Rock, pop, alternative ›

Mä tykkäsin paljon tosta Chameleon girl biisistä. Hyvässä porukassa Hanna on. Mukavaa että tämmöstäkin musaa Suomesta löytyy. Pitkästä aikaa voisin hankkia jonkun uuden Suomalaisen artistin levyn. Kaunisääninen ja vielä edustavan näköinen artisti vaikuttaa olevan. Biisi ei mun mielestä vaikuttanut tekotaitelliselta, vaan sovitus oli hyvä ja biisi ihan luonnollisesti etenevä. On tullut kuunneltua jo usempaan otteeseen. Hyvä, että biisejä on saatu miettiä rauhassa. Jos 4-5 vuotta vanhoja biisejä lähetee tekemään levylle niissä täytyy kyllä olla sitä jotain, jos ne vielä tuntuu tuoreilta ja toimivilta. Hyvin kypsyy biisit tuossa ajassa.
Jo pelkkä Jarmo Saaren ja Arttu Takalon mukana olo saa kiinnostumaan, mutta kyllä Hanna vaikuttaa oikeasti todella lahjakkaalta. Auttamatta mullekin tuli mieleen Tori Amos ja Kate Bush (molempien kohdalla ns. lyhyt oppimäärä). Autossa ekan kerran kuullessani hetken ajattelin biisin olleen Torin materiaalia. Vertailu on kuitenkin turhaa ja tuskin tässä kopioinnista/imitoinnista on kyse vaikka vaikutteet kuuluisivatkin.
 
Keikalle aion mennä ja kenties jo tänään levykauppaan.

Voin olla puolen vuoden päästä väärässä, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa mielipiteeni siitä, mitä olen havainnut Hanna Marshin markkinoinnista. Varsinkin nyt, kun olen kuullut radiosta useammankin biisin Hannaa, vaikka se ei kyllä niin paljon analyysiini vaikuta.
 
Jokainen media Ylexiä ja Rumbaa myöten hehkuttaa Hanna Marshia. Niin levy-yhtiön oma markkinointi kuin sitä kautta median portinvartijatkin tuntuvat toistavan samoja mantroja... "omaehtoinen, autenttinen".... "Hanna löytyi tuhkimotarinamaisesti Gabi Hakasen pitämältä luennolta"... "levyä kypsyteltiin neljän vuoden ajan"... "levyllä soittaa rivi Suomen lahjakkaimpia muusikoita"... Miksi minusta koko autenttisuus ja artistin mahtavuus ja lahjakkuus tuntuu niin uskomattoman läpitungetulta? Nyt kun levy-yhtiökin markkinoi Hannaa tietyllä tavalla mahtavana ja autenttisena artistina, kuuntelijalle ei ole annettu mahdollisuutta tajuta tätä itse. Se minua ärsyttää tässä hommassa. Koko Hanna Marshin julkinen kuva tuntuu tarkasti suunnitellulta. On selvästi tartuttu markkinointiteksteissä ja -keinoissa täkyihin, joiden voidaan kuvitella uppoavan tiedostavaan rock/pop-yleisöön. Vielä kun mainitaan pari taidemusiikin säveltäjää Tsaikovskista Debussyyn, Marshille luodaan selvää poppipiirien älykön kuvaa. Yleisönhän on aina helppo fanittaa artisteja, joiden omat vaikutteet tai musiikkimaku poikkeavat valtavirrasta. Pari Debussya ilmoille vaan haastatteluissa, perusrokkari ei niistä tajua mitään. Kuulostaa vaan hienolta, joten täytyy sen Marshinkin sitten varmaan olla hieno, eikö niin?
 
Tähän voisin vetää hyvän esimerkin PMMP-nimisestä yhtyeestä, jonka markkinoinnissa Sony-BMG onnistui mielestäni taasen mainiosti. PMMP:stä ei yritettykään luoda "uutta ja hienoa ja erittäin autenttista Paulan ja Miran sielunelämää", vaan yleisö sai tajuta tämän itse. Nyt PMMP nauttii kovaa ja aitoa suosiota, koska bändiä ei yritetty väkisin tuputtaa tietynlaisena pakettina tietynlaisille ihmisille. Näin syntyy selvä cross over -suosikki.
 
