Rock, pop, alternative ›

varakeef: En noihin pianoballadeihin mene, mutta Yesterdayn sinänsä hieno melodia poimii duuriasteikon ja sille rinnasteisen melodisen molliasteikon säveliä luontevassa järjestyksessä, kekseliäästi rytmitellen, mutta musiikillisesti kurinalaisesti. Pidän kappaletta helposti omaksuttavana, selkeältä - siis ennalta arvattavana. Siinä ei ole edes tyypillistä McCartney-modulaatiota.
 
Öö, asia ei ole noin. Yesterdayn sävel alkaa f-duurissa ("yesterday" sävelet g f f; taustalla F-sointu, jota seuraa em), mutta sitten kuullaan melodiankulku joka EI ole rinnakkaissävellajissa d-mollissa: "All my troubles seemed so far away" eli a h cis d e f e d d.
 
Jos tässä melodisessa oikussa olisi cis JA alennettu h (tai bb), niin sehän olisi harmoninen d-molli, vai mitä? Mutta kun h ei ole alennettu. Kyse siis ei ole rinnakkaissävellajista.
 
Ja Flash totesi sen hyvin, tai olen siis samaa mieltä siitä, että Strawberry Fields Forever perustuu paljolti Martinin työhön eikä (nyt seuraa jo vain minun mielipiteeni) toimi ollenkaan yhtä hyvin riisuttuna versiona kuin sävellyksenä upeampi Yesterday.
 
Myös Harrison jää jälkeen Maccasta imo.

Tota juu, Varakeef puhui Yesterdayn kohdalla nimenomaan melodisesta mollista, ja sehän siinä on. Harmoninen molli olisi semmoinen jossa on b ja cis eli siis niiden välissä ylinouseva sekunti.
 
Strawberry Fields Foreverin suurimman sovitustyön on tehnyt Paul McCartney, siinä kappaleessa George Martin oli enimmäkseen Maccan transkrivoija. Erityismaininta menee insinööreille ja teknikoille jotka naulasivat lopullisen edition kasaan varsin virtuoottisesti.
 
Itsenäisempää Martinin työtä kuullaan esim. kappaleissa Yesterday, In My Life ja Eleanor Rigby.

Kiitti, Pesonen. Molliasteikon melodisuus toteutuu alaspäin tullessakin, eli c ei ole enää ylennetty, ei myöskään B enää H.
 
Minulle Strawberryn erinomaisuus ei kuitenkaan perustuu sen outouteen enkä arvota kappaleita niiden monimutkaisuuden, sävelten määrän tai käytettyjen intervallien epätavanomaisuuden perusteella. Koetin vain kuvata kappaleiden tavanomaisuuden astetta niiden melodisia ja harmonisia piirteitä esiintuomalla. Pystyn helposti kuvaamaan Yesterdayn melodian, en pysty kuvaamaan Strawberryn melodiaa yhtä simppelisti.

JET: Jopa rock-muusikot arvostavat enemmän sävellystä kuin sanoitusta, enemmän McCartneya kuin Lennonia. :-)
 
Näinhän se menee. Mulle Lennon on ollut aina enemmän runoilija ja lipevä sanaseppo kuin muusikko, vaikka kyllähän se totta vie osasi laulaa ja soittaakin. Lennonin kirja Panee omiaan (In His Own Write) on paras lukemani absurdi kirja, se ei lipsu typerään väkinäisyyteen kuten esimerkiksi Bob Dylan ja monet beatnikit pahimmillaan.
 
Johnin tekstien taso ailahteli aika rajustikin 60- ja 70-lukujen taitteessa, enkä ole sen kummemmin tutustunut miehen soolotuotantoon siksi, että Imagine ja pari muuta etovat niin hirvittävästi.

kepe-5: Johnin tekstien taso ailahteli aika rajustikin 60- ja 70-lukujen taitteessa, ...
 
Kyllä vain. Mutta Lennonin soolotuotantoon sijoittuu yksi kaikkein hienoimmista laulunsanoituksista koskaan, Working Class Hero, joka yleisesti tunnutaan tulkittavan väärin. Kyseessähän ei ole protestilaulu eikä taistelulaulu, eikä myöskään omaelämäkerrallinen laulu. Working Class Hero on kylmä toteamus siitä miten asiat todella ovat - Working class hero is something to be on yhtä aikaa epäuskoinen ja ironinen motto.
 
