Rock, pop, alternative ›

Different world..siinä on hyvät biisit harvassa. Uskomattoman huono levy. Sen parhaat biisit ovat itse asiassa Acoustically driven -livellä, jossa ne saavat uuden elämän. Shaw ei oo biisientekijä ei, mutta onhan se Sea of light siitä huolimatta paras ei-Kenhensleyn aikainen Heep-levy, vieläkin. Vaikka monissa uusissa biiseissä on potkua, Heep tartteis "tarinankertojan" noustakseen sinne ihan huipulle.
 
Kumpi muuten on parempi uusista, Wake the sleeper vai Into the wild?

Loijaa: Different world..siinä on hyvät biisit harvassa. Uskomattoman huono levy. Sen parhaat biisit ovat itse asiassa Acoustically driven -livellä, jossa ne saavat uuden elämän. Shaw ei oo biisientekijä ei, mutta onhan se Sea of light siitä huolimatta paras ei-Kenhensleyn aikainen Heep-levy, vieläkin. Vaikka monissa uusissa biiseissä on potkua, Heep tartteis "tarinankertojan" noustakseen sinne ihan huipulle.
 
Kumpi muuten on parempi uusista, Wake the sleeper vai Into the wild?
 
Minusta molemmat ovat oikein hyviä, mutta ainakin vanhaa kuuntelijaa vaivaa soundien tukkoisuus tai paksuus, nyanssit eivät oikein erotu. Ehkä se on nykyaikaa. Levyiltä puuttuvat myös akustispohjaiset balladit (ikävä Hensleytä...). Soiton ja laulun osalta bändi toimii upeasti. Em. levyjen välillä tehty Celebration, jossa isännät soittivat uusiksi vanhoja biisejään toimii myös soundillisesti upeasti ja myös tulkintoihin on saatu uutta voimaa. 40 vuotta harjoittelua tekee metsurin!
 
Hensleyllä on taas tahollaan biisintekokynä edelleen tanakasti hallinnassa, uusimmillakin levyillä olisi ihan klassikkoainesta kun saisi vielä legendaarisen bändin esittämään ne. Mitenhän kulkisivat esimerkiksi nämä Heepin kanssa:
http://www.youtube.com/watch?v=ubtCUt9IjHU
http://www.youtube.com/watch?v=2sdxyncgmfU
 
Bernie Shaw on minusta todella ykkösluokan solisti tulkitsemaan myös vanhoja biisejä (esim. http://www.youtube.com/watch?v=Y1nyPEkFrBQ ).

Pitäisin Wake the Sleeperiä hitusen parempana kuin Into the Wildiä. Minä kyllä tykkään noiden soundeistakin. Kunnolla taas B3 soi.

Itse en jaksanut Wake The Sleeperistä innostua.Pariin otteeseen yritin ,mutta ei.Tylsää matskua.Sen sijaan Into The Wild kuulostaa tuubinäytteiden valossa varsin mukavalta.Näpsäkän mukavaa melodiaa jne.

Juu Shaw kuullostaa hyvältä wanhoissakin biiseissä. Mitä uusimpiin levyihin tulee sekä Wake että Into toimivat kumpikin kybällä IMO. Äijät saivat selvästi uutta virtaa Gillbrookin myötä. Toivottavasti taso ei laske seuraavallakaan levyllä...

Joo kyllä uusi rumpali toi uutta virtaa. Mie ite tykkään enempi Wake The sleeperistä. Pitäs kai tuo uusin Into the wild kuunella läpi. Jäi vähän vähemmälle kuuntelulle.
 
Todellakin Heep tarttis tarinankertojan. Eihän Kenin biisit niin soolona toimi kuin Heepin suodattimen käytyä. Boxi toi hyvää energiaa Kenin biiseihin. Kovasti mietin sitä sanomaan kirjassa ettei muiden kuin Kenin biisejä huomioitu. Oliko ne niin hyviä vai mitä. Mutta 80-luku toi mahdollisuuden muille bändin jäsenille näyttää että täällä tehdään rautasia biisejä. Mutta nehän oli Goalbyn käsialaa.
 
