Rock, pop, alternative ›

Eka tutun diggaripiirin "iso" oli Highway to Hell. Sen jälkeen Bonin kuoleman paikkaajaa odoteltiin suu hopsallaan ja kun Back in Blackin ensi tavut olivat ilmassa, oli huoli poissa. Suraava huoli oli, kuinka kauan Bria jaksaa noin korkealta ja kovaa. Onhan sekin huoli ollut turha.

Joo, eihän AC/DC ollut Bon Scottin vuosina mikään suuri nimi Suomessa. Bändi iski minuun täysillä, kun kuulin radiosta Let There Be Rockin ja Go Downin 70-luvun loppupuolella, ja olin ihan mahoton AC/DC-fani Scottin kuolemaan asti. Suosikki kuittasi Scottin tukehtumisen parilla rivillä jossakin uutispätkässä. Kyllä jotkut kaveritkin kuuntelivat AC/DC:tä, mutta paljon oli niitäkin, jotka eivät olleet kuulleetkaan bändistä tai sitten ei vain kiinnostanut. Back In Black on viimeinen hyvä AC/DC -levy, siinä Johnson vielä menettelee. Sen jälkeen en ole saanut minkäänlaista otetta jätkien touhuihin. Aika moni muu näyttää olevan toista mieltä.

Suomessa AC/DC näkyi lähinnä jossakin levyluetteloissa. Nuortenlehdet eivät noteeraaneet eikä radio soinut. Oma ensikokemus oli putkiradion AM-kanavat, joista pystyi kuuntelemaan Ruotsin kanavia. Sieltä sitä tulikin ja vei välittömästi jalat alta. Koulussa oli muutama, joka oli onnistunut äänitämään toiselta kasetin tai kasetin/kasetin. Ensimmäinen LP, jota sai hiplata oli todellakin kaverinkaverin kaverin Highway to hell, jonka sai kopsata suoraan kasetille. Back to Black oli jo kaupassakin, jonka ostin heti kun ilmaantui. Silloin kyllä taidettiin jo enemmän noteerata jopa radiossa. Olisiko ollut juurikin tuon traagisen kuoleman takia?

Yallup: Suomessa AC/DC näkyi lähinnä jossakin levyluetteloissa. Nuortenlehdet eivät noteeraaneet eikä radio soinut. Oma ensikokemus oli putkiradion AM-kanavat, joista pystyi kuuntelemaan Ruotsin kanavia. Sieltä sitä tulikin ja vei välittömästi jalat alta. Koulussa oli muutama, joka oli onnistunut äänitämään toiselta kasetin tai kasetin/kasetin. Ensimmäinen LP, jota sai hiplata oli todellakin kaverinkaverin kaverin Highway to hell, jonka sai kopsata suoraan kasetille. Back to Black oli jo kaupassakin, jonka ostin heti kun ilmaantui. Silloin kyllä taidettiin jo enemmän noteerata jopa radiossa. Olisiko ollut juurikin tuon traagisen kuoleman takia?
 
Se eka kappale, jonka bongasin Ruotsin kanavilta oli Love at First Feel. Se kyllä pudotti ja muistan sen elävästi. TNT tuli joskus myöhemmin.

No niin, tästä se perjantaiaamu sitten lähtee:
 
https://youtu.be/OvZiubU3lKQ
 
https://youtu.be/QGNgeaypJ3Y
 
https://youtu.be/6fA9pFXRWmw
 
https://youtu.be/3VP0cFem4i4
 
https://youtu.be/80L8hkljxyk
 
https://youtu.be/9cQuPJQOhyw
 
https://youtu.be/Hp0wdT-rcnI
 
https://youtu.be/f5Ha0saR3Ik
 
https://youtu.be/vCNCMGtgM-o
 
https://youtu.be/KbJ4D3sCwA8
 
Siinä muutama huhtikuinen Coachella-veto teille, prrkl!

Yallup: Silloin kyllä taidettiin jo enemmän noteerata jopa radiossa. Olisiko ollut juurikin tuon traagisen kuoleman takia?
 
Hevi tuli taas muotiin silloin. Ja heviksi AC/DC:kin laskettiin.