There's room at the top they're telling you still, but first you must learn how to smile as you kill.
 
Koko biisi on aavemainen, paljas, järkyttävä ja tosi ihmis- ja yhteiskunnan kuva. Green Dayn esitystä ei kauheasti parane kuunnella.

Lennonin paras kappale; "She said she said"
 
Tässä alkutekijöissään;
http://www.youtube.com/watch?v=GQS3pgNqyII

Vaikka sekaannukseni harmonisen ja melodisen mollin välillä olikin munaus, lähtisin siitä, että Yesterday on sävellyksenä ainutlaatuinen popkappale ja Strawberry Fields Forever ei ole. Melodisen mollin käyttö varsinkin siten, että melodia kulkee asteikon ääripäähän ja laskee alas perinteisena (d-)mollina (tai Yesterdayssa f-duurina) eli sävelet vaihtuvat nopeasti (h-b,cis-c) ei ollut tyypillistä 50-luvun rockissa.
 
Noin "hennon" melodian soinnutus, melkein 10 sointua, on upea. Kertosäkeessä lähes vertikaalisoinnutus ja Gm on erityisen oivaltava. Ihailen Yesterdayn luonnollisuutta ja tasapainoisuutta.
 
Strawberry Fields Forever ei onnistu likikään yhtä hyvin siinä, mitä melodian olemus on: attraktiiviset rytmit kohtaavat suloiset (usein eksotiikan suolalla maustetut perinteiset) sävelkorkeusvaihtelut. Rytmin osuus melodiassa on merkittävä ja melodia-soinnutus-akselin täytyy toimia popkappaleessa ilman väkinäistä sovitustilpehööriä. Strawberry Fields Forever pianocoverina paljastuu heikommaksi kuin miltä se ehkä kuulostaa.
 
Juuri tän tyyppisissä kappaleissa on se ero melodian vetoavuuden välillä ja sille on syynsä, miksi Beatlesin The Klassikko on Yesterday. Toisaalta, eri makuihin voi vedota osin, jos tykkää epämusikaalisesta ilmaisusta. Strawberry Fields Forever häviää Here, There and Everywherelle, joskin sekin on Yesterdayn rinnalla vähän aikansa lapsi (siis kumpi tahansa).
 
Syy miksi arvostan Beatlesia onkin ennen muuta Yesterday, Eleanor Rigby, Michelle, All My Loving, She Loves You.

JET: Noin "hennon" melodian soinnutus, melkein 10 sointua, on upea. Kertosäkeessä lähes vertikaalisoinnutus ja Gm on erityisen oivaltava. Ihailen Yesterdayn luonnollisuutta ja tasapainoisuutta.
 
Maccan soinnut ovat parhaimmillaan juuri erinomaisesti muotoa luovia eivätkä niinkään jonkin muodon sanelemia. Siellä on paljon jazz- ja viihdemusiikista tuttuja sointumuotoja mutta epäkonventionaalisissa kohdissa.
 
Aika paljonhan noita B-tyypin sointujuttuja, kaikilla kolmella piisintekijällä, on jäljitetty kirkkosävellajeihin, joista joonisen ja aiolisen ohella Beatlesin tapauksessa yleisimmät miksolyydinen ja doorinen. Se taas viittaa kirkkomusiikkiin ja Irlantiin. Beatles sovelsi modaalista ajattelua systemaattisesti vain Tomorrow Never Knowsissa ja parissa Georgen piisissä, muutoin ne viittaukset ovat yksittäisiin kappaleen osiin mutta eivät kokonaisiin kappaleisiin sisältyviä.
 
Tietenkään kysymys, mistä jokin sointumuoto on peräisin, ei ole sama kuin miksi säveltäjä tai sovittaja on halunnut juuri sen siihen laittaa.
 
Strawberry Fieldsistä on julkaistu myös Lennonin kotidemo, jossa hän laulaa sen kitaran säestyksellä, folkpohjalta. Kyllä se ainakin minuun vetoaa, siinä on tiettyä filosofisuutta eli jonkinlaisen epätotunnaisen tonaalisen position hakemista. Minulla ei ole mielipidettä siitä millainen popkappaleen pitäisi olla koska en pidä popmusiikista.

