Rock, pop, alternative ›

Mojo on ymmärtääkseni eräänlainen taika-amuletti mikä saatiin joltain voodoo poppamieheltä aina jotain tiettyä tarkoitusta varten. Joskus oli tallessa linkki jollekin mojo sivustolle mutta en nyt löydä sitä.
 
Suunnilleen näin.
"There is one meaning for mojo that appears to be the original and oldest I can find: A mojo is a voodoo magic charm. It can be specifically a fertility charm, or just a generic word for voodoo magic. If you have a collection of charms, you might also keep them in a "mojo bag," which I'm told is made from cat parts. In fact the word "mojo" is pidgin for the english word "magic." "
http://www.whiteoaks.com/mojo.html

hyvin ovet ovat avautuneet.. itselleni jo ala-asteella, kun broidi diggaili sitä ja silloin tuli soitettua levyt puhki.. myöhemmin, kun omilla frendeillä oli doors vaihe oli sit silleen et joo kokeiltaisko jotain uutta vanhaa..
 
paras biisi on LOVE STREET.
kolme ekaa levyä fiiliksen mukaan vaihtelee ykköslevynä..
kovis stygejä: ghost song, backdoor man, take it as comes, moonlight drive jne..
 
siin on kuitenkin sellanen oma fiilis, koska ei kukaan onnistunut kuullostamaan doorsilta, toisin kuín esim. beatles jonka tarkoitus katosi, kun kaikki britti purkkapsykepopparit alkoi kuullostamaan heiltä..
 
densmoren kirjan luin ala-asteella ja hyvä se silloin oli..

Mitä mieltä ootte Manzarekin Light my Fire kirjasta? Mielestäni se oli sietämättömän huono. Kaverin kirjoitustaidot on ylä-aste tasolla ja on tainnut äijän pää jo alkaa hapartua tai sit sillä on todella valikoiva muisti. Ainakin sain vaikutelman että on aika tainnut kullata muistot kun lueskelee sen arsyttävän vertauskuvallisia muistelmia kultaisesta 60-luvusta jolloin kaikki oli niin siistii ja hyvää.

Mitä mieltä ootte Manzarekin Light my Fire kirjasta? Mielestäni se oli sietämättömän huono. Kaverin kirjoitustaidot on ylä-aste tasolla ja on tainnut äijän pää jo alkaa hapartua tai sit sillä on todella valikoiva muisti. Ainakin sain vaikutelman että on aika tainnut kullata muistot kun lueskelee sen arsyttävän vertauskuvallisia muistelmia kultaisesta 60-luvusta jolloin kaikki oli niin siistii ja hyvää.
 
Sama huomio. Kirjoitustyyli on välillä rasittavan astmaattista tyyliin "yhden sanan virkkeitä". Itse kyllä pidin kirjaa mielenkiintoisena, mutta hra. Manzarekin kerrontatyyli on välillä karseaa.

Backdoor man -cover, live-settien peruskamaa eikä tarvitse ihmetellä miksi. Banaalin tulkinnan mukaan kappale kertoisi anaaliyhdännästä, minkä kyllä ymmärtää kun vanhasta bluesbiisistä on kyse.
 
Minä olen ymmärtänyt, että biisi kertoisi siitä, kun laulaja joutuu aina yöllisten seikkailujensa jälkeen karkaamaan takaovesta ulos. No joo.
 
The Celebration Of The Lizard on mielestäni vähän turhan epätasainen. Eikös tarina kerro, että Morrison kirjoitti sen vähän kieli poskessa?
 
No, joka tapuksessa voisi sanoa, että The Doorsilla ei ole juuri huonoja biisejä. Ja tuo Morrisonin kehitys siloposkisesta runoilijasta pöhöttyneeksi juopoksi on hyvin inhimillinen, että ihminenhän sekin oli, vaikka teki loistavia sanoituksia.

Lukemisen arvoisia nuo kaikki kirjat, myös manzarekin. Hitto kun en muista - mahtoiko olla densmoren kirja, josta löytyy ehkä kaikkein huvittavin The Doors anekdootti:
Bändi oli juuri ollut studiossa viimeistelemässä ensimmäistä levyään ja light my fire biisi oli saatu purkkiin. Eräänä aamuna yllätys oli kuitenkin suuri, sillä joku tai jokin oli murtautunut studioon, riehunut ja ruiskutellut vaahtosammuttimella ympäriinsä. Syyllinen paljastui kun studiota ympäröivän aidan välistä löydettiin siihen kipuamisen ohessa juuttunut ja sille tielle jäänyt Jim Morrisonin bootsi. Kuulemma oli nauhalle tullut hieman "liian kuumaa kamaa". Armoton sekoilu onnistui jo tuolloin.
 
