Rock, pop, alternative ›

Mortte: Joitakin lisää, mitä ei ole mainittu:
 
...
 
Pekka Pohjola: Pihkasilmä Kaarnakorva
 
Pohjolan mainitsin varovasti, sillä - kuten tiedät - Pohjolalla on tosi monta levyä, joista mikä tahansa voisi olla paras - riippuu ihan päivästä. :)

kyseinen: Ei saatana, tarkoitit Raging Wrathia vai. No sitten ollaan aaaaaaaaivan eri mieltä. Ei vaan siis mitä, putosin kelkasta. Joka tapauksessa se klovnilevy oli mitä tarkoitin itse. Wiki kutsuu sitä debyytiksi.
 
Siis että mitäkä. Klovnilevy on tietty Bunglen debyyttialbumi. Raging Wrath (2020) on virallisesti bändin neljäs pitkäsoitto ja se siis minulla vielä kuuntelemati.

Roxy Music

Jucciz: Pohjolan mainitsin varovasti, sillä - kuten tiedät - Pohjolalla on tosi monta levyä, joista mikä tahansa voisi olla paras - riippuu ihan päivästä. :)
 
Kyllä mullekin pitkään oli vaikeata päättää, mikä on paras Pohjola levy, koska hänen 4 ekaansa ovat kaikki varsin kovia! 80-luvun matsku taas soundimaailmansa vuoksi ei mulla koskaan voi nousta kärkeen, Sinfonia 1 ja Pewit toki pääsevät hyvin lähelle. Mutta sitte iha viime vuosina mun vaan on täytynyt myöntää, että Pohjolan alkupään matsku, ehdottomasti myöskin Hot Mice, PK`s Supermarket ja One More Try Wigujen Fairyportilta sekä Planetist Beingillä yhdessä ekan soolon kanssa muodostavat kaikkien aikojen parhaimiston mulle Pohjolan tuotannossa! Ehkä syynä on se raikkaus ja viattomuus, joka niissä on, ei ollut "maailman pahuus" vielä päässyt vaikuttamaan Pohjolan musaan! Ja toteutuski noissa mun mielestä paras mahdollinen Pohjolan musaan, mun mielestä kitaraa ei välttämättä (aika poikkeuksellisesti mulle) ollenkaan tarvita, puhaltimet on se juttu hänen musassa!! Ja toki se Sinfonia lättykin toimii niin upeasti, kun se on toteutettu juurikin Sinfonia-orkalla, vaikkakin vähä normaalia pienemmällä. Arvaan, että olet kanssani eri mieltä ainakin tosta kitarasta, mutta toki oikeassa olet sinäkin omine näkemyksinesi!

Vielä muutama artistin levystön paras debyytti:
 
Hot Thumbs O`Riley: Wicked Ivory
Sweetheart: Well Dressed-Meat
Ismo Alanko: Kun Suomi Putos Puusta
Kalevala: People No Names

Yksinkertaisena pitäen, tyhmänäkin varmaan monet tämän ajattelevat, mutta keep it simple stupid.
 
KISSin eka levy on hyvää rokettirollia.

nirzin: Roxy Music
 
Toisaalta myös Avalon on mahti kokonaisuus.

Kefiiri: Toisaalta myös Avalon on mahti kokonaisuus.
 
Tarpeen vaatiessa koko 80-luku tiivistyy mulle Avaloniin, 70-luku Sireniin, eli Roxy ei kuulu mun osalta tän otsikon alle laisinkaan.

kyseinen: Mielenkiintoinen näkemys. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että "universaali totuus" on, että Disintegration on se paras ja pulinat pois. Ja eikö Pornographykin ole jonkin sortin maineessa?
.
 
Mun on vaikea pistää Curen neljää ekaa järkkään, kaikista kun kovasti tykkään, mutta ei se niitte paras ainakaan eka ole, vaikka hieno onkin. Jos pakko päättää, niin kallistuisin ehkä Faithiin. Distintegration ei todellakaan mun mielestä ole paras, Wishkin on paljo parempi! Ja Bloodflowers (Smithin mielestähän Pornography, Disintegration ja Bloodflowers muodostaa trilogian). Jos pistäisin Cure-levyt järkkään, niin luultavasti mun listassa Disintegration olisi tokavika ennen Wild Mood Swingsiä.

nirzin: Roxy Music
 
Musta toka on parempi, vaikka toki tuo ekakin kova!