Imaginen ansiot ovat muuten täysin tekstissä, ei se sävelmänä ole Let It Ben saati Yesterdayn tasoa, mietinkin milloin sitä lakataan paapomasta, Marvin Gaye Whats Going On on paree myös sävellyksenä.

ei vittu jätkät

Joo, kyllä Lennon on parempi kuin "Imelä-McCartney", mutta Harrison hakkaa ne molemmat.

JET: Imaginen ansiot ovat muuten täysin tekstissä, ei se sävelmänä ole Let It Ben saati Yesterdayn tasoa, mietinkin milloin sitä lakataan paapomasta, Marvin Gaye Whats Going On on paree myös sävellyksenä.
 
Ei kai koskaan. Se on tupajumi joka ei noin vain häivy. Se on sen verran yksinkertainen että kelpaa yhteislauluksi, Liverpoolin lentoasemallakin lukee isolla Above us only sky. Mutta onhan meijänkin kansallislaulumme saksalainen ylioppilasrenkutus, joten siinä seurassa Imagine pärjää ihan mainiosti. Eipä silti, joillain mailla on oikeasti hyvät kansallislaulut.

JET: Imaginen ansiot ovat muuten täysin tekstissä, ei se sävelmänä ole Let It Ben saati Yesterdayn tasoa, mietinkin milloin sitä lakataan paapomasta, Marvin Gaye Whats Going On on paree myös sävellyksenä.
 
Minä taas odottelen, milloin Let it be'tä lakataan paapomasta.
Macca sai trauman Simon & Garfunkelin "Bridge over troubled water'ista" ja yritti kirjoittaa samanlaisen laulun.

Njaa; onhan Let It Be tietty huonompi kuin aivan parhaat McCartney-laulut, ehkä koska siitä puuttuu ns. "sointupotentiaali": melodiassa on koko sisältö ja soinnut lähinnä säestävät melko kuivasti, eikä parempia sointuja tuohon varmaan voisi laittaakaan. Siksi se kalpenee mm. Yesterdayn rinnalla.
 
Nämä Maccan "yritykset olla joku muu" ovat onnistuneet hyvin: Here, There and Everywhere ja Let It Be. Beach Boys ja Simon & Garfunkel.
 
Harrisonilla ja Lennonilla ei ole rahkeita kilpailla "imelää Maccaa" vastaan, mutta Brian Wilsonilla on.

JET: Harrisonilla ja Lennonilla ei ole rahkeita kilpailla "imelää Maccaa" vastaan, mutta Brian Wilsonilla on.
 
Mitä kilpailuun tänään kuuluu? En ole niin kovin tarkkaan Wilsonin tekemisiä seurannut. Täkynä Maccan tuoreempaa tuotantoa, Only Mama Knows: http://www.youtube.com/watch?v=0Rbh-ykZX74

Jos jommalle kummalle 70-luvun jälkeisessä tuotannossa on jokin etu, niin ei paljon vaakakupissa paina. Molempien post-1970-tuotanto on pääasiassa kuraa.
 
McCartneyn vetreys lakkasi vähän jälkeen Wilsonin, eli vielä muutaman vuoden Brian romahduksesta Macca teki klassikoita, kuten Let It Be - mutta entä sen (Let It Be'n) jälkeen?
 
Hey Dude, miten tosi tylsää shittii!

JET: Hey Dude, miten tosi tylsää shittii!
 
Nyrkkeilyottelu on siis päättynyt kehätuomarin keskeytykseen tilanteessa, jossa molemmat lyövät pelkkää hutia.

Tosin tiedän 1hyvän Macca-biisin jälkeen Beatlesin, Michael Jacksonin levyllä Off the Wall: Girlfriend. Sopii hyvin myös esittäjänsä tuon aikaiseen "soundiin". Paulin ja Jacksonin yhteishitit sävelsi yksin Michael.
 
Tuo Only Mama Knows ei pahemmin innotanut. Oliko alun jouset McCartneyn itsensä sovittamat?

JET: Tuo Only Mama Knows ei pahemmin innotanut. Oliko alun jouset McCartneyn itsensä sovittamat?
 
En tiä. Se on levyllä Memory Almost Full, mutta tämä live-esitys potkii mielestäni paremmin.

Onko Lovely Rita muuten kenen tekemä, McCartneyn? Sehän on ihan hyvä, samoin When Im 64.