Rock, pop, alternative ›

Otsikossa penätään nimenomaan levyjä jotka kaipaavat remasterointia. Omassa hyllyssäni on yksi ylitse muiden: Anthrax - Spreading The Disease. Tätä en nykylaitteillani enää juurikaan ilkeä kuunnella. Toista se oli sillon 80-luvulla sen pöytämankan kanssa. Nyt tuntuu samat (kopiodun kasetin) saundit siirtyneen cd-levylle.

Mä toivoisin noista Beatles-lätyistä remastereita. Ainakin Lovella ja Yellow Submarine Songtrack (vai mikä sen nimi tarkalleen onkaan..) on tosi timangit soundit. Verratkaa vaikka Hey Bulldogia alkuperäisellä Yellow Submarinella ja tuolla uudella. Ihan sairaan suuri ero.
 
Huh, miltähän kuulostaisi Love kunnon älppärivehkeillä..

En tiedä oikein.. Mun mielestä taasen nuo tuhnuset masterit ja miksaukset on osa sitä Beatles-taikaa, sama pätee muihinkin vanhoihin lättyihin. Sama noi volumenostot on kans vähä niin ja näin.. Mä omistan ite mun volumenamiskan, ei remasteroija-setä tai täti heh.
 
Kaverit varotteli taannoin kun genelecejä olin ostamassa, että vanhat levyt tulee kuulostamaan pahalta niistä mutta itse taasen ihastuin siihen raakuuteen totaalisesti. Mukava vääntää tosiaan sitä volumea itse kovemmalle ja kuulla se kaikki häröily siellä taustalla.
 
Tosta aiheen alottajan mainitsemasta Blood Sugar Sex Magicista ilmesty viimevuonna joku japanialaisten remasteri. En ite kuullu siinä volumenoston lisäks kovinkaan paljon muuta eroa alkuperäsjulkasuun. Ihan samalla tavalla se vanhakin mun mielestä potki ja oli mukavampi kuunnella kun ei hypi silmille.

Osaako kukaan muuten kertoa pätevää syytä siihen minkä takia esimerkiksi Beatlesin Help! on paljon hiljaisemmalla volumella kun vaikkapa ensimmäinen levy. Maalaisjärjellä ajatellen vois ajatella, että myöhemmin äänitetyt soisivat kovempaa tai ainakin olisivat helpompia masteroida sellaisiksi.
Ehkä ihan tyhmä kysymys, mutta jos jollain olisi vastaus siihen niin olisi kiva kuulla.

Mitäs porukka on mieltä noista AC/DC:n pahvikantisista Epicin julkaisuista?
Entäs Dire Straitseista, Purpleista tai Rainbow:sta?
 
Purple- ja AC/DC - remasterit ovat ainakin omaan korviin kuulostaneet oikein tanakilta. Rainbow- remastereissa on vähän niin ja näin. Kuuntelin tuossa vanhaa cd-painosta Down to Earthista ja sitten tätä Remasters- sarjaan kuuluvaa levyä, eikä soundimaailma ole minusta kovin paljoa parempi.

Purple- ja AC/DC - remasterit ovat ainakin omaan korviin kuulostaneet oikein tanakilta. Rainbow- remastereissa on vähän niin ja näin. Kuuntelin tuossa vanhaa cd-painosta Down to Earthista ja sitten tätä Remasters- sarjaan kuuluvaa levyä, eikä soundimaailma ole minusta kovin paljoa parempi.
 
Itse pidin jo noita AC/DC:n ensimmäisiä remastereita täysin kelvollisina, kunnes sitten menin ostamaan 'Who Made Who':n uusimman version. Siinä huomasin biisien potkivan vieläkin paremmin kuin mitä ATCO:n edellisessä remasters-sarjassa, joten "pakko" oli päivittää koko hela hoito.
 
Rainbow:n levyistä huonosaundisin tuntuu olevan Long Live Rock'n'Roll, oli sitten versio mikä tahansa. Siinä on muihin verrattuna selkeästi ohuimmat saundit.
 
Monen levyn kohdalla varmaan kyse on enemmänkin tuotannosta kuin masteroinnista, joten pahimmat tapaukset tuntuisivat tarvitsevan kokonaan uuden miksauksen, eikä pelkästään masterointia. Mutta EI kiitos uudelleensoitettuja juttuja kuten Ozzyn tai Megadethin levyissä!

En tiedä oikein.. Mun mielestä taasen nuo tuhnuset masterit ja miksaukset on osa sitä Beatles-taikaa, sama pätee muihinkin vanhoihin lättyihin. Sama noi volumenostot on kans vähä niin ja näin.. Mä omistan ite mun volumenamiskan, ei remasteroija-setä tai täti heh.
 