Eniten minua siis ärsyttää ehkä tämä mediahype ja EMI:n markkinointistrategia tai tuotekehittely, kuin itse Hanna Marsh persoonana. Korusanat ja tarkasti harkittu tuotantoprosessi ei aina takaa suurta suosiota.

On selvästi tartuttu markkinointiteksteissä ja -keinoissa täkyihin, joiden voidaan kuvitella uppoavan tiedostavaan rock/pop-yleisöön. Vielä kun mainitaan pari taidemusiikin säveltäjää Tsaikovskista Debussyyn, Marshille luodaan selvää poppipiirien älykön kuvaa. Yleisönhän on aina helppo fanittaa artisteja, joiden omat vaikutteet tai musiikkimaku poikkeavat valtavirrasta.
 
Kyllä sä Tupuna nyt mun mielestä yliarvioit ostavan yleisön älykkyyttä ihan selkeesti. Oikeasti tiedostavaa rock/pop -yleisöä on Suomessa ehkä joku 50 ihmistä.
 
Tähän voisin vetää hyvän esimerkin PMMP-nimisestä yhtyeestä, jonka markkinoinnissa Sony-BMG onnistui mielestäni taasen mainiosti. PMMP:stä ei yritettykään luoda "uutta ja hienoa ja erittäin autenttista Paulan ja Miran sielunelämää", vaan yleisö sai tajuta tämän itse. Nyt PMMP nauttii kovaa ja aitoa suosiota, koska bändiä ei yritetty väkisin tuputtaa tietynlaisena pakettina tietynlaisille ihmisille. Näin syntyy selvä cross over -suosikki.
 
Juu, kyllä onnistu markkinointi tosi hyvin. Levyt myy kuin siimaa. Ja pelkästään yhden laskelmoidun hittirenkutuksen ja yhden coverbiisin ansiosta. Niillä saadaan juntti-idiootit ostamaan levyjä. Meinaan ilman niiden suosiota mikään levy ei myy. Jos tota Hannaa nyt tosiaan markkinoidaan pelkille älyköille, niin ei sen levyt ikinä nouse Top 40 -listalle.
 
Eniten minua siis ärsyttää ehkä tämä mediahype ja EMI:n markkinointistrategia tai tuotekehittely, kuin itse Hanna Marsh persoonana. Korusanat ja tarkasti harkittu tuotantoprosessi ei aina takaa suurta suosiota.
 
Ei todellakaan. Mutta mikä tässä hypetyksessä ja tuotteistamisessa nyt yhtäkkiä närästää, kun sitä on tehty jo vuosikymmeniä? Mun mielestä on ihan sama miten sitä tehdään ja millasia strategioita luodaan, kun koko systeemi on kuitenkin pohjimmiltaan täysin mätä. Kyllähän jostain Anssi Kelastakin (hyi vittu ei sellasii sais olla edes olemassa) puhuttiin "monen vuoden projektina" ja muuta vastaavaa. Ja nää Idols- yms. formaatteja edeltäneet Tuotteiden Tuotteet eli Nylon Beat ja TikTakhan ovat perinteisesti nauttineet myös m.netissä suurta suosiota, jostain taiteellisesti arvioiden käsittämättömästä syystä.

Koko Hanna Marshin julkinen kuva tuntuu tarkasti suunnitellulta. On selvästi tartuttu markkinointiteksteissä ja -keinoissa täkyihin, joiden voidaan kuvitella uppoavan tiedostavaan rock/pop-yleisöön.
 
Tupunan kirjoituksesta tuli mieleen, että ehkäpä EMI:llä ei olekaan ollut tarkoitus markkinoida Hanna Marshia "uudeksi PMMP:ksi" tai "kaiken kansan cross over -artistiksi", vaan satsata mieluummin pieneen ja tiedostavaan pop-levyjä ostavaan yleisöön. Se tuntuisi tässä tapauksessa jotenkin järkevämmältä ratkaisulta, sillä loppujen lopuksi mihinkään tajuntaaräjäyttävään suursuosioon tuskin voidaan laskea.
 
Nyt kun levy-yhtiökin markkinoi Hannaa tietyllä tavalla mahtavana ja autenttisena artistina, kuuntelijalle ei ole annettu mahdollisuutta tajuta tätä itse. Se minua ärsyttää tässä hommassa.
 