Tässä on hieno pätkä kun Shaw ja Lawton vetää The Magician Birthdayn
http://www.youtube.com/watch?v=mEvjAW7SOgQ
 
Oottekos kuunelleet Kerslaken uutta projektia. Levy tulee ulos 24.1 .2014.
http://www.youtube.com/watch?v=6FvC9Qaorck&feature=youtu.be
 
Aika hieno kuule :)

PsychedelicWarlord: Itse en jaksanut Wake The Sleeperistä innostua.Pariin otteeseen yritin ,mutta ei.Tylsää matskua.
 
What kind of God ja Warchild esim. kovia piisejä. Mutta ei noilla levyillä isoa tasoeroa ole. Avoin mieli kehiin ja uutta kuuntelua.

No totta, Noi on hienoja piisejä . Avoin mieli kehiin. Aina pitää antaa mahdollisuus. Sanokaas millaista meininkiä toivotte tulevasta heep lätystä ?

Ei tuo 80-luvun Heep muutamaa poikkeusta
lukuun ottamatta täälläkään vakuuta.
Kokonaisuuksista Abonimog kelpaa parhaiten.
Muuten, jos haluaa verrata laulajia, niin tuolta levyltä löytyy
"Think It Over", jonka Heep julkaisi jo erilaisena versiona
1980 singlenä, jossa John Sloman hoiti vokaalit.
Tuo single on paljon enempi minun makuuni kuin tuo
Abonimog-versio, yksi parhaimpia 80-luvun Heep-biisejä.
Jostain syystä olen myös mieltynyt tuohon Heepin 1989 tekemään
coveriin "Hold Your Head Up"

Olin kyllä ostanut Raging Silencen ja Different Worldin vanhasta muistista, koska olin ollut Heep-fani 70-luvun puolivälistä asti, mutta enpä juuri kuunnellut niitä yhden pyöräytyksen jälkeen. Tylsää roskaa, suoraan sanottuna
 
Siksi olikin suorastaan järisyttävä paukku saada käsiin 90-luvun puolivälissä Sea Of Light, josta tärähti ihan puskista tajuntaan 70-luvun loistava Heep! Vaahtosin sitä vaimollekin ihan hulluna, että voitko sinä tajuta mitä ole taas löytänyt? Yhden maailman parhaista bändeistä! Time Of Revelation, Mistress Of All Times, Universal Wheels, Logical Progression... Pirun komeaa jälkeä ihan tuosta vaan, täysin varoittamatta.
 
En tiedä mitä ihmettä bändille oli siinä 90-luvun alussa tapahtunut, mutta joku palanen oli loksahtanut kohdalleen ja biiseihin löytyi se vanha taika. Ihan samanlaiseen lentoon Heep ei ole sen jälkeen yltänyt, mutta selvä tasonnousu tapahtui tuon Sea Of Lightin jälkeen.

Tämän päivän Hesarissa kuulemma Järvisen Heep-kirjan arvostelu. Ei tule HS meille.

StJerky: Tämän päivän Hesarissa kuulemma Järvisen Heep-kirjan arvostelu. Ei tule HS meille.
 
Sattui siis sopivasti, että juuri tänään aukeni käyttöoikeus HS-verkkosivuille:
 
"Uriah Heep paiski töitä hiki tukassa läpi 70-luvun
Suomalaiskirjoittaja teki brittiyhtyeen kulta-aikojen historiikin
 
Arvio: kirjallisuus
Mika Järvinen: Uriah Heep Easy Livin'. Ken Hensleyn vuodet 197080. Johnny Kniga. 456 s.
 
Entisten nuorten sävellahja soitti taannoin Uriah Heepin kappaleen The Park (1971), jonka nerokkaasta väliosuudesta kuultiin vain yksi fraasi, ei kokonaisuutta. Julkaistiinko lyhyempi versio singlenä?
 