No jaa, mun mielestä tuhnuset soundit ei älppäreissä haittaa ollenkaan, ja aina mä mieluummin ´67-painosta Pepperistä kuuntelen kun CD-versiota. CD:llä tuo tuhnusuus ei vaan oikein toimi, tai kyllähän niitä kuuntelee kun ei just tällä hetkellä satu löytymään alkuperäispainoksia, mutta kyllä mä ihan mielellään kuuntelisin kunnon remasterointejakin.

Rainbow- remastereissa on vähän niin ja näin. Kuuntelin tuossa vanhaa cd-painosta Down to Earthista ja sitten tätä Remasters- sarjaan kuuluvaa levyä, eikä soundimaailma ole minusta kovin paljoa parempi.
 
Aivan. Itseltä löytyy pari-kolme (ainakin Bent Out... ja Difficult...) noita Rainbown remastereita ja ne on surkeita. En tiedä miltä ensimmäiset cd-versiot ko. levyistä kuulostivat, mutta ainakin nämä ovat ihmeellisiä. Difficult To Curessa tuntuu olevan jotain asiaankuulumatonta säröäkin äänimaailmassa ja Bent Out Of Shape kuulosta ihmeen tuhnulta ollakseen remasteroitu. Ei näin.
 
Toki useimmiten uudelleenmasteroidut levyt kuulostavat paremmalta, kuin edeltäjänsä.

No jaa, mun mielestä tuhnuset soundit ei älppäreissä haittaa ollenkaan, ja aina mä mieluummin ´67-painosta Pepperistä kuuntelen kun CD-versiota. CD:llä tuo tuhnusuus ei vaan oikein toimi, tai kyllähän niitä kuuntelee kun ei just tällä hetkellä satu löytymään alkuperäispainoksia, mutta kyllä mä ihan mielellään kuuntelisin kunnon remasterointejakin.
 
No, miten sen nyt ottaa... LP:llä lähteenä on käytetty alkuperäistä masteria, mutta '87 cd-painoksessa kolmannen sukupolven kopiota. CD-versiohan se vasta tuhnuiselta kuulostaakin alkuperäiseen LP:een verrattuna, etenkin monoon. Kun on alkuperäinen LP siirrettynä CD:lle ei juurikaan voi kuvitella, että virallinen remasteri kuulostaisi yhtään paremmalta.

No, miten sen nyt ottaa... LP:llä lähteenä on käytetty alkuperäistä masteria, mutta '87 cd-painoksessa kolmannen sukupolven kopiota. CD-versiohan se vasta tuhnuiselta kuulostaakin alkuperäiseen LP:een verrattuna, etenkin monoon.
 
Olis mielenkiintosta jos Beatlejen otoista löytyis ne studiokakut ja niistä restauroitais uuvet masterit, pieteetillä, tosin Patsy ja Edina muistaakseni veteli karaokee joittenkin Beatle-nauhojen päälle. (Ainaki TV-sarjassa.) :-)

Mun mielestä Metallican musta albumi on ihan riittävän hyvä jo noin, mutta jos jostain sais Justicesta sellaisen version, jossa se basso kuuluis ;-) Tuohon ei kyllä masterointi riitä vaan tarttee jo miksatakin (nostaa sitä bassokanavaa ees vähän).
 
Appetite vois kyllä olla vähän kovemmalla, vaikkakin soundillisesti se muuten on ok (toisin kuin jotkut hätäisesti LP-mastereista CD:ksi aika suoraan painetut).

Osaako kukaan muuten kertoa pätevää syytä siihen minkä takia esimerkiksi Beatlesin Help! on paljon hiljaisemmalla volumella kun vaikkapa ensimmäinen levy. Maalaisjärjellä ajatellen vois ajatella, että myöhemmin äänitetyt soisivat kovempaa tai ainakin olisivat helpompia masteroida sellaisiksi.
Ehkä ihan tyhmä kysymys, mutta jos jollain olisi vastaus siihen niin olisi kiva kuulla.
 
Vielä oudompi homma on Freen Fire and Water tapaus. Ostin alunperin remasteroimattoman CD-version ja pitkän etsinnän jälkeen löysin myös vinyyliversion ko. levystä. Hämmästyksekseni Fire and Water nimikappale vinyylillä on nopeampi joka näkyy myös kestomerkinnässä. Tästä johtuen se kuulostaa myös "huonommalta" koska lunki meininki sopii kyseiseen biisiin, imho. Eli CD-version kappaletta on hidastettu noin puolisävelaskeleen verran.
 
Kyseisen levyn digitaalinen remasterointi on ilmeisesti varsin epäonnistunut laitos, koska on laitettu rumpuja "jytäämään" enemmän etc.

Kyseisen levyn digitaalinen remasterointi on ilmeisesti varsin epäonnistunut laitos, koska on laitettu rumpuja "jytäämään" enemmän etc.
 