Umm... Kaiketi nämä ovat niitä levy-yhtiölle kuuluvia hommia. Aika harvoin sitä taitaa törmätä levy-yhtiön tiedotteeseen, jossa ei kerrottaisi, kuinka erinomainen artisti meidän leipiimme onkaan tarttunut. = )
 
Eniten minua siis ärsyttää ehkä tämä mediahype ja EMI:n markkinointistrategia tai tuotekehittely, kuin itse Hanna Marsh persoonana. Korusanat ja tarkasti harkittu tuotantoprosessi ei aina takaa suurta suosiota.
 
Jos Hanna Marshin persoona ärsyttäisi, niin sehän vasta ikävää olisi. Musiikistahan tässä viime kädessä on kyse.
 
Vielä kun mainitaan pari taidemusiikin säveltäjää Tsaikovskista Debussyyn, Marshille luodaan selvää poppipiirien älykön kuvaa. Yleisönhän on aina helppo fanittaa artisteja, joiden omat vaikutteet tai musiikkimaku poikkeavat valtavirrasta. Pari Debussya ilmoille vaan haastatteluissa, perusrokkari ei niistä tajua mitään. Kuulostaa vaan hienolta, joten täytyy sen Marshinkin sitten varmaan olla hieno, eikö niin?
 
Hei, sinunkin profiilissasi on mainittu Debussy, Erik Satié ja Igor Stravinski! En tajua niistä mitään, mutta koska se kuulostaa hienolta, joten varmaan sinunkin mahdollisen musiikkurasi täytyy olla hieno ja helposti fanitettava...? Ei se ihan noin helppoa taida olla.

Tupunan kirjoituksesta tuli mieleen, että ehkäpä EMI:llä ei olekaan ollut tarkoitus markkinoida Hanna Marshia "uudeksi PMMP:ksi" tai "kaiken kansan cross over -artistiksi", vaan satsata mieluummin pieneen ja tiedostavaan pop-levyjä ostavaan yleisöön. Se tuntuisi tässä tapauksessa jotenkin järkevämmältä ratkaisulta, sillä loppujen lopuksi mihinkään tajuntaaräjäyttävään suursuosioon tuskin voidaan laskea.
 
"Tiedostava pop-yleisö" -termi aiheuttaa itselleni näppylöitä tai itseasiassa pikemminkin märkiviä paiseita. En pidä ketään sen tiedostavampana yksilönä musiikin suhteen vaikka kuuntelisi mitä tahansa musiikin tyylilajia, oli se sitten taiteellisesti relevanttia tai ei. Kuka kehtaa väittää olevansa osa tiedostavaa rock/pop -yleisöä?
 
Tässä tapauksessa tosin Hannan materiaali on kuuntelemisen arvoista ja varmasti myös mieleen muillekkin kuin "tiedostavalle pop-älymystölle".

"Tiedostava pop-yleisö" -termi aiheuttaa itselleni näppylöitä tai itseasiassa pikemminkin märkiviä paiseita. En pidä ketään sen tiedostavampana yksilönä musiikin suhteen vaikka kuuntelisi mitä tahansa musiikin tyylilajia, oli se sitten taiteellisesti relevanttia tai ei.
 
Olisi ehkä ollut oikein laittaa tuokin "pieni ja tiedostava pop-yleisö" lainausmerkkeihin, etenkin sekin esiintyi viittauksen kohteena olleessa Tupunan tekstissä.
 
Jep, musiikkiin liittyvä elitismi on ärsyttävää, vaikka myönnän siihen itsekin aina satunnaisesti syyllistyväni.
 
Voisiko "tiedostavaksi" yleisöksi kuitenkin laskea sellaiset ihmiset, jotka lukevat säännöllisesti musiikkilehtiä, ostavat enemmän kuin viisi levyä vuodessa ja tuntevat pari sellaistakin artistia, jotka eivät näy ihan terävämmässä listakärjessä - eli keskiverron Muusikoiden.netin käyttäjän? Ei siihen älykkyyttä tai mitään taiteellisuutta tarvita, mutta vähän kiinnostusta ja harrastuneisuutta kuitenkin.
 
Kuka kehtaa väittää olevansa osa tiedostavaa rock/pop -yleisöä?
 
