmasta en muuten kyllä tykkää, niinkuin en muutenkaan suuresta osaa nykysoundeja. Paikka paikoin levy tuo mieleen, jonkun jo mainitsemankin, 1987-levyn, (siis ei soundillisesti, vaan muuten). Se ei ole mielestäni huono juttu tämän levy yhteydessä. Uudesta rumpalista pidän, kitaristeista en. Tai eihän sitä Reb Beachin soittoa levyltä paljon edes kuule, joten satakoot negatiot taas Aldrichin laariin. Jos soolossa ei ole mitään sanottavaa, niin miksi niitä pitää silloin soittaa?
 
Biisi biisiltä:
 
1. Steal your love away - rullaava riffibiisi, joka tuo mieleen joitain muistoja Coverdale/Page -levyltä. Hyvä kertsi.
 
2. All out of luck - hyvin saman oloinen biisi kuin ensimmäinenkin mutta heikompi kertsi.
 
3. Love will set you free - ymmärtääkseni sinkkubiisi. Sama meno jatkuu kuin kahdella edelliselläkin. Tämä on semmoista pomppuheviä, josta voi nauttia keikalla hyppimällä paikallaan ylös alas.
 
4. Easier said than done - keskitempoballadi. Mielestäni säkeistömelodiat ovat makeat. Kertosäe on ehtaa 80-lukua.
 
5. Tell me how - palataan takaisin pomppuosastolle. Ei herätä kummempia tunteita.
 
6. I need you (shine a light) - mukavan reipas duuri-biisi. Tässä lauletaan siellä Coverdalen äänen ylärajoilla. En halua kuulla livenä. Levyllä toimii.
 
7. One of these days - akustista kitarahelinää, kuin Bon Jovi eläkkeellä. Voin kuvitella mielessäni väsyneet davidcoverdalet nojailemassa parhaat päivänsä nähneisiin dollypartoneihin jossain hämyisessä keskilännen kuppilassa. Ja aivan järkyttävä kitarasoundi soolossa. Ihan kuin päästäisi ilmapallosta sellaista pieruääntä.
 
8. Love & treat me right - laulu alkaa makeasti, joku vanha biisi tulee taas mieleen. Poppis kertosäe, kuten monessa muussakin biisissä.
 
9. Dogs in the streets - tulee mieleen Kittens got claws. Ei muuten, mutta saman tyyppinen biisi mielestäni. Tai sitten Bad, bad, boys. :)
 
10. Fare thee well - tekstissä kerrotaan luopumisesta ja lopettamisesta? Rauhallinen country-balladi. Paikka paikoin raaka laulu kyllä sotkee (sopivasti?) country-pakkaa.
 
11. Whipping boy blues - haiskahtaa täytepalalta, kuten aina kaikki blues-liitteiset biisin nimet. Coverdale/Page tulee taas laulumelodioista mieleen. Kitarariffi ennen kertosäettä tuo jostain kumman syystä mieleen Extremen.
 
12. My evil ways - rock. Veikkaan, että menee valitettavasti keikkasettiin. Jamibiisihän tämä on. Laulamaan DC ei tätä kyllä livenä kunnolla pysty, on minun veikkaukseni, ja toivottavasti ei yritäkään.
 
13. Forevermore - nimibiisi on pitkä ja kunnianhimoinen, mutta tekstiltään melko keskinkertainen. (Edit: vahvalla tekstillä voi pelastaa heikommankin sävellyksen. Ja päinvastoin. Eikä biisi oikein pääse lentoonkaan missään vaiheessa.
 
Luulen, että tulen kuuntelemaan levyä paljon huolimatta pienistä miinuksista. David Coverdale on kuitenkin yksi isoista vaikuttajista omissa lauluhommissani, joten kuuntelen kyllä aina mielenkiinnolla miehen tekemisiä, vaikka en nykyisin enää kaikista niin pidäkään.

Ukko Idänmies laittoi kyllä kovastikin kaiken kohdalleen.. hänelle + mielipiteistään !
 
Mä en nyt analysoi sen enempää, mutta onhan tää nyt parasta WS-matskua kovin pitkään aikaan. Kovinkin viriiliä hard rockia just niinku se pitääkin tehdä!
 
Mä en koskaan edes muuten ole huomannu että WS-piiseissä on sanat, joita pitäis alkaa ylipäätään kuunteleen saatika analysoimaan ;-) Love.. well love, I mean Love, You know Love....
 
Love is important, brothers and sisters!

Mäki ostin levyn heti, siks että on makeeta että tämmösiä levyjä tulee.
 
Bändi on toki parasta, mitä rahalla saa, ja Taavin laulu saatu hoidettua ihan kuosiin, eli toimivaa hommaa.
 
Silti, kaikki se puuttuu, mikä aiemmissa turboversioissa Snakesta on ollut, tää lätty menee samaan jatkumoon edellisen kanssa. N.s. "hyvää kamaa", mutta ei mitään miksi tästä tulis kuolematon.
 
