Rock, pop, alternative ›

velipesonen: SACD/DVDA/BRA olisi ihan kiva ja sitä tässä on odoteltukin, mielellään myös monikanavaisena jos saisi.
 
Pöh, mono ja stereo riittävät. Ei Rock'n'roll Musicia saa millään monikanavaisella kuunnella. Se pitää kieltää peruslaissa.

glx405: Pöh, mono ja stereo riittävät. Ei Rock'n'roll Musicia saa millään monikanavaisella kuunnella. Se pitää kieltää peruslaissa.
 
Nimenomaan. Plussaa.

glx405: Pöh, mono ja stereo riittävät. Ei Rock'n'roll Musicia saa millään monikanavaisella kuunnella. Se pitää kieltää peruslaissa.
 
Love pitäisi siis lailla kieltää. Onhan siinä monokuuntelussa enemmän tyyliä.

velipesonen: Love pitäisi siis lailla kieltää. Onhan siinä monokuuntelussa enemmän tyyliä.
 
No Lovessa on puolensa, myönnetään. Tulee esille erilaisia tulokulmia poikaimme musiikkiin. Mutta, se on poikkeus.
 
Twist and shout, ei siihen tarvita kuin putkiradio.

glx405: Pöh, mono ja stereo riittävät. Ei Rock'n'roll Musicia saa millään monikanavaisella kuunnella. Se pitää kieltää peruslaissa.
 
Tod. Monikanavaa jopa miksanneena totean että siinä hommassa ei ole mitään annettavaa rockille. Klasarissa ehkä. Ehkä.
 
Edit: Leffahommissa ymmärrän täysin, musa erikseen.

King Crimsonin Red on todellinen elämys viisikanavaisena. Ja Whon Tommy on hyvä myös. Floydin DSotM itsestäänselvästi. Kyllä siihen kolmioon Beetlesit uppoo ihan suvereenisti.

Ja monolevyt pitää kuunnella yhdellä kaiuttimella. Omassa valinnassa on, käyttääkö oikeaa vai vasenta korvaa.

Pet Soundsia ainakin pitää kuunnella vasemmalla korvalla, Biitlesistä en tiedä.

Alkupään Beatlesien stereolevyjäkin kannattaa kuunnella yhdellä korvalla koska ne on truutattu vinyylille miksaamattomina, lopullinen kaksiraitakakku sellaisenaan.
 
Valitettavasti ennen vuotta 64 äänitetystä materiaalista ei välimiksauksia edeltäneitä vaiheita ole säästetty mutta A Hard Day's Nightin voisi aivan hyvin miksata viisikanavaiseksi ja komeasti.

Dark Side Of The Moon on kyllä elämys monikanavaisena. Beatlesin levyistä ei tule Sgt. Pepperin lisäksi muita mieleen, mistä haluaisin kuulla monikanavamiksauksen. Joistain yksittäisistä biiseistä ehkä korkeintaan.

Nyt Harrisonin sooloihin enemmän syventyneenä, niin täytyy sanoa, että Yrjö teki kyllä teki Biitlesistä ylivoimaisesti parhaan soolouran, joka huipentui maagisiin Travelling Wilburys-levyihin.
Mutta miehen Biitles-kappaleiden huimaavan korkean tason tietäen ei tämä tietenkään ole mikään yllätys, sillä Yrjon kappaleet nousevat lähes aina Biitles-levyyillä keskitason yläpuolelle, mutta kyllä silti esim. All Things Must Pass-albumin kappaleiden taso, ei heikkoa hetkeä ollenkaan, jossei lopun jameja lasketa, jaksaa hämmästyttää kerrasta toiseen.

Harrisonin sooloura ainakin osoitti, että tämä ns. hiljainen beatle oli loppujen lopuksi kaikkein sosiaalisin ja parhaitten muitten kanssa toimeen tuleva. Hänelle ei ollut mikään ongelma soittaa kenen tahansa kanssa. Ringo tässä suhteessa tulee hyvinkin toisena. Tähtiparilla sen sijaan oli enemmän jonkinlaista epävarmuutta tässä suhteessa itsensä kanssa. Vai oliko?
 