Entä kuka on joskus hiljaa mielessänsä ajatellut kuuluvansa "tiedostavaan pop-yleisöön" (mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaan, jotakin "massasta" erottumista kuitenkin), vaikka ei sitä kehtaisi ääneen tunnustaakaan? = )
 
Ymmärrän tuossa Tupunan pointin siitä että markkinoinnissa hypetys on ainakin itselläni omiaan nostattamaan inhoreaktioita tai ainakin epärealistisia odotuksia tuotosten suhteen. Tässä tapauksessa tosin Hannan materiaali on kuuntelemisen arvoista ja varmasti myös mieleen muillekkin kuin "tiedostavalle pop-älymystölle".
 
Hypetyksessä on tosiaan tuo Tupunan ja sinun ilmituoma vika: harvemmin suoranaiset inhoreaktiot, mutta epärealistiset odotukset kuitenkin. Harva sen kertako sitä on poistunut leffateatterista tai levykaupasta enemmän tai vähemmän pettyneenä. Monesti ne parhaat elämykset ovat tulleet ihan puun takaa kun aiheesta ei ole ehtinyt lukea vielä yhtään mitään.

En tajua niistä mitään, mutta koska se kuulostaa hienolta, joten varmaan sinunkin mahdollisen musiikkurasi täytyy olla hieno ja helposti fanitettava...? Ei se ihan noin helppoa taida olla.
 
Ei niin. Ja sekös ärsyttää :)

Ok. Monilta meni nyt pointti ohi.
 
Minulla on sellainen mielikuva kaiken tämän hypetyksen jälkeen, että Hanna Marsh EI oikeasti ole autenttinen ja omaehtoinen artisti, vaikka EMI yrittääkin tätä mielikuvaa kaupata. Hanna Marshin yhtäkkinen tulo ja autenttisuuden korostaminen kuulostaa enemmän tuotekehittelyltä kuin aidolta autenttisuudelta.
 
Musta tuntuu, että Hannan avulla on yritetty täyttää markkinarako ja tuntuuhan se Suomen mittakaavassa uudelta, kun tuodaan markkinoille Kate Bushin ja Tori Amosin virkaa suorittava suomalainen vastine. Mutta sitähän se levy-yhtiöiden A&R-politiikan tehtävä kai onkin, etsiä markkinarakoja. Mulla on kuitenkin sellainen tuntuma, ettei tästä tule mitään superhittiä. Eikä tuossa musiikissa muuten edes ole mitään mielenkiintoista tai uutta. Näin minun mielestäni.

Voisiko "tiedostavaksi" yleisöksi kuitenkin laskea sellaiset ihmiset, jotka lukevat säännöllisesti musiikkilehtiä, ostavat enemmän kuin viisi levyä vuodessa ja tuntevat pari sellaistakin artistia, jotka eivät näy ihan terävämmässä listakärjessä - eli keskiverron Muusikoiden.netin käyttäjän? Ei siihen älykkyyttä tai mitään taiteellisuutta tarvita, mutta vähän kiinnostusta ja harrastuneisuutta kuitenkin.
 
Tuossa lopussa mainitsemasi kinnostuneisuus ja harrastus -termi on parempi ja minulle tarkoittanut juuri sitä että musiikki tarkoittaa enemmän kuin satunnainen radion kuuntelu, siihen kuuluu se että seuraa aktiviisisesti musiikkimediaa, uusi julkaisuja, etsii bändejä, ostaa levyjä jne. Lisäksi tiedostava on vaikea olla kaikilla musiikin eri aloilla sillä genretuntemus on harvalla niin täydellinen että koko rock/pop kartalla kehtaa esitellä itseänsä tiedostavana kuulijana joka osaa erotella kullan paskasta.
 
Entä kuka on joskus hiljaa mielessänsä ajatellut kuuluvansa "tiedostavaan pop-yleisöön" (mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaan, jotakin "massasta" erottumista kuitenkin), vaikka ei sitä kehtaisi ääneen tunnustaakaan? = )
 
Massasta erottumisen halu on sinänsä jokaisen oma asia. Joku haluaa ajaa Toyota Corollaa ja pysyä incognito. Joku haluaa manifestoida kaduilla keltaisella Lamborghinilla. ;)
 
Hypetyksessä on tosiaan tuo Tupunan ja sinun ilmituoma vika: harvemmin suoranaiset inhoreaktiot, mutta epärealistiset odotukset kuitenkin. Harva sen kertako sitä on poistunut leffateatterista tai levykaupasta enemmän tai vähemmän pettyneenä. Monesti ne parhaat elämykset ovat tulleet ihan puun takaa kun aiheesta ei ole ehtinyt lukea vielä yhtään mitään.
 