Dire Straitsin eka levy oli toisiks paras. Vika levy oli paras.

Mortte: Mun on vaikea pistää Curen neljää ekaa järkkään, kaikista kun kovasti tykkään, mutta ei se niitte paras ainakaan eka ole, vaikka hieno onkin. Jos pakko päättää, niin kallistuisin ehkä Faithiin. Distintegration ei todellakaan mun mielestä ole paras, Wishkin on paljo parempi! Ja Bloodflowers (Smithin mielestähän Pornography, Disintegration ja Bloodflowers muodostaa trilogian). Jos pistäisin Cure-levyt järkkään, niin luultavasti mun listassa Disintegration olisi tokavika ennen Wild Mood Swingsiä.
 
Niin, minustahan niiden paras levy on Paris-live (Show hyvänä kakkosena). Studiolevyjä en osaa laittaa mihinkään järjestykseen. Ehkä juuri Faith tai Seventeen Seconds.
 
Ihan vihonviimeisiksi päätyy kyllä 2000-luvun oksennukset.
 
Mutta siis: The Cure ei tähän topiikkiin kuulu mitenkään.

Anssi Tikanmäki - Maisemakuvia Suomesta. Paras.

kyseinen: Niin, minustahan niiden paras levy on Paris-live (Show hyvänä kakkosena). Studiolevyjä en osaa laittaa mihinkään järjestykseen. Ehkä juuri Faith tai Seventeen Seconds.
 
Ihan vihonviimeisiksi päätyy kyllä 2000-luvun oksennukset.
 
Mutta siis: The Cure ei tähän topiikkiin kuulu mitenkään.
 
Vähä harmittaa, kun ei tullu ostettua Paris eikä Show-livejä vinyylinä 90-luvulla, ainaski Parisia hypistelin kaupassa. Ei ne musta huippulivejä ole, mutta kun ainoastaan nuo ja Entreat puuttuu kokoelmasta. Nehän on nuo 2 vinyylinä nyt aika kalliita.
 
Minusta kyllä erityisesti se 2004 vuoden pelkkää "The Cure"-nimeä kantava älppy on varsin hieno, 4:13 Dreamkin parempi kuin Disintegration tai Wild Mood Swings.

60-luvulta näyttää löytyvän noita parhaan levynsä ensimmäisenä tehneitä yhtyeitä. Muutaman listasin jo aiemmin, mutta tässä lisää.
 
Crosby, Stills & Nash - I
It's a Beautiful Day - I
The Sonics - Here Are The Sonics
13th Floor Elevators - The Psychedelic Sounds of the 13th Floor Elevators
Vanilla Fudge - I
 
The Sonics on kyllä aika siinä ja siinä kolmannen eli Boomin kanssa.
 
Ja 50-luvun rock'n'rollin puoleltakin löytyy omaan makuun aika selviä tapauksia.
 
Johnny Burnette - Rock 'n' Roll Trio
Eddie Cochran - I
Buddy Holly - The "Chirping" Crikets
Elvis Presley - I
Little Richard - Here's Little Richard

Tekivätkö nuo 50-luvun rokkarit heti kättelyssä oikein LP-kokonaisuuksia? Luulin niiden levyjen olevan jotain singlekokoelmia.

Pinewood: 60-luvulta näyttää löytyvän noita parhaan levynsä ensimmäisenä tehneitä yhtyeitä. Muutaman listasin jo aiemmin, mutta tässä lisää.
 
Crosby, Stills & Nash - I
It's a Beautiful Day - I
The Sonics - Here Are The Sonics
13th Floor Elevators - The Psychedelic Sounds of the 13th Floor Elevators
Vanilla Fudge - I
 
The Sonics on kyllä aika siinä ja siinä kolmannen eli Boomin kanssa.
 
Ja 50-luvun rock'n'rollin puoleltakin löytyy omaan makuun aika selviä tapauksia.
 
Johnny Burnette - Rock 'n' Roll Trio
Eddie Cochran - I
Buddy Holly - The "Chirping" Crikets
Elvis Presley - I
Little Richard - Here's Little Richard
 
Deja Vu on kyllä mulle kovin levy CSN & Y:ltä, Sonicsin ekan kans samaa mieltä, 13th Floor Elevatorsilta Easter Everywhere suosikki, vaikka ekakin on toki kova, Vanilla Fudgella Near the Beginning suosikki, Holly, Burnette ja Elvari samaa mieltä, tarkoitatkohan Cochranilla "Singin`To My Baby"-lättyä, joka siis ainut elinaikana ilmestynyt, hienohan se on, vaikkakin kesympi ku miehen kuoleman jälkeen tulleet kokoelmat, mulle pikku Rikun toka levy on vielä ekaakin kovempi.