End of the nigth on muuten pirun kova, yksi suosikeistani ekalta levyltä. Äkkipikaiseltaan todella loistavista biiseistä tuli jo mainitun lisäksi ainakin seuraavat: Light My Fire, Break On Through, The End, The Soft Parade, Waiting For The Sun, People Are Strange, Frog Song, Riders On The Storm...äsh niitä on liikaa lueteltavaksi. The Soft Parade on muuten minusta levynäkin melkoisen hyvä.

En ole vielä ehtinyt tutustumaan Doorsin koko tuotantoon, mutta voin sanoa että debytti ja Strange Days ovat ne parhaimmat. Morrison Hotelilla on kivaa rockia, mutta ei vedä vertoja debyytin soundimaailmaan. Jos kuulen Break On Through:n, Soul Kitchenin, Alabama Songin tai Light My Firen intro, niin pääni alkaa heilua beatin tahtiin ja jalat tempautuvat mukaan.

Yläasteen musiikinopettajan kanssa ruvettiin tukkanuottasille tämän kutsttua Doorsia "lahjattomiksi liimanhaistelijoiksi, joista yksi vain sattui olemaan niin pirun hyvän näköinen, ettei musiikilla ole väliä.". Mun mielestä ne on kaikki...

Hieno paketti herra Sinapilta, +!
 
Itselleni The Doors on nimenomaan fiilis, joka löytyy lopulta lähes jokaisesta bändin biisistä. Unenomainen psykedelia, jykevä blues, Jimin äänen peittelemätön seksikkyys... The Doors on mielentila, se on tunnelma. Morrisonin välillä todella pehmeä ja yllättäen karhean rääkyvä ääni yhdistyy Manzarekin uskomattoman toimiviin koskettimiin ja Kriegerin kitaran vinkauksiin, Densmoren rummutus pitää paketin kasassa... En osaa oikein selittää, joten kehotan kaikkia maailman ihmisiä kuuntelemaan Riders On The Stormin, joka on ehkä tunnelmantäyteisin ja pysäyttävin kappale ikinä.
 
Jos joku haluaa väittää Doorsia tekotaiteelliseksi paskaksi, niin siitä vaan, minä menen takaisin kuuntelemaan Morrison Hotelia ja lähden tripille ilman aineita.

Yläasteen musiikinopettajan kanssa ruvettiin tukkanuottasille tämän kutsttua Doorsia "lahjattomiksi liimanhaistelijoiksi, joista yksi vain sattui olemaan niin pirun hyvän näköinen, ettei musiikilla ole väliä.". Mun mielestä ne on kaikki...
 
Häpeän opettajakunnan puolesta, mutta onneksi löytyy ainakin yksi historian ope, joka ymmärtää asioiden historiallisen merkityksen myös populaarikulttuurin osalta.
Kukas sen kissan hännän nostaa ellei kissa itse? ;)

Lukemisen arvoisia nuo kaikki kirjat, myös manzarekin. Hitto kun en muista - mahtoiko olla densmoren kirja, josta löytyy ehkä kaikkein huvittavin The Doors anekdootti...
 
Manzarekin kirjassa oli ainakin hauskasti kuvattu kyseinen pätkä.
Jim Morrison ja Syd Barret on kyllä rockin historian kovimmat sekopäät. =)

Mun suosikki on "Mosquito"
 
Edit: Tietenkin "The Mosquito", syyskuussa 1972. Siitä tehtiin suomenkielinenkin coverversio.

Kai se jotenkin noin menee(?), ainakin tuon kansalliseepoksen osalta. En tiedä tuosta James Joyce:sta.
 
Aika varmasti se kirja oli juuri tuo Odysseus. Kai sekin jotenkin Kreikkaan liittyi, koska muistan lukeneeni, että Morrisonia kiinnosti juuri Kreikan mytologia.
 
James Joycen Odysseus (alkuperäisnimi Ulysses) ei ole niitä helpoimpia eli uskoisin tämän todennäköisemmäksi, siitä on olemassa Pentti Saarikosken hieno suomennos.

Doors on kyllä mielenkiintoinen tapaus. Itseltä löytyvät levyhyllystä eka plätty ja Morrison Hotel, joista eka on tietenkin aivan lyömätön. Parhaita biisejä mielestäni Backdoor Man, Alabama Song, Light my fire, Touch Me, Ship of fools ja Riders on the storm. Morrisonin ääni on kieltämättä todella vaikuttava ja siksi nostankin hänet aika korkealle heti kakkosmieheksi Robert Plantin jälkeen.