Ja tässäkin tapauksessa on pääosin niin että hypetys tulee pääosin lehdistöltä eikä artistin itsensä suunnalta. Levy-yhtiöiden saatekirjeissä ja promoissa harvoin ollaan vaatimattomia ja miksi oltaisiinkaan koska pitäähän omaan asiaan uskoa.

Voisiko "tiedostavaksi" yleisöksi kuitenkin laskea sellaiset ihmiset, jotka lukevat säännöllisesti musiikkilehtiä, ostavat enemmän kuin viisi levyä vuodessa ja tuntevat pari sellaistakin artistia, jotka eivät näy ihan terävämmässä listakärjessä - eli keskiverron Muusikoiden.netin käyttäjän? Ei siihen älykkyyttä tai mitään taiteellisuutta tarvita, mutta vähän kiinnostusta ja harrastuneisuutta kuitenkin.
 
Jes, tämä minullekin tuli mieleen. Minkä tahansa tuotteen elinkaariteorian mukaan juuri tämä "tiedostava, edellä käyvä porukka" on sitä, jonka hyväksynnän saatuaan tuotteen elinkaari voi jatkua eteen päin myöhemmille omaksujille ja niin edelleen. Kun levy-yhtiö yrittää väkisin markkinoida tuotettaan tietyillä tämän ryhmän kriteereillä tälle ryhmälle, tulee minulle ainakin sellainen tuntuma musiikin kohdalla, että nyt mennään metsään ja pahasti. Tiedostava ryhmä harrastaa aihettaan, oli kyse sitten musiikista tai autoista, ja tämä ryhmä haluaa löytää suosikkinsa itse.
 
Sen takia Hanna Marshin markkinoiminen tiedostavan ryhmän hyvinä pitämien ominaisuuksien korostamisena (autenttisuus, omaehtoisuus, Tori Amos, Kate Bush, pitkäaikainen kehittely, hienot muusikot...) on minusta ärsyttävää. Ainakin minulle tulee vahva reaktio kaupallisesta ansasta ja itse markkinointi alkaa ärsyttää aivan suunnattomasti.

Ja tässäkin tapauksessa on pääosin niin että hypetys tulee pääosin lehdistöltä eikä artistin itsensä suunnalta. Levy-yhtiöiden saatekirjeissä ja promoissa harvoin ollaan vaatimattomia ja miksi oltaisiinkaan koska pitäähän omaan asiaan uskoa.
 
Näinhän se on, lehdistö toimii tietynlaisena portinvartijana. Mutta myös artisti ja levy-yhtiö varmasti tiedotuksellaan ja promollaan alitajuisesti vahvistavat, että artistin breakthrough-haastatteluissa pitää tuoda ilmi tietynlaisia juttuja Kate Bush -vaikutteista, Debussy-ihannoinnista ja neljän vuoden levytysprosessista vaikka mihin vastaavaan.
 
Myönnän kyllä itsekin olevani asenteellinen, koska inhoan hypejä. En saa itse musiikkidiggarille kuuluvaa löytämisen iloa, jos jotakin hypetetään liikaa. Eihän hypetys välttämättä itse musiikista paskempaa tee, mutta ainakin minulla madaltaa selvästi kynnystä tutustua hypetetyn artistin tuotantoon. Tosin tuskinpa olisin Hanna Marshista musiikin perusteella muutenkaan innostunut.

Eihän hypetys välttämättä itse musiikista paskempaa tee, mutta ainakin minulla madaltaa selvästi kynnystä tutustua hypetetyn artistin tuotantoon.
 
Jos noin on, niin hypetys on tehnyt tehtävänsä. Ilmeisesti tarkoitit, että se _nostaa_ kynnystä.

Näinhän se on, lehdistö toimii tietynlaisena portinvartijana. Mutta myös artisti ja levy-yhtiö varmasti tiedotuksellaan ja promollaan alitajuisesti vahvistavat, että artistin breakthrough-haastatteluissa pitää tuoda ilmi tietynlaisia juttuja Kate Bush -vaikutteista, Debussy-ihannoinnista ja neljän vuoden levytysprosessista vaikka mihin vastaavaan.
 