En minä ainakaan huomannut mitään tuollaista, vaikka en tosin suoraa vertailua tehnytkään ekan cd- painoksen ja remasterin välillä.
 
Yhdelle 90-luvun alun Free -kokoelmalle (olisko ollu "All Right Now: The Best Of Free") biisit mixattiin uudestaan, niissä versioissa rummut "jytää" enemmän. Kamalan kuuloinen...
 
...mutta ei vielä pärjää ZZ Topin "Six Pack" -triplalle. Samoista nauhoista tehtiin vanhojen Toppien cd-painokset, joten bändin kataloogi ekasta El Locoon kaipaisi todellakin remasterointia. "Deguello" tosin jätettiin alunperinkin rauhaan ja onneksi "Tres Hombres" ja "Fandango" saatettiin jokin aika sitten alkuperäiseen asuunsa. Muita odotellessa vanhoista ZZ Topeista pitää nauttia vinyyliltä.

Nuo alhaiset volyymitasot ei kyllä muakaan haittaa lainkaan, sillä sen volumenumiskan käyttö on suht helppoa hommaa. Eniten remasterointia kaipaavat juuri nuo "ensimmäisen aallon" (80-luvun loppupuoli) CD-levyt, niissä on käytetty masterointivaiheessa todella kummallista politiikkaa soundien suhteen; yläpäät riipii ja alapäätä ei ole nimeksikään. Omasta levyhyllystä esim. ikivanha Dion Holy Diver edustaa tätä osastoa. Tuosta on tosiaan tainnut tullakin joku uusintapainos, pitääpä kattoa jos tulee vastaan.

Beatlesit re-masteroituina ja mieluiten monona kelpaisi. Muutamia monomixejä kuultuani olen vahavsti sitä meiltä että niistä löytyy se Beatlesin rankkuus. Mm. Helter Skelterin monoversio pesee stereon 10-0.

Onkohan kellään havaintoa missä nämä suomalaisten bändien 80-luvun lopun ja 90-luvun alun cd:t on tehty. Kaikki Siekkarit, Kolmannet naiset, eput jne... on kyllä niin huonosti siirretty cd:lle, että ihmetyttää. Kai se tietotaito on ollut sitten niin vähäistä silloin. Mutta onko alan firmoja ollut silloin vielä Suomessa?
 
t. Köpe

Minun korvaan nuo Rainbow remasterit kuulostaa juuri parhailta verrattuna niihin ensimmäisiin CD-versioihin joita paikallisesta kirjastosta löytyy. Erityisesti Rainbow on stage-levyn saundi on paljon parempi ja volyymiakin on nostettu, eikä enää tarvitse säikähtää kun sen levyn kuuntelun jälkeen pistää uuden levyn soimaan ;)
 
Itellä on myös suurin osa noista Jethro Tulleista remastereina ja ihan kivastihan noissa on bonusmateriaalia ja Andersonin omia ajatuksia levystä on ihan mukava lukea levyä kuunnellessa. Aqualungin saundi on kyllä vieläkin aika tuhnu :/ Sen erottaa erityisesti tuolla cd-versiolla.
 
Toi mulla oleva Dion Holy Diver Mercury Recordsin remasteri vuodelta 2005 on ainakin kansiltaan ihan järkky kun vielä tuo levykansitarra lupailee kaikkea mukavaa, mutta kansilehtisessä ja takakannessa on vain bändin hypeä. Mukavahan sitäkin on lukea, mutta kaipaisin enemmän bändin kuvia/biisien sanoja. Tai etes bändin jäsenten kirjottamaa tekstiä.

T.Rexin remasteroinnit on muuten ihan timangia, mutta se taitaa johtua vahvasti Tony Viscontin panostuksesta. Slider on yks parhaista ja Electric Warrior kanssa, etenkin niiden lisäraitojensa puolesta.

Eniten remasterointia kaipaavat juuri nuo "ensimmäisen aallon" (80-luvun loppupuoli) CD-levyt, niissä on käytetty masterointivaiheessa todella kummallista politiikkaa soundien suhteen; yläpäät riipii ja alapäätä ei ole nimeksikään.
 
Eikös tuo ollut aikoinaan se vakio masterointitekniikka juuri vinyylilevyille? Taisi liittyä siihen ettei millään kyetty tekemään niitä uria tarpeeksi syviksi jotta se basso toistuisi oikein, vastapainoksi itse soittimet sitten vahvistivat bassoa...
 
Noita kun sitten siirrelty CD:lle suoraan ilman mitään varsinaista masterointia, karsealtahan se on sitten kuulostanut.

Vinyylimasterointi on itse asiassa aika mielenkiintoinen aihe. Miltähän joku nykyaikainen lyttyyn limitoitu raskaan musiikin levy kuulostaisi vinyyliversiona? Voisiko joku alan harrastaja kertoa esimerkkejä?