Kefiiri: Tekivätkö nuo 50-luvun rokkarit heti kättelyssä oikein LP-kokonaisuuksia? Luulin niiden levyjen olevan jotain singlekokoelmia.
 
Kyllä nuo muut on iha "levy-levyjä", Pikku Rikun eka taidettiin kasata sinkuista. No joo, Elvarin levyllä on toki myös julkaisemattomia Sun-nauhoituksia, mutta teki nauhoituksia myös iha tuota RCA:n ekaa pitkäsoittoa varten. Siinähän ei alunperin ollu esim. "Heartbreak Hotel"-hittisinkkua, on lisätty viime vuosien painokseen.

Mortte: Deja Vu on kyllä mulle kovin levy CSN & Y:ltä, Sonicsin ekan kans samaa mieltä, 13th Floor Elevatorsilta Easter Everywhere suosikki, vaikka ekakin on toki kova, Vanilla Fudgella Near the Beginning suosikki, Holly, Burnette ja Elvari samaa mieltä, tarkoitatkohan Cochranilla "Singin`To My Baby"-lättyä, joka siis ainut elinaikana ilmestynyt, hienohan se on, vaikkakin kesympi ku miehen kuoleman jälkeen tulleet kokoelmat, mulle pikku Rikun toka levy on vielä ekaakin kovempi.
 
Joo, ilman muuta vielä kovempi Deja Vu olisi pitänyt muistaa listata myös, koska innokkaana Neil Young diggarina pidän hänen merkitystään niin suurena, että CSN&Y on minulle aivan eri bändi kuin CS&N. Toki vähän makuasia, sama vai eri bändi.
 
Cochranin osalta menin - ilmeisesti virheellisesti - All Musicin listauksella, josta tarkistaessani Eddie Cochran (1960) on varsinaisten albumeiden eka ja Singing to My Baby (jota en ole edes kokonaan albumina kuullut) on kokoelma. Ja mm. Wikipedian mukaan asia on just toisinpäin. Eli tuo ensin mainittu on ilman muuta se kova levy - mutta ei sittenkään kelvanne oikeasti debyytiksi.
 
Pikku Rikun toka on käytännössä yhtä kova kuin eka, ehkä jopa tasaisempi, mutta yksitäiset suosikit painavat vaa'an ekan puolelle.
 
Ja tosiaan on niinkin, että 50-luvun levyissä usein hämärtyy normaalin albumin ja kokoelman raja.
 
EDIT: pientä tarkentelua.

Pinewood:
 
Cochranin osalta menin - ilmeisesti virheellisesti - All Musicin listauksella, josta tarkistaessani Eddie Cochran (1960) on varsinaisten albumeiden eka ja Singing to My Baby (jota en ole edes kokonaan albumina kuullut) on kokoelma. Ja mm. Wikipedian mukaan asia on just toisinpäin. Eli tuo ensin mainittu on ilman muuta se kova levy - mutta ei sittenkään kelvanne oikeasti debyytiksi.
 

 
Joo, ei noihin muihin listauksiin oikein kannata luottaa, luotettavimmat ovat Discogs ja wikipedia. Tuo pelkkää Eddie Cochran-nimeä kantava lätty on tosiaan kokoelma Eddien suurimmista hiteistä, tosin siinä on biisejä myös tuolta ainokaiselta varsinaiselta pitkäsoitolta, joita ei vissiin sinkkuina julkaistu. Ton kokoelman nimihän muuttui sitten varsin pian "12 of his biggest Hits"-nimiseksi, nämä kaksihan julkaistiin vain Jenkeissä (tarkistuksen jälkeen itseasiassa euroopassakin Brittejä lukuunottamatta), Briteissä tuli sitte varsin pian Eddie kuoleman jälkeen samalla kannella "Eddie Cochran Memorial Album"-niminen kokoelma, joka on kyllä mun mielestä taas paljo parempi ku tuo jenkki-versio, koska siinä ei ole samoja biisejä kun tuolla "Singin To My Babylla" vaan niiden sijaan aiemmin pitkäsoitolla julkaisemattomia singlebiisejä hittien lisäksi.