Myönnän kyllä itsekin olevani asenteellinen, koska inhoan hypejä. En saa itse musiikkidiggarille kuuluvaa löytämisen iloa, jos jotakin hypetetään liikaa. Eihän hypetys välttämättä itse musiikista paskempaa tee, mutta ainakin minulla madaltaa selvästi kynnystä tutustua hypetetyn artistin tuotantoon. Tosin tuskinpa olisin Hanna Marshista musiikin perusteella muutenkaan innostunut.
 
Hassua että minun korvaan itse musiikki eikä Hanna tunnu "levy-yhtiön tuotteelta". Musiikki on mielestäni huolellisesti sävellettyä, sovitettua, ja soitettua. Hanna itse vaikuttaa lahjakkaalta ja varmasti on tehnyt paljon työtä levynsä eteen. Eikä Hanna Marsh tunnu edes mitenkään yliarvostetulta, enemmänkin ihmiset tuntuvat olevan aidosti innoissaan. Enemmän tuntuu kateus paistavan läpi negatiivisista kirjoituksista, kuin itse markkinoinnin ärsyttävyys. Tosin eihän kaikki asiat voi miellyttää, eikä pidäkään. Hauskaa miten aina ollaan huolissaan, että kuinka tavallista musiikin kuluttajaa kusetetaan. Täytyy vaan muistaa, että jotkut ihmiset ihan oikeasti tykkäsi esim.macarenasta ja las ketchupista etc. vaikka se ihan käsittämättömältä tuntuukin.
 
Samaisen levy-yhtiön sivuilta samanlaista soopaa Marzi Nymanista:
http://www.emi.fi/emi2/artistit/274/marzinyman
 
Vilpitön, ennalta-arvaamaton ja sydämellä tehty cross-over teos
 
Marzin omat sävellykset ja sanoitukset ovat kokonaisvaltaisia, moniulotteisia ja intensiivisiä: Tuloksena on rohkea ja ennakkoluuloton musiikkimatka. "Marzi"-levyn laulut kertovat ihmisenä elämisestä sisältäen tunteiden eri kirjot rehellisesti ja teeskentelemättömästi.
"Levyllä hän päästääkin irti koko tunteiden kirjon rehellisesti ja teeskentelemättömästi. "Olen tahtonut kohdella jokaista biisiä erikseen ja etsiä niistä sitä olennaista ydintä, jonka löydettyäni on ollut helppoa tehdä sävellystä tukevia ratkaisuja. Sen tunnelman kristallisoiminen jo säveltäessä on haaste etenkin tekstien kohdalla", kuvailee Marzi henkilökohtaisen sooloalbuminsa maailmaa."
 
Onko tämä nyt syy ajatella että Marzista halutaan antaa vaan autenttinen kuva vaikkei hän oikeasti olekaan? Pitäisikö Marziin suhtautua jotenkin varauksella. Kyllä kuuntelija edelleen itse päättää onko musiikki hyvää vai ei, vaikka levy-yhtiö kuinka kehuisi.

Ok. Monilta meni nyt pointti ohi.
 
Minulla on sellainen mielikuva kaiken tämän hypetyksen jälkeen, että Hanna Marsh EI oikeasti ole autenttinen ja omaehtoinen artisti, vaikka EMI yrittääkin tätä mielikuvaa kaupata. Hanna Marshin yhtäkkinen tulo ja autenttisuuden korostaminen kuulostaa enemmän tuotekehittelyltä kuin aidolta autenttisuudelta.
 
Musta tuntuu, että Hannan avulla on yritetty täyttää markkinarako ja tuntuuhan se Suomen mittakaavassa uudelta, kun tuodaan markkinoille Kate Bushin ja Tori Amosin virkaa suorittava suomalainen vastine. Mutta sitähän se levy-yhtiöiden A&R-politiikan tehtävä kai onkin, etsiä markkinarakoja. Mulla on kuitenkin sellainen tuntuma, ettei tästä tule mitään superhittiä. Eikä tuossa musiikissa muuten edes ole mitään mielenkiintoista tai uutta. Näin minun mielestäni.
 
Minusta sinä olet silti vetäissyt nyt sitruunan väärään kurkkuun ja se on juuttunut sinne. Sinä tuijotat nyt pelkkää markkinointia tutkimatta itse artistia lainkaan, ja minusta tässä kohtaa pitäisi hälytyskellojen soida. Jos oikein ymmärsin, koitat väittää, ettei Hanna ole autenttinen artisti, ja perustelet tätä sillä, että sitä kohkataan mediassa niin paljon, ettei se voi pitää paikkansa.
 
