Rock, pop, alternative ›

JET:
McCartney sävelsi nerokkaan Yesterdayn
 
Eikös tämän kappaleen maine perustu nimenomaan ilmestymisaikaansa nähden epätavalliseen sovitukseen?

velipesonen: Tarkoitatko että oli suunnitteilla muodostaa lauluntekijäkolmikko L-M-H? En minä ole sellaisesta kuullut. Oikeastaan ainoa mitä tiedän on että Macca oli vuonna 1969 sanonut Lennonille ääneen, että Harrisonin laulut ovat nyt samaa tasoa kuin heidän. Yhtä aikaa selväjärkinen ja kohtelias kommentti, ei mikään töksäytys.
 
Jostain Beatles-kirjasta tuollaista luin. En tiedä onko totta.

Lennon: "I remember the day he called to ask for help on 'Taxman,' one of his bigger songs. I threw in a few one-liners to help the song along, because that's what he asked for. He came to me because he couldn't go to Paul, because Paul wouldn't have helped him at that period. I didn't want to do it. I thought, Oh, no, don't tell me I have to work on George's stuff. It's enough doing my own and Paul's. But because I loved him and I didn't want to hurt him when he called me that afternoon and said, 'Will you help me with this song?' I just sort of bit my tongue and said OK. It had been John and Paul so long, he'd been left out because he hadn't been a songwriter up until then. As a singer, we allowed him only one track on each album. If you listen to the Beatles' first albums, the English versions, he gets a single track. The songs he and Ringo sang at first were the songs that used to be part of my repertoire in the dance halls. I used to pick songs for them from my repertoire... the easier ones to sing. "

Calliope: Eikös tämän kappaleen maine perustu nimenomaan ilmestymisaikaansa nähden epätavalliseen sovitukseen?
 
Se oli singlenä jenkkilistan ykkönen. En tiedä mihin maine perustuu, mutta onhan se upea sävellys, vaikkei kaikki siitä tykkääkään. Heille, keiden mielestä ei ole sopivaa pitää Yesterdaysta, on onneksi olemassa Eleanor Rigby.

Yesterdayn kaksi suurenmoista melodista fraasia ja niihin rautaisella ammattitaidolla sijoitettu inspiroiva, täydellinen soinnutus tekevät siitä nerokkaan kappaleen.
 
Yesterday, kuten monet vahvat sävellykset, toimii monenlaisena. Pianoversio on aivan passeli. Jousikvartetin käyttö ei ole Yesterdayn hyvyyden ydinominaisuus, mutta oli erinomainen idis Martinilta.
 
Eleanor Rigby on loistava sekin, mutta perustuu noin kolme kertaa pienempään määrään sointuja, mikä ei suoraan kerro mitään, mutta mielestäni ei ole kuitenkaan yhtä ainutlaatuinen kappale kuin Yesterday.
 
Kun Rolling Stones kokosi osittain arvelluttavan mutta ainakin isoon muusikkojen ja kriitikoiden näkemysotokseen perustuvan listan viidestä sadasta parhaasta rock-biisistä, viisi parhaiten sijoittunutta Beatlesin kappaletta olivat Paul McCartneyn duunaamia - tavallaan lukuun ottamatta I Want to Hold Your Handia. Hey Jude (8), Yesterday (13), Let It Be (20): Jopa rock-muusikot arvostavat enemmän sävellystä kuin sanoitusta, enemmän McCartneya kuin Lennonia. :-)
 
Mikäli pitää paikkaansa että In My Life on Paulin Johnin runoon tekemä sävellys, on Maccalla ainakin 2 "liediä": All My Loving ja In My Life. Molemmissa runo oli olemassa ensin.

velipesonen: Se oli singlenä jenkkilistan ykkönen. En tiedä mihin maine perustuu, mutta onhan se upea sävellys, vaikkei kaikki siitä tykkääkään.

Hep, täällä yksi! Ja jatkoa; Let it be, Long and winding road, Hey Jude.