Ei löydy vastausta deluxe-julkaisun cd-vihkosesta, ei myöskään Mika Järvisen kirjasta, josta itse asiassa puuttuu täysin diskografia ja henkilöhakemisto. Silti kirja on muhkea tietopaketti Uriah Heepin ensimmäisestä ja merkittävimmästä vuosikymmenestä, jolloin lauluntekijä, kosketinsoittaja ja kakkoskitaristi Ken Hensley vaikutti ryhmässä.
 
Järvinen ei ole ammattikirjoittaja vaan muusikko, joka yhteisten esiintymisten myötä ystävystyi useiden Uriah Heepin jäsenten kanssa. Niinpä teos onnistuu tarkkailemaan sekä maailman rock-kulttuuria että omaa kansallista viihdehistoriaamme sisäpiiriläisen näkökulmasta.
 
Aikoinaan Suomen suosituimmaksi bändiksi arvellun Uriah Heepin alkuperäisjäsenenä jatkaa edelleen kitaristi Mick Box, joka yhdessä Hensleyn ja kulta-aikojen laulusolistin David Byronin kanssa muodosti yhtyeen selkärangan. Kun riikinkukkona starailleen Byronin ja Hensleyn suuret egot törmäilivät yhteen, toimi Box sovittelijana.
 
Siinä rytäkässä saivat ystävinä mukaan pyydetyt rumpalit ja basistit ehtimiseen potkuja. Niistä pantiin kertomaan yhtyeen armoton manageri ja tuottaja Gerry Bron. Hän hallitsi yhtyeen keikkamyyntiä, levy-yhtiötä ja kustannusoikeuksia, usein kyseenalaisesti.
 
Yhtye joutui kiertämään ja levyttämään hellittämättömällä tahdilla, jota vielä kiihdyttivät rocktähtien tuonaikaiseen elämään kuuluneet paheet. Jälkiviisaasti voi todeta, että olisipa osattu pysähtyä vetämään henkeä ja selvittämään asioita.
 
Kirja on jaettu päälukuihin kunkin albumin mukaan. Luvut kuvaavat levyjen tekoajankohtia perusteellisesti, mutta kannesta kanteen luettuna teksti sortuu löysään toistoon. Missä oli kustannustoimittaja?
 
Haastatteluosuuksissa Järvinen kirjoittaa asiallisen nasevasti, mutta omakieliset tekstiosuudet panevat myös mutisemaan vasta-argumentteja. Kyllähän vaikkapa Pink Floyd oli 70-luvulla paljon oleellisempi Hammond-urkujen käyttäjä kuin Jethro Tull, ja jos kerran steel-kitaran ja kazoon soitto selitetään, niin miksei myös mellotronin ainutlaatuista luonnetta?
 
Entinen nuori joutuu myös sietämään helsinkiläisten paikallisradiotoimittajien ja jääkiekkokolumnistien popularisoimaa nykykielen maneeria: ilmaisut tyyliin "keikkakone nimeltään Uriah Heep" kirveltävät. Toisaalta klisee voi olla yhtä humoristisen korni kuin Uriah Heepin hölmöimmät työt. Menköön siis anteeksiannolla rockin nimiin. - Arto Pajukallio"

Ammattitaitoinen kriitikko pystyy dissaamaan jopa Järvisen UH-raamattua. Minusta ei tullut kriitikkoa.

http://www.youtube.com/watch?v=QufKWBxwTdw
 
Silloin kun kerran halusin oikein näyttää Heepin ja David Byronin voimaa yhelle kamulle, laitoin tämän soimaan. Beautiful Dream. Tuli kommenttia, että mieshän vetää kuin King Diamond... :)

Heh hyvä assosiaatio;). Onkohan Kinkku aikanaan kuunnellut Byronin laulua ja ottanut tuon falsetin haltuun siitä?