Persoonana Harrison on aina tuntunut helpoimmin samastuttavalta. (Menikö oikein?) Johtuu osaltaan siitä, että meillä on sama syntymäpäivä 20 vuoden erolla. Jos uskoisin horoskooppihömppään, niin voisin pitää meitä melkein veljeksinä. Jossain vaiheessa tosin paljastui, että Harrison olikin oikeasti syntynyt edellisen vuorokauden puolella :(
 
Harrisonin biisit ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi sellaisia, että hyvin ymmärrän tähtiparin suhtautumisen niihin. Eikä asia muuttunut soolouralla miksikään. Tähdet olivat siis 20 vuotta myöhemmin kuitenkin eri asennossa.
 
Harrisonin soolouralta ei löydy mitään Here Comes The Sunin tai Somethingin veroista. Myöhemmän uran huippu Got My Mind Set On You oli ikivanha coverbiisi. Travelin' Wilburys oli timanttia. Harrison ja Lynne olivat primus motorit, mutta biisien tekijöitä riitti enemmänkin.
 
Harrison oli
a) taitavin beatle kitaristina
b) taitavin beatle autonkuljettajana
c) taitavin beatle finanssiasioissa
 
Eikä hänellä ilmeisesti ollut koskaan harhaluuloja omasta suuruudestaan, kuten ehkä parilla muulla beatlellä. Hän oli "vain" kitaristi. Piti musiikin lisäksi nopeista autoista, rahasta ja henkimaailmasta.

Remasteroidut CD:t, vinyylit jne. ovat vain approximaatiota Beatlesien tuotannosta. Absoluuttisen totuuden voi kuulla vain soittamalla alkuperäistä vinyylilevyä. Kaikki digitaalinen käsittely tarkoittaa äänen vangitsemista tietyllä resoluutiolla. Koko ääntä ei ikinä saada talteen. Beatlesiä ei ole remasteroitu täydellisellä analogisella tarkuudella koskaan. Kaikki julkaisut 80-luvusta eteenpäin ovat approksimaatioita Beatlesien todellisesta tuotannosta.
 
Viimeisten vinyylilevyjen ostajat syöksevät rahansa suoraan sinne minne päivä ei paista. Nyt myytävät vinyylit ovat imitaatioita siitä mitä myytiin 60-luvulla ja vielä 70-luvun alkupuolella.
 
Luultavasti digitaalisen äänenmulkkauksen resoluutio on sellainen, että suurin osa kuluttajista ei ymmärrä eroa. Onko se kuitenkaan oikeutus sille, että koko ihmiskuntaa yritetään huijata maailman tappiin asti?
 
Nämä näennäisanalogiset vinyylit ovat vihoviimeistä sumutusta ihmiskunnan tiellä kohti totuutta :D Pitlkä miinus sille, että Beatles oli tässäkin asiassa edellä kävijänä. Motivaationa taisi vain olla pelkkä raha.

Rodger: Persoonana Harrison on aina tuntunut helpoimmin samastuttavalta. (Menikö oikein?)
 
Jos tämä on gallup niin ei, jos pitää arvioida sinun ja Georgen samankaltaisuutta niin en osaa sanoa.
 
Rodger: Beatlesiä ei ole remasteroitu täydellisellä analogisella tarkuudella koskaan.
 
Mitä täydellinen analoginen tarkkuus on?
 
Viimeisten vinyylilevyjen ostajat syöksevät rahansa suoraan sinne minne päivä ei paista. Nyt myytävät vinyylit ovat imitaatioita siitä mitä myytiin 60-luvulla ja vielä 70-luvun alkupuolella.
 
Eikö niiden silloin pitäisi olla niitä hyviä levyjä koska siihen aikaan ei digitaalista äänen prosessointia harrastettu näissä ympyröissä laisinkaan?

Rodger: Harrisonin sooloura ainakin osoitti, että tämä ns. hiljainen beatle oli loppujen lopuksi kaikkein sosiaalisin ja parhaitten muitten kanssa toimeen tuleva. Hänelle ei ollut mikään ongelma soittaa kenen tahansa kanssa. Ringo tässä suhteessa tulee hyvinkin toisena. Tähtiparilla sen sijaan oli enemmän jonkinlaista epävarmuutta tässä suhteessa itsensä kanssa. Vai oliko?
 
Oli. Lennnon oli haavoittuva ja yritettyään korjata sitä huumeillla, hän oli lopulta täysin pihalla, kun taas McCartney on itsekeskeinen ja itsekös ihminen.
 