She Loves You ei varmaan ole kahdenkympin kerhossa koska RS on jenkkilehti ja Amerikassa B-yhtyeen läpimurtohitti oli juuri I Want to Hold Your Hand. Englannissahan se oli Please Please Me, minkä jälkeen She Loves You sai koko maan täysin sekaisin. Sai se minutkin.
 
On vaikea kirjoittaa biisejä jotka ovat ensimmäisestä sekunnista viimeiseen pelkkää juhlaa ja ikään kuin crescendoa, ja She Loves You on ehkä paras sellainen mitä tiedän. I Want to Hold Your Handkin on vähän sellainen nojailevampi, ottaa tukea jostain.
 
E: Kyllähän tässä nyt on kuitenkin rehellisyyden nimissä sanottava, että vaikka kuinka tarkasteltaisiin Lennonin tekemisiä sanoitusten näkökulmasta, niin hänellä on läjäpäin hienoja sävellyksiä, jotka ovat muutakin kuin sanoituksen ansiokasta säestystä. Vaikkapa There's a Place, Help, I'm Only Sleeping, Strawberry Fields Forever. Rockkappaleissa on eräs ominaisuus minkä klassisen musiikin ystävät nähdäkseni tulkitsevat hiukan väärin, ja se ominaisuus on voima. Kappaleeseen sisältyvä motorinen voima, jota on mahdollista virheellisesti luulla pelkäksi voimankäytöksi.

Rolling Stone magazinen listahan on läpimätä sikäli että melkein kaikki biisit ovat amerikkalaisia tai brittiläisiä, suppean näkemyksen mukaan kasattu lista, josta puuttuu esim. suurelle ihmismäärälle paljon merkitsevät Abban sävelmät jokseenkin kokonaan. Kyllähän Abba on yksi kevyen musiiki suuria. Kuitenkin niiden artistien ja yhtyeiden, joiden musiikkia listalla on, kappaleiden arvostusjärjestyksestä lista antaa kai yleiskuvan.
 
She Loves Youn lauluharmoniat ja soinnut ovat kultaa ja se on tosiaan räjähtävä, supernovamainen popbiisi, joka ikään kuin purkautuu yhtenä jatkumona alusta loppuun, tietysti rakenne on lyhyt mutta kyllä mäkin tykkään kys. biisistä tässä mielessä enemmän kuin I Want to Hold Your Handista.

Jos Help! on Lennonin kokonaan, voi sitä sanoa hänen parhaimmakseen, sekään ei silti melodisesti liiku yhtä laajalla alueella kuin Maccan parhaat kappaleet. Otaksun että McCartney heitti biisin ainakin jonkun soinnun tai jotain melodiaa, laulustemmaa. Vahva biisi se kyllä on, intro ja outro ovat tehokkaat siinä missä perusaines.

Mitäpä minä Abbaa mollaamaan, tykätköön kuka tykkää, mutta siinähän on sellainen ominaisuus ettei se oikein tahdo olla minkään valtakunnan rokkia. Yesterday jousikvartetteineen rokkaa enemmän kuin juuri mikään kuulemani Abban piisi. Abballa ei ole sitä bluespohjaa mikä esim. Beatlesilla on täysin selvä, ja biisit on usein sellaista eurodiskoajan Mozart-kamaa.
 
Sitten niillä on yksi asia josta en henkilökohtaisesti pidä, ja se on melodisella sekvenssillä pelaaminen. Niin että luulen että Abba puuttuu siltä rokkilistalta siksi että moni meikäläisen tavoin ei miellä Abban olevan rokkia ollenkaan.

Mitään poplistaa ei ollut, tai soul-listaa: se listahan nyt yksinkertaisesti yritti olla kaiken populaarimusiikin biisien lista. Abban poprockin puuttuminen selittyy vain sillä, että USA oli se maa, jossa Abba ei lyönyt läpi. Abban suurin jenkkihitti Dancing Queen oli ainoana mukana.
 
