Rock, pop, alternative ›

On. Tosin luulisin että tämä johtuu siitä että Who Loves The Sun on ensimmäinen kappale.
 
Sekin voi osaltaan auttaa asiaa, mutta Sweet Janekin tuo aina kesän mieleen.

Kauko Röyhkän kirjoittama teos "Velvet Underground ja Lou Reed" on ilmestynyt Liken kustantamana Mahtava toteemi -sarjassa, jossa kotimaisten musiikkivaikuttajien on tarkoitus kertoa esikuvistaan ja ehkä myös itsestään.
 
Röyhkän kirja toimii ihan kivana kevytlevite-historiikkina VU:n ja Reedin uran tärkeimpiin vaiheisiin, ja sitä voi suositella kaikille, jotka ovat vasta perehtymässä bändiin. Mitään uutta se ei kuitenkaan paljasta kohteistaan tai kirjoittajastaan.

Röyhkän kirja toimii ihan kivana kevytlevite-historiikkina VU:n ja Reedin uran tärkeimpiin vaiheisiin, ja sitä voi suositella kaikille, jotka ovat vasta perehtymässä bändiin. Mitään uutta se ei kuitenkaan paljasta kohteistaan tai kirjoittajastaan.
 
Lukaisin tuon kirjan ja se oli ihan kiva, vaikken mikään varsinainen Reed-fani olekaan. Mutta tuo kirjan idea, että fani kertoo bändistä ja samalla itsestään oli oikein mukava. Olisin mieluusti lukenut vielä enemmän Röyhkän omia fiiliksiä ja päätelmiä.
 
Olen jotenkin vähän kyllästynyt perinteisiin bändihistoriikkeihin ja tämmöiset Röyhkän kirjan tapaiset tuntuvat paljon mielenkiintoisemmilta. Vähän niinkuin aikanaan 80-luvulla innosti Markku Kosken julkaisema Beatles - Erään yhtyeen anatomia, joka tavanomaisen historiikin sijaan keskittyi pohdiskelemaan lähinnä kyseessä olevan ilmiön syitä ja seurauksia ynnä muuta oheistoimintaa.
 
Kirjailijan omat mielipiteet ja päätelmät kiinnostavat nykyisin enemmän kuin kylmät faktat. Vuosiluvut ja kokoonpanothan voi aina googlettaa.

Pitääpä lukea tuo Röyhkän kirja.
 
Vähän niinkuin aikanaan 80-luvulla innosti Markku Kosken julkaisema Beatles - Erään yhtyeen anatomia, joka tavanomaisen historiikin sijaan keskittyi pohdiskelemaan lähinnä kyseessä olevan ilmiön syitä ja seurauksia ynnä muuta oheistoimintaa.
 
Lueppas seuraavaksi Ian McDonaldin Revolution In The Head, jos et ole jo lukenut.

Lueppas seuraavaksi Ian McDonaldin Revolution In The Head, jos et ole jo lukenut.
 
Olenhan minä sen kymmenkunta kertaa näilläkin sivuilla kehunut...

Olenhan minä sen kymmenkunta kertaa näilläkin sivuilla kehunut...
 
Noniin... :)

Lueskelin tuon kirjan myös. Se oli ihan kiva, ja kuten nimim. Marlowe sanoikin, kevyt ja juuri minulle sopiva sikäli, etten ollut aikaisemmin VU:iin perehtynyt, muuten kuin niiltä osin miltä muutenkin on perus-yleistietoa bändeistä.
 
Oma tuttavuuteni Velvet Undergroundin kanssa on kestänyt vasta muutaman kuukauden, mutta minkälaisia kuukausia ne ovatkaan olleet! (Ihania, tietysti.) Tiesin kyllä aina, että tällä bändillä on edellytykset olla "mun bändi", ja - niinhän ne ovatkin. The Ocean, muun muassa, sai lähes itkemään ensi kerran kun kuulin sen. Murder Mysteryyn olen ihan koukussa. Repeat, repeat, repeat...
 
e: Paljon jää kyllä varmasti huomiotta, kun en ole sanoituksia juurikaan lukenut, paitsi aikanaan I'll Be Your Mirrorin, kun ensikosketusta bändiin otin banaanilevyn kautta vuosia sitten, mutta sitten se jäi. Toisaalta, sehän on bändi, joten ei kai ole väärin kuunnella "vain" musiikkia tai "vain musiikkina", toisaalta taas vähintään puolet asiasta menee ihan ohi näin. Tuli vain mieleen, kun tuossa kirjassa Röyhkä kuitenkin kävi biisien aiheita läpi, etten ole oikeastakaan ajatustakaan niille uhrannut, paitsi sellaisille lineille, jotka korva sattuu nappaamaan (:

Itseäni kiinnostaisi saada VU&Nico omaksi. On aikaa, kun olen kuunnellut sitä viimeksi. Siitä olisi erittäin hyvä lähteä liikkeelle. White Light/White Heat levyn nimikko biisi on loistava. Kolmannella levyllä on hetkensä, mutta Loaded on kanssa loistava. Rockn Roll on ehdoton kesäbiisi. Sweat Janen kokopitkä versio on kanssa erinomainen. Kävin tsekkaamassa viime kesänä John Calen Tavastialla ja täytyypä myöntää, että mies on edelleen pirun hyvässä vedossa. Hänen uuden tuotannon biisit olivat livenä loistavia. Levyjä en ole vielä kuunnellut. Toimivat varmasti levyilläkin.

Tosin onhan Reed julkaissut myös Metal Machine Musicin, jota ilmeisesti joko vihataan tai rakastetaan.
 
Uudessa Mojo Magazinessa oli arvostelu aika mielenkiintoisesta levystä:
 
Zeitkratzer with Lou Reed : Metal Machine Music
 
* * * / * * * * *
 
An acoustic version of Metal Machine Music? Yes, really. Perhaps it's a challenge to all those philharmonic directors who want to work with rock groups: forget Metallica and Moody Blues, this Metal Machine Music! MMM, of course, is Lou Reed's 1975 loathed or loved "electronic instrumental composition" created entirely from guitars feedbacking into each other.
 
In 2002 the German avant-garde ensemble Zeitkratzer astonishingly transcripted the noise into a score and recreated the album live in Berlin with strings, brass, piano, accordion, percussion and a brief cameo by Reed on electric guitar. To hear people play this music - rather than guitars generate it - imbues it with a warmth once unthinkable.
 
Instead of betraying the title and composition of the work, Zeitkratzer brings out the humanity that was always there, but impossible for most of us to hear. Haters will understandably still hate it, but acolytes will howl "amazing"! (Chris Nelson, s. 111)

Onko meillä keskustelua Nicosta? (Lausuttakoon varalta myös legendaariset sanat: "En löytänyt haulla mitään" :-)

Huom! Olet kirjoittamassa yli 4811 päivää vanhaan aiheeseen!
 
Nostoa ketjulle, sillä bändistä ollaan tekemässä dokumenttielokuvaa. https://www.soundi.fi/uutiset/the-v … r-ehdokkaana-ollut-menestysohjaaja/