Persoonana Harrison on aina tuntunut helpoimmin samastuttavalta. (Menikö oikein?) Johtuu osaltaan siitä, että meillä on sama syntymäpäivä 20 vuoden erolla. Jos uskoisin horoskooppihömppään, niin voisin pitää meitä melkein veljeksinä. Jossain vaiheessa tosin paljastui, että Harrison olikin oikeasti syntynyt edellisen vuorokauden puolella :(
 
Harrisonin biisit ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi sellaisia, että hyvin ymmärrän tähtiparin suhtautumisen niihin. Eikä asia muuttunut soolouralla miksikään. Tähdet olivat siis 20 vuotta myöhemmin kuitenkin eri asennossa.
 
Tästä olen eri mieltä.. Muiden levyjen kohdallla ehkä, mutta Valkoinen Tupla olisi paljon parempi levy, jos Revolution 9 ja Dont Pass Me By olisi korvattu esim. kappaleilla Not Guilty tai All Things Must Pass.
 
Harrisonin soolouralta ei löydy mitään Here Comes The Sunin tai Somethingin veroista. Myöhemmän uran huippu Got My Mind Set On You oli ikivanha coverbiisi. Travelin' Wilburys oli timanttia. Harrison ja Lynne olivat primus motorit, mutta biisien tekijöitä riitti enemmänkin.
 
Noille mainitsimillesi kappaleille vetää vertoja mm:
All Things Must Pass, What Is Live, I'd Have You Anytime, Not Guilty, All Those Years Ago, Isn't It A Pity ja My Sweet Lord.
 
Harrison oli
 
a) taitavin beatle kitaristina
b) taitavin beatle autonkuljettajana
c) taitavin beatle finanssiasioissa
Eikä hänellä ilmeisesti ollut koskaan harhaluuloja omasta suuruudestaan, kuten ehkä parilla muulla beatlellä. Hän oli "vain" kitaristi. Piti musiikin lisäksi nopeista autoista, rahasta ja henkimaailmasta.
 
Tuosta Harrisonin kitaransoitosta, totta, hän oli loistava kitaristi, joka ei syyllistynyt turhaan tilutukseen tai vastaavaan.
 
Itseleni Harrisonin kappaleista tulee hyvin maanläheinen, rauhallinen olo, ehkä se (varsinkin soolouran osalta) on sitä mitä Harrison on hakenutkin.
Travellin' Wilbury-levyistä kuulee että tehdessä on ollut hauskaa, eikä pakkoa ole ollut ja tämähän kuuluu musiikissa vain hyvänä asiana.
 
Lisäksi Harrison piti Monty Pythonista.

Number 9: Nyt Harrisonin sooloihin enemmän syventyneenä, niin täytyy sanoa, että Yrjö teki kyllä teki Biitlesistä ylivoimaisesti parhaan soolouran, joka huipentui maagisiin Travelling Wilburys-levyihin.
Mutta miehen Biitles-kappaleiden huimaavan korkean tason tietäen ei tämä tietenkään ole mikään yllätys, sillä Yrjon kappaleet nousevat lähes aina Biitles-levyyillä keskitason yläpuolelle, mutta kyllä silti esim. All Things Must Pass-albumin kappaleiden taso, ei heikkoa hetkeä ollenkaan, jossei lopun jameja lasketa, jaksaa hämmästyttää kerrasta toiseen.
 
Kyllä se materiaali todella kovaa on, mutta itselle iskee silti koviten Maccan 'Ram'. Huhhuh, mikä levytys.

Timitzii: Kyllä se materiaali todella kovaa on, mutta itselle iskee silti koviten Maccan 'Ram'. Huhhuh, mikä levytys.
 
Ram on hyvä kyllä, mutta sillä on jostain syystä todella huono maine, God Only Knows miksi.

Olen kuullut samaa. Itse en tätä ymmärrä, sillä albumi on aivan loistavaa kokeilua alusta loppuun... Varsinkin "Monkberry Moon Delight" iskee aina. McCartneyn hienoimpia teoksia.

Timitzii: Olen kuullut samaa. Itse en tätä ymmärrä, sillä albumi on aivan loistavaa kokeilua alusta loppuun... Varsinkin "Monkberry Moon Delight" iskee aina. McCartneyn hienoimpia teoksia.
 
Katsoin wikipediasta, olisikohan syy huonoon maineeseen että RAM sai aikanaan todella huonot arvostelut Rolling Stohe-lehdeltä? Mutta esim Allmusic antaa viisi tähteä.