Totuushan on kuitenkin se, että levy-yhtiön markkinointiosastot väittävät vaikka Pate Mustajärveä klassiseksi laulajaksi, jos se lisää myyntiä. Toisin sanoen höpöttävät mitä tahansa saadakseen kansan ostamaan, siksipä heidän sanoillensa ei juuri kannata antaa painoarvoa. Miksi sinä siis nyt tartut niihin? Olet kuitenkin, toivottavasti, riittävän älykäs tekemään omat päätelmäsi musiikista itse. Väite siitä, ettet ole hypetyksen takia saanut edes mahdollisuutta päättää omaa mielipidettäsi, on täyttä puppua, kauniisti sanottuna. Siispä, Tupuna hyvä:
 
1) Osta levy
2) Kuuntele se
3) Käy keikoilla
4) Muodosta mielipiteesi
5) Palaa asiaan sen jälkeen
 
Kiitos.
 
Ja jos jatkossa keskityttäisiin tässä keskustelussa levy-yhtiöistä jauhamisen sijaan itse artistiin, ja ennen kaikkea unohdettaisiin nämä salaliittoteoriat.

Jos noin on, niin hypetys on tehnyt tehtävänsä. Ilmeisesti tarkoitit, että se _nostaa_ kynnystä.
 
Joo, anteeksi. Juuri noin tarkoitinkin. Kiitoksia korjauksesta.

Ja jos jatkossa keskityttäisiin tässä keskustelussa levy-yhtiöistä jauhamisen sijaan itse artistiin, ja ennen kaikkea unohdettaisiin nämä salaliittoteoriat.
 
Olen kuullut kyllä Marshin biisejä ja minusta ne eivät ole kaiken hehkutuksen arvoisia. Jos olisivat, tykkäisin varmaan itsekin ja lopettaisin markkinointistrategiateoriani tähän paikkaan. Kovat puheet, kovat odotukset. Joskus ne eivät vaan kohtaa. Ja saatte mun puolesta tykätä ihan mistä haluatte, niinhän minäkin teen. Tää juttu ei vaan uppoa eikä tule uppoamaankaan: hype on yksi asia, mikä tosiaan nostaa kynnystä vielä enemmän.
 
Antti Tuiskun uusi biisi muuten ei ole ollenkaan huonompi, vaikka Antin takaa löytyykin varmaan Suomen kovinta tuotekehittelyä. Loppupeleissä kaikki on siis musiikista kiinni, kuitenkin.

Olen kuullut kyllä Marshin biisejä ja minusta ne eivät ole kaiken hehkutuksen arvoisia. Jos olisivat, tykkäisin varmaan itsekin ja lopettaisin markkinointistrategiateoriani tähän paikkaan. Kovat puheet, kovat odotukset. Joskus ne eivät vaan kohtaa. Ja saatte mun puolesta tykätä ihan mistä haluatte, niinhän minäkin teen. Tää juttu ei vaan uppoa eikä tule uppoamaankaan:
 
Okei. Sitten on enää kysymys, mitä niin kertakaikkisen hirveetä tässä on sun kannaltasi, että asiasta täytyy tossa mittakaavassa vaahdota ja suureen ääneen dumata koko juttu.
 
hype on yksi asia, mikä tosiaan nostaa kynnystä vielä enemmän.
 
Surullista.

"Autenttisia" ja "omaehtoisia" artisteja ei suurten levy-yhtiöiden listoilta juuri löydy.

"Autenttisia" ja "omaehtoisia" artisteja ei suurten levy-yhtiöiden listoilta juuri löydy.
 
No just joo. Olipa taas älytön yleistys.

"Autenttisia" ja "omaehtoisia" artisteja ei suurten levy-yhtiöiden listoilta juuri löydy.
 
Oletko sä edes kuunnellut, kunnolla, Hannan musiikkia? Oli miten oli, niin eiköhän olis parempi, että jätettäis nuo naurettavat ennakkoluulot jonnekin ihan muualle. Ja edelleen, mitä väliä sillä on, onko musa "autenttista" tai "omaehtoista" (kuka senkin muka voi määritellä?) - eikö ratkaiseva kysymys ole kuitenkin se, onko se hyvää vaiko ei?
 
Alkaa käämi palaa.