Jos 1987 ja Vaisnake oli tällä samalla turbojanalla, niin kaikki mitä niissä on, puuttuu tästä. Sykes ja Taavi yhdessä teki muutamia klassikoita jotka tässä levyllä loistavat poissaolollaan. Biisit vois olla yhtä hyvin jonkun Mötley Cruen tekeleitä, paremmin esitettyjä nämä Snaket vaan on.
 
Whitesnake on bändi ilman identiteettiä, ainoa punainen lanka koko uran ajalla on Taavin laulu, tosin onhan siinäkin jo vaikka mitä.
 
Tusinamusaa hyvin toteutettuna. Whitesnaken hienous tulee nykyään pitkälti muiden bändien huonoudesta.

zekeode: Onneksi on Spotify olemassa.
 
Onneks on. Esikuuntelun perusteella jää nyt lätty ostamatta. Ei vaa jaksa tota saundimaailmaa ja täyteentungettua sovittamista, eikä piisimatskukaan oo kummosta. Love Will Set You Free tosin on valopilkku, josta tulee hyvä fiilis.

rheinone: Onneks on. Esikuuntelun perusteella jää nyt lätty ostamatta. Ei vaa jaksa tota saundimaailmaa ja täyteentungettua sovittamista, eikä piisimatskukaan oo kummosta. Love Will Set You Free tosin on valopilkku, josta tulee hyvä fiilis.
 
Soundimaailman menis vallan hyvin jos ei kävis niin, että kasikki jyrää itse biisimateriaalin yli.

Ihan jees ralleja levyllä ja onhan mukana pari helmeäkin. Suurin ongelma on siinä, että Coverdalen äänen heikentyminen kuuluu nyt jo todella pahasti levylläkin toisin kuin edellisellä kierroksella. Monessa biisissä todella väkinäisen ja kireän kuuloista meininkiä (vaikka ensimmäiset 2 biisiä).
 
Pelottaa jo valmiiksi kesäkuisen keikan puolesta, kun edelliselläkin kerralla laulut olivat aika karmeaa kuultavaa. Ehkä sen pitäisi vaan vedellä jotain iisiä ja rauhallista kamaa, tuntuu sujuvan paljon paremmin.

Enpä oikein tiedä mitä sanoa tästä levystä,
on Taavin ääni tikissä ainakin levyllä, entäs sitten livenä?
Aika kireeltä muutamassa biisissä kuulostaa kiekumiset ja sävellyskynä on ollut aika tylsä...yks biisi ylitse muiden muuten taso melkoisen "köyhää".
Joku vertas että tässä on yhteyksiä 1987 aikaan, no ei voi hyvällä tahdollakaan löytää tästä lätystä samaa, oli Sykes kuitenkin niin suuri osa senajan sävellyksiä ja soundia!
Eipä tällä levyllä tarttuvia klassikoita ole...love will set you free on ainoa joka on piristävää Whitesnake-tasoa.

rheinone: WS-diggailun kannalta itselleni merkityksellisin lätty lienee Saints & Sinners -
 
Saints & Sinners on täynnä tykkipiisejä, ja siinä oli ainesta WS:n kautta aikain kovimmaksi albumiksi. Saundit ei oo parhaat mahdolliset, mutta siitä ei voi syyttää Marsden-Moody-akselia. Väitänkin että tämän levyn tössi Martin Birch! Onks jollain tietoa mitä muuta Birch oli väkertämässä 1982? Ehkä sälli piti Saints & Sinnersiä vähemmän kiinnostavana projektina ja kuseksi homman juosten?
 
Itsekin pidän Saints & Sinnersiä ehkä parhaana ja vahvimpana Whitesnake -levynä. Itse en ole niinkään kiinnittänyt huomiota huonoihin saundeihin, pitääpä huomenna ottaa levy kuunteluun taas pitkästä aikaa.
 
Tuo uuden levyn sinkkubiisi Love Will Set You Free kuulosti jopa yllättävän hyvältä, pitää ottaa tuokin levy kuunteluun.

Ei toi nyt oikein lähe, ei olla Good To Be Badin tasolla sitten millään.
 
Missä ne rouheet soundit oli, joista Soundissakin lättyä kehuttiin? Skittasoundi on lähinnä karmea, biisit ei oikein hengitä ja yleisäänimaailma on iso ja pitkä töötti, niinkuin nykyisin on tapana. Olihan GTBB:n sounditkin "modernit", mutta biisit oli vitusti parempia.
 
Alkaa toi "Love sitä, Love tätä"-jahkaaminenkin jo kyllästyttämään, kaikkien näiden vuosien jälkeen.
 
Elkäähän poijaat viittikö, ei kai rahan takia tartte levyjä laitella?
 
Livenä kuulisi vanhoja klassikoitakin, mutta pelkään Taavin äänen puolesta, kun viimeksikin oli aika kireetä... onneks on vanhat levyt hyllyssä.