Mitä mieltä ootte Manzarekin Light my Fire kirjasta? Mielestäni se oli sietämättömän huono. Kaverin kirjoitustaidot on ylä-aste tasolla ja on tainnut äijän pää jo alkaa hapartua tai sit sillä on todella valikoiva muisti. Ainakin sain vaikutelman että on aika tainnut kullata muistot kun lueskelee sen arsyttävän vertauskuvallisia muistelmia kultaisesta 60-luvusta jolloin kaikki oli niin siistii ja hyvää.

Sama huomio. Kirjoitustyyli on välillä rasittavan astmaattista tyyliin "yhden sanan virkkeitä". Itse kyllä pidin kirjaa mielenkiintoisena, mutta hra. Manzarekin kerrontatyyli on välillä karseaa.
 
Itse juuri viime viikolla hain kirjastosta tuon opuksen ja totta vie olen tehnyt samoja havaintoja. Eniten ahistavat juuri nuo "yhden sanan virkkeet." "Kuulin bluesia ja se oli mahtavaa. Upeaa. Loistavaa. Hypnoottista." "Laitoin jalkaan jalkineeni. Saappaani. Nuo suojani maan kovuutta vastaan. Kenkäni." Kuitenkin, kuten mainittu, ihan mielenkiintoinen opus aihepiirinsä takia.
 
Niin, the Doors on minullekin yksiä parhaimpia ja vaikuttavampia yhtyeitä. Laulajana Morrison myös parhaimpia, ellei paras. Tekstittäjänä samoin. Levyt olen kuullut kaikki Morrison Hotelia ja Soft Paradea lukuunottamatta, jostain syystä en ole niitä omaksi hankkinut L.A. Womania enempää, tosin syytä olisi joten taidanpa seuraavaksi levyostoksekseni ne asettaa. Joo..huomenna kalaan.

L.A. Woman ja debyytti on parhaat. Strange Days on myös mahtava, muihin en pahemmin oo perehtyny. Vaikka L.A. Womanissa Jimin ääni olikin viskillä poltettu, silti se on paras.

Loistava bändi,ei voi muuta ku kehuu...Aika sopivasti kävi toi avatar tähän aiheeseen..

Aika sopivasti kävi toi avatar tähän aiheeseen..
 
Luuletko?

Tärkeimpiä bändejä minulle tuo Doors. Ja erikoisimpia kokoonpanoja, runoilijavokalisti, urkuribasisti, flamencokitaristi ja rumpali jonka soitto on enemmän perkussioiden kuin komppien soittamista. Itse musiikillinen soppa onkin sitten niin omalaatuista etten edes uskalla siihen pahemmin puuttua ja eritellä. Paitsi että on se persoonallista, ja kaunista, monikerroksista, taidolla tehtyä musiikkia joka avautuu enemmän ja enemmän joka kuuntelukerralla, sisältämättä kuitenkaan perinteisesti rock-genrelle ominaista muusikkoihin itseensä pohjautuvaa vetovoimaa tai pätemistä, se svengaa biisejä kunnioittaen. Morrison oli seksisymboli juu mutta laulaessaan biisiä, hän lauloi juurikin sitä biisiä, mitä oli laulamassa.

Teini-iässä (13-16v.) tuli Doorsia ja Jim Morrisonia jumaloitua, kaikki levyt löytyy edelleen hyllystä ja tunsin in ja out, up and down. Nyt on Doorsin musiikkia kuunneltaessa vaikea käsittää, mistä tämä ihailu on johtunut. Kamalan kuulosta, vailla pohjaa olevaa jollotusta etenkin nuo neljä ekaa levyä. Morrison Hotel ja etenkin L.A Woman ovat sitten kestäneet aikaa hieman paremmin, Hyacinth house, Love her madly ja muut...hienoja biisejä.
 
Mutta Morrison oli oikeasti aivan turha jätkä ja epämusikaalinen egoistinen lahjaton kusipää, tämä kuva ainakin jää hänestä jälkipolville jääneistä dokumenteista ja livetaltioinneista. On käsittämätöntä, millä kriteereillä olen häntä aikanaan ihaillut, tai siis eihän se ole lainkaan käsittämätöntä; sehän on täydellistä kritiikittömyyttä. "Morrison oli ainoa joka ymmärsi Odysseyksen"...bullshit, sehän on täyttä paskaa se Sugarmanin kirja, käsittämättömiä puolifaktoja ja romantisointia. No, noistahan se kuva tietty muodostetaan, ja se Stonen leffa kyllä tukee monia kirjan tarinoita, ja niistä vain vahvistuu se kuva, että Morrisonin elämän suurin ansio oli sekoilla ja luoda olematon myytti muka-lahjakkaasta runoilija-muusikosta.