Meikäläisen levyhyllystä löytyy sekä No Bull-DVD:n vuoden 2000 (?) "karvalakkiversio" että vuoden 2008 "Director's Cut" ja täytyy sanoa, etten ainakaan tällä hetkellä osaa laittaa näitä kahta loogiseen paremmuusjärjestykseen. Leikkaus/editointi on suoritettu molemmissa julkaisuissa niin eri tavalla toisiinsa nähden, että ainakin meikäläisen mielestä tuntuu melkein siltä kuin katsoisi kahta eri konserttia. Karvalakkiversion soundit ovat huomattavasti avarammat ja "livemäisemmät" kuin deluxe-version (Dolby Digital 5.1-laitteiston omistajat ovat tätä deeveedeetä katsoessaan lähes konkreettisella tasolla osa yleisöä), mutta jälkimmäisellä kiekolla äänenlaatu on paljon selkeämpi. Phil-sedän crash-iskut miellyttävät tosin korviani enemmän "raakakypsennetyn" karvalakkiversion kuin putipuhtaaksi silotellun vm. '08 version soundeilla. Director's Cutin HD-kuva on ilman muuta huomattavasti parempaa tasoa kuin karvalakkiversion rosoisuus, mutta kyllä vanhakin julkaisu asiansa ajaa (myös) kuvapolitiikan osalta.
Näillä No Bull-DVD:illä on muuten enemmän ekstroja kuin millään muulla Accadacca-kuvakiekolla (!!!) Plug Me In-boksia lukuun ottamatta. Karvalakkiversiolta löytyy Hard As A Rockin musiikkivideo ja behind the scenes-tyylinen dokumentti kyseisen pätkän kuvauksista. Deluxe-versio pitää sisällään pari suhteellisen harvinaista bonusbiisiä (Cover You In Oil ja F***ING DOWN PAYMENT BLUES!!!!!) sekä neljän biisin mittainen, täysin tyhjänpäiväinen Angus Cam-osuus.
Summa summarum: aivan perkeleen kovia laserlättyjä molemmat. Smash 'n' grab and take it!
 
EDIT: Nyt pystyn huoletta sanomaan, että Director's Cut on näistä kahdesta selvästi parempi veitsenterävän kuvan, kristallinkirkkaiden soundien sekä Down Payment Bluesin puhuessa puolestaan. Näin ollen se on kokonaisuutena lähes täydellinen julkaisu (10+), kun taas karvalakkiversio on vain "ihan jees" (8+).

Mikähän mahtaa olla arvon foorumilaisten mielestä Accadaccan paras levy kautta aikojen? Omat homehtuneet aivoni ovat jo pitkään sanoneet sen olevan Highway To Hell, tosin Powerage ja Let There Be Rock pääsevät myös mitalisijoille. Beanon aikaisista paras kokonaisuus on eittämättä Flick Of The Switch (For Those About To Rock ei ole ikinä iskenyt meikäläiseen muuten kuin nimikappaleensa osalta, eikä puhkikulunutta Back In Blackia enää levyltä kuunneltuna oikein meinaa jaksaa), mutta heti perässä tulevat Fly On The Wall (no okei, soundit on mitä on, mutta biisit ovat kauttaaltaan helvetin hyviä) ja Blow Up Your Video (!!!). Razor's Edge ei kokonaisuutena ole kovin kummoinen musiikkielämys (siis AC/DC-asteikolla mitattuna), mutta Ballbreaker ja Stiff Upper Lip iskevät sitä vastoin kuin miljoona volttia - sanotte mitä sanotte. Myös kaksi uusinta Assedesse-albumia, Black Ice (joka 15 biisistään huolimatta ei mielestäni sisällä yhtä ainutta täytebiisiä, vaan on täyttä rock'n'rollin riemujuhlaa alusta loppuun) ja Rock Or Bust, ovat kovia kuin Teuvo Hakkaraisen tatti Prisman kassalla.

Vaikea sanoa kokonaisuutena pidän enemmän Bonin aikakauden levyistä.
Brianin aikakauden levyistä ei tule kuunneltua nykyään muita kuin Flick Of the Switchiä ja Black In Blackia. Ehkäpä 3 parasta levyä ovat mielestäni Powerage, Let There Be Rock ja Black in Black. Jotenkin nämä uudet levyt ei enää iske, tosin vaikea se on enää ikämiesten pistää paremmaksi, kun ovat nuorempina loistavia levyjä tehneet. Ai niin meinasi vielä unohtua loistava live levy If You Want Blood You've Got It, yksi parhaista live lätyistä mikä on ikinä tehty.

texan: . Ai niin meinasi vielä unohtua loistava live levy If You Want Blood You've Got It, yksi parhaista live lätyistä mikä on ikinä tehty.
 
Ostakeehan pois: http://muusikoiden.net/tori/nayta.php?id=957790
 
Pari kertaa aikoinaan kuuntelin ja totesin että ei. Bon Scotti oli vielä rasittavampi kiljukaula livenä kuin studiossa. Ysärin alussa ilmestynyt Live -tupla on rautaa. Kunnon laulaja ja tanakka rumputyöskentely.

Itselleni ei tuo Live tupla iske ollenkaan. Brianin ääni kuulostaa siinä rasittuneelta ja Chris Sladen rummuttelusta en diggaa ollenkaan. Kauheata kiilaamista ja tempo heiluu. Ainoa oikea AC/DC rumpali on Phil Rudd, muut ovat vain korvikkeita.