StJerky: What kind of God ja Warchild esim. kovia piisejä. Mutta ei noilla levyillä isoa tasoeroa ole. Avoin mieli kehiin ja uutta kuuntelua.
 
Niinku sanottu tällä kertaa on tota levyä -eli siis Wake The Sleeperiä- tullut kuunneltua ,mutta ei se vaan kovin hyvänä levynä näyttäydy.Minusta esim.Abominog on huikeasti parempi levy biisimateriaaliltaan.Into The Wildista olen tosiaan kuullut vaan pätkiä ja yksittäisiä biisejä ja ne on ainakin olleet hyviä.Samoin Sea Of Light on hyvä ja Sonic Origami toimii myös vallan mukavasti.

Isä on melkoinen Uriah Heep fani, ja sitä kautta olen tähän bändiin tutustunut. Look at yourself, Demons and Wizards ja Magician's Birthday edustavat sitä parhainta Heepiä, jossa bändi löysi oman soundinsa ja luovuuden huippunsa.
 
Sea of Light on myös hyvä levy, varsinkin Love in silence saavuttaa hienosti sen vanhan kunnon tunnelman, ja Trevor Boldenin melodinen bassottelu on paljon velkaa edesmenneen Gary Thainin tekniikalle.
 
Wake the sleeperillä tykkään erityisesti Light of a thousand stars -biisistä, joka voisi olla myös suoraan Magician's birthdayn tai Sweet Freedom -levyiltä. Siinä on vähän samaa taikaa kuin Sweet Lorraine -klassikossa.

Nuo mainitut kolme levyä edustavat itsellenikin sitä "oikeaa" Heeppiä. On myös hienoa että Ken Hensley on useasti raahautunut Suomeen soittamaan muutaman klassikon ja omaa soolomateriaaliaan. Mahtaako tämä alkanut vuosi 2014 sisältää Easy Livin-tapahtuman jälleen kerran?

Höh, nyt vasta havaitsin tämän keskusteluketjun, vaikka UH kuului teini-ikäisenä suosikkibändeihini. Erityisesti nuo alun levyt johonkin Return to fantasyyn asti sytyttivät kovasti. Miehistönvaihtosten takia taso sitten laski, mielestäni lopullisesti. Nykyinen UH on aika eri linjoilla kuin alkuperäinen, enkä oikein siitä pidä: melodisuus, vivahteet, stemmalaulut jne korvautuneet mainstream-kolinalla. Uudet biisit eivät ole kummmoisia sävellyksinäkään olleet. Ken Hensley sitä vastoin on kovassa vedossa edelleen ja esim. Crazy World -bändin kanssa Suomessakin useamman kerran edukseen esiintynyt. Hän mielestäni edustaa parhaiten UH:n vanhempaa llinjaa nykyisin. Vailla mitään diivan elkeitä on myös humaani ja nöyrä esiintyjä, josta usean nuoremmankin staran tulisi ottaa oppia. David Byron oli puhdasääninen laulaja ja Gary Thain erittäin melodinen basisti, RIP. Boxin kitaroinnista en oikein koskaan pitänyt. Hensley on siinäkin soittimessa parempi. Uskomattoman kova suomalainen cover-bändi on Innocent Victims, mutta toimiikohan enää? Youtubessa on joitakin heidän videoitaan. UH:n perusongelma taisi aikanaan olla, ettämusa ei ollut kovin blues-pohjaista ja tästä aikalaiskriitikot eivät pitäneet.

Magician's Birthdaytä tuli taas kuunneltua pitkähkön tauon jälkeen ja onhan se vaan kerrassaan loistava levy.Itse asiassa levy ei ole mitenkään "heavy" vaan mukan on paljon rauhallisempaakin matskua.Loistavia biisejä ja hienoja melodioita suorastaan pursuaa levyn mitalta ja levy on totisesti klassikkostatuksensa ansainnut.