Abban vahvimmat ovat minusta The Winner Takes It All, Mamma Mia, Dancing Queen, Knowing Me Knowing You ja SOS.
 
Blues-pohja puuttuu, mutta se ei ole argumentti musiikin puolesta. Vai tuleeko musiikissa olla bluesia, jotta se on hyvää?

JET: Vai tuleeko musiikissa olla bluesia, jotta se on hyvää?
 
Niinno, oishan siitä etua ;)
 
70-luvulla Abba oli semmonen tyttöjen juttu. Me pojat kuunneltiin vähän muuta musaa, enimmäkseen jytää joskus purkkaa.
 
Vasta myöhemmin aloin arvostaa Abban hienoja melodioita. Tosin en tänäänkään kuuntele Abbaa, Beatlesia toki silloin tällöin pieninä annoksina.

velipesonen: On vaikea kirjoittaa biisejä jotka ovat ensimmäisestä sekunnista viimeiseen pelkkää juhlaa ja ikään kuin crescendoa, ja She Loves You on ehkä paras sellainen mitä tiedän.
 
Oon samoilla linjoilla. She Loves You/I'll Get You on varmaankin suurin suosikkini koko Beatlesilta. Tai no, toinen yhtä tajuton sinkku on Day Tripper/We Can Work It Out.

Vaikeahan tähän McCartney vs. Lennon otteluun uutta tuoda, mutta vaikka McCartneyn tuotanto on tasalaatuisempaa, lukuisempaa, musikaalisempaa ja pahimmillaan pikkusievempää, niin panisin Lennonin piikkin Beatlesin (oikeastaan pop-musiikin) hienoimman kappaleen: Strawberry Fields Forever. Toisen puolen Penny Lane on hyvä luenta samasta aiheesta, mutta jotenkin herrain ero siinä kiteytyy.
 
Lennonin vahvuuksia ovat musikaalinen anarkistisuus, piittaamattomuus ja ennalta-arvaamattomuus. Siinä on enemmän punkkia, alkeellisuutta ja räyhää. Epämusikaalisuuttakin, ehkä.
 
Eikä tässä nyt sinänsä mitään erityisen arvottavaa ole, täydentävät hienosti toisiaan.

Musiikillinen ennalta-arvaamattomuus ja kokeilevuus on McCartneyn piirre paljon enemmän kuin Lennonin. Strawberry Fields Forever on sävellyksenä tavanomaisempi kuin Yesterday, ja herrain ero kiteytyy vaikkapa noitten kahden vertailussa, mutta varsinkin Let It Ben ja Imaginen vertailussa (sarjassa samantyyliset pianoballadit), vertailu joka menee väkisin McCartneylle.

JET: Blues-pohja puuttuu, mutta se ei ole argumentti musiikin puolesta. Vai tuleeko musiikissa olla bluesia, jotta se on hyvää?
 
Ei mutta musiikissa pitää olla bluesia, että se olisi rokkia. Mutta siitä purkautuu yksi juttu; Abban käyttämät rumpali ja basisti, joiden nimet olen unohtanut, olivat erittäin taitavia ja hoitivat hommansa todella komeasti, mekaanisemmassakin jumputuksessa usein jonkin verran svengiä. Agnetha lauloi rytmisesti kiikkeriä juttuja komeasti esim. Winner-piisissä.
 
Juju on siinä, että kun Abba tavallaan oli ruottalaisten tekemää saksalaista iskelmää, niin se (amerikkalaisesta) bluespohjaisesta soul- ja diskomusiikista plokattu rumpu-basso-pohja kuulostaa tarpeettomalta ja päälleliimatulta eli jumputtavalta.
 
Bluesin ja bluespohjaisen musiikin motorinen voima paikallistuu paljolti basson suhteelliseen suureen pentatoniikkaan ja ennen kaikkea pienellä terssillä pelaamiseen. Sellainen ei Abban omaksumassa vormussa oikein käy, musiikki ei ole sillai räjähtävää ja ilkamoivaa vaan enemmän rakennetun kuuloista, ja kaupantekijäisiksi jumputtavaa.

velipesonen: On vaikea kirjoittaa biisejä jotka ovat ensimmäisestä sekunnista viimeiseen pelkkää juhlaa ja ikään kuin crescendoa, ja She Loves You on ehkä paras sellainen mitä tiedän.
 