Malcolm sanoo AC/DC: Maximum Rock & Roll: The Ultimate Story of the World's Greatest Rock-and-Roll Band - kirjassa että kovat rock 'n' roll äijät diggaavat Poweagea ja kovista kovin rock 'n' roll äijä on Keith Richards.
 
Kyllä Powerage on sen levypinkan kovin. Se vain keinuu niin smuutisti eteenpäin. Philin hi hat on se juttu. Siitä se svengi tulee

Missä biisissä tempo heiluu, niin kuuntelen?
 
texan: Itselleni ei tuo Live tupla iske ollenkaan. Brianin ääni kuulostaa siinä rasittuneelta ja Chris Sladen rummuttelusta en diggaa ollenkaan. Kauheata kiilaamista ja tempo heiluu. Ainoa oikea AC/DC rumpali on Phil Rudd, muut ovat vain korvikkeita.

Siitä on aikaa kun olen live tuplaa kuunnellut , mutta ainakin Let There Be Rockissa tempo heiluu ja muutamassa muussakin biisissä. Chris Slade on ihan ammattimies mutta AC/DC:hen hänen soittotyylinsä ei mielestäni sovi. Ei groovaa eikä svengaa. Persoonatonta soittoa.

texan: Vaikea sanoa kokonaisuutena pidän enemmän Bonin aikakauden levyistä.
Brianin aikakauden levyistä ei tule kuunneltua nykyään muita kuin Flick Of the Switchiä ja Black In Blackia. Ehkäpä 3 parasta levyä ovat mielestäni Powerage, Let There Be Rock ja Black in Black. Jotenkin nämä uudet levyt ei enää iske, tosin vaikea se on enää ikämiesten pistää paremmaksi, kun ovat nuorempina loistavia levyjä tehneet. Ai niin meinasi vielä unohtua loistava live levy If You Want Blood You've Got It, yksi parhaista live lätyistä mikä on ikinä tehty.
 
Sama homma täällä, paitsi tuo Flick of the switch ei iske. Yksittäiset biisit Brianin aikaisista kyllä. Jäin tavallaan Back in black-aikaan. Bonin aikaisista Powerage, Let there be rock ja Highway ovat kokolailla samalla viivalla.

Oho, Phil-setähän osaa soittaa fillejäkin:
 
https://youtu.be/qmKLwx6Jw9A

Oho, Phil-setähän osaa soittaa fillejäkin.
 
Jos jostain onnistut kaivamaan Buster Brown-nimisen bändin ensilevyn, niin huomaat, että kyllä se Rudders osaa soittaa ihan oikeasti.
 
Ei tuolla levyllä nyt varsinaisesti progea ole, eli ihan perinteisestä rokkilätystä puhutaan. Mutta pari sellaista juttua kuitenkin, missä mennään perinteisen junttapaalun ulkopuolelle - ja Rudd vetää ne ihan yhtä varmasti ja hallitusti kuin mitkä hyvänsä akkadakkatkin. Eli uskokaa nyt lapset hyvät, ON SE IHAN OIKEA RUMPALI!
 
PS. Ja kyseinen levyhän ei siis sinänsä kaksinen ole, mutta kiinnostava dokumentti Ruddin nuoruusajan edesottamuksista joka tapauksessa.

Jumalauta tää donington-keikka tykittää.

Jaa mitä tulee ACDC:n parhaaseen levyyn niin olen jotenkin päätynyt Powerageen ja Let There Be Rockiin (Bon-eralta). Niitä on tullut kuunneltua enemmän vuosien mittaan kuin esim. kaikkien ylistämää Highway To Hellia (jostakin syystä tuo ei ole kuitenkaan kokonaisuutena iskenyt niin kovaa kuin em. levyt). Brianin aikaisista Back In Black kolahtaa eniten (For Those hyvänä kakkosena)... Kerta kaikkisen kova kokonaisuus siitä eteenpäin uudempiin levyihin verrattuna (liikaa täytebiisejä mukana näin meikäläisen mielestä).

Itse olen ihmetellyt, että miten se luomisputki loppui heti kerralla Back in Blackin jälkeen. Siihen levyyn saakka kaikki levyt sisälsivät useita hittejä ja huonoimmillaankin erittäin hyviä perusbiisejä. For Thosella on se yksi superhitti, mutta loput heikohkoja. Flick on täynnä hyvää perusboogieta, mutta superhitit puuttuvat.
 
Yritän muotoilla selvemmin: pystyn kuuntelemaan skippaamatta kaikki levyt alusta loppuun Back in Blackkiin saakka.