Tämän kappaleen loistavuus paljastui taas The Cavern Beatlesin keikalla. Meinasi pää räjähtää. Keikan parasta antia olivat muutenkin ne kappaleet, joita en ollut aiemmin kuullut livenä Maccan esittämänä (etenkin ne alkupään kappaleet, joita ei ole hirveästi coveroitu sitten 60-luvun). Nostalgialla ei ole mitään tekemistä noiden kappaleittein toimivuuden kanssa, koska itse olen syntynyt kauan Beatlesin hajoamisen jälkeen. Ne vain ovat loistavia pop kappaleita, jotka toimivat edelleen erinomaisesti livenä, jos jollakin on vain pokkaa ja taitoa vetää ne alkuperäisellä sovituksella.

JET: Musiikillinen ennalta-arvaamattomuus ja kokeilevuus on McCartneyn piirre paljon enemmän kuin Lennonin. Strawberry Fields Forever on sävellyksenä tavanomaisempi kuin Yesterday, ja herrain ero kiteytyy vaikkapa noitten kahden vertailussa, mutta varsinkin Let It Ben ja Imaginen vertailussa (sarjassa samantyyliset pianoballadit), vertailu joka menee väkisin McCartneylle.
 
En noihin pianoballadeihin mene, mutta Yesterdayn sinänsä hieno melodia poimii duuriasteikon ja sille rinnasteisen melodisen molliasteikon säveliä luontevassa järjestyksessä, kekseliäästi rytmitellen, mutta musiikillisesti kurinalaisesti. Pidän kappaletta helposti omaksuttavana, selkeältä - siis ennalta arvattavana. Siinä ei ole edes tyypillistä McCartney-modulaatiota.
 
Strawberry fields vaihtaa sävellajia kesken säkeistön, kertosäkeen melodiassa on hämmentäviä dissonansseja ja jännittävä oktaavin hyppy melodiassa ennen rytmisesti alkuosasta poikkeavaa lopuketta. Soittajana kappaleesta tulee reaktio "kuulostaa hienolta, mutta miten se menee", Yesterday on taas hieno, mutta sen hahmottaminen ei ole mitenkään hankalaa.
 
Lennonin koukut ovat epämusikaalisempia, siksi ennalta-arvamattomampia ja tähän särmikkyys perustuu. Lennon parhaimmillaan on loistava, kuten McCarneykin. Eri tavalla vain.

varakeef: Strawberry fields vaihtaa sävellajia kesken säkeistön, kertosäkeen melodiassa on hämmentäviä dissonansseja ja jännittävä oktaavin hyppy melodiassa ennen rytmisesti alkuosasta poikkeavaa lopuketta. Soittajana kappaleesta tulee reaktio "kuulostaa hienolta, mutta miten se menee", Yesterday on taas hieno, mutta sen hahmottaminen ei ole mitenkään hankalaa.
 
Strawberry Fieldsin viehätys perustuu hyvin pitkälti studiokikkailuun ja sen toteuttamisesta menee suuri kunnia Emerickille, Martinille ja jopa McCartneylle. Toki oli Lennonin idea yhdistää kappaleen kaksi eri versiota toisiinsa.

Flash: Strawberry Fieldsin viehätys perustuu hyvin pitkälti studiokikkailuun...
 
Ei minusta. Se on hieno biisi eikä sen sointimaailmassa tai sovituksessa ole mitään erityisen radikaalia, vaikka se onkin toteutettu vaikeimman kautta -metodilla.
 
Kertomus kappaleen äänittämisen haasteista on kiehtovampi, kuin mitä lopputulos antaisi ymmärtää ellei tarinaa olisi kuullut.