Rock, pop, alternative ›

jazzmies: Jees, juuri tätä itsekin tarkoitin yllä olevassa kommentissani. Se, miksi Purple oli musiikillisesti eri tasolla, lähtee suoraan siitä, mikä on purplelaisten osaamisen taso, ei pelkästään teknisesti, mutta ihan sisällön tasolla. Tuo Blackmoren mallinnus sanoo helposti sen, että kysymyksessä on lahja ihmisille nimeltä Richien Blackmore. On nimittäin näkemystä detaljeja myöten tuossa kitararaidassa.
 
Kyllähän siinä sisällön syvyys on Blackmore-Lord-Paice-Glover (joskus myös Hughes) -akselilla sellaista, että Mariaanien hauta on matala siihen verrattuna ja Kapteeni Nemo sukellusveneineen pelkkää pintaliitoa.

Voiko minkään bändin studiolevyjen taival alkaa paremmin, kuin Deep Purplella. And The Adressin hammond-intro on suorastaan maaginen. Muutenkin kyseessä on ehkä aliarvostetuin Purplelevy. Ei jengi tiedä levyltä muita biisejä, kuin Hushin, joka kuuluu ehdottomasti siihen heikoimpaan neljännekseen biiseistä..

sirdickyj: Lordhan ei ikinä ollut merkittävä tekijä tossa bändissä, musiikin tekoa ajatellen. Henkisenä hahmona ja kiippristina toki oli.
 
Mutta kyllä ne ässät tossa bändissä oli mun mielestä Blackmore, Coverdale, Hughes ja Bolin.
 
Et sä voi olla niin keitaalla että jätät Gillanin tahallas pois laskuista. Bolin pärjäs studiossa, livepätkät ihan skeidaa suurin osa. Coverdale ei vielä tuolloin ollut lähelläkään kovinta tasoaan, nuori mies kun oli. Gillanin merkitys on se suurin, Purple ei olisi ikinä kuulostanut niin röyhkeältä ja aggressiiviselta In Rockilla ilman Gillania ja Gillanin ja Blackmoren välittämä energia Made In Japanilla on ihan eri luokkaa kuin esim. Californian Jamin meininki.

Isotalo: Et sä voi olla niin keitaalla että jätät Gillanin tahallas pois laskuista. Bolin pärjäs studiossa, livepätkät ihan skeidaa suurin osa. Coverdale ei vielä tuolloin ollut lähelläkään kovinta tasoaan, nuori mies kun oli. Gillanin merkitys on se suurin, Purple ei olisi ikinä kuulostanut niin röyhkeältä ja aggressiiviselta In Rockilla ilman Gillania ja Gillanin ja Blackmoren välittämä energia Made In Japanilla on ihan eri luokkaa kuin esim. Californian Jamin meininki.
 
Näin on. Plussaa tästä kirjotuksesta!

jazzmies: Jees, juuri tätä itsekin tarkoitin yllä olevassa kommentissani. Se, miksi Purple oli musiikillisesti eri tasolla, lähtee suoraan siitä, mikä on purplelaisten osaamisen taso, ei pelkästään teknisesti, mutta ihan sisällön tasolla.
 
Joo Se Whitesnaken John Lord olikin paljon huonompi soittaja kuin se Purplen John Lord.Ian Paicesta ja David Coverdalesta nyt puhumattakaan :-)
 
Tuo Blackmoren mallinnus sanoo helposti sen, että kysymyksessä on lahja ihmisille nimeltä Richien Blackmore. On nimittäin näkemystä detaljeja myöten tuossa kitararaidassa.
 
Whitesnake lähti liikkeelle paljon blues-pohjaisemmasta lähestymistavasta kuin mitä toi Burn on tai mitä Mark III:n viimelevyt edustavat.Burnin tyyppistä biisiä en oikein osaa edes kuvitella 70-luvun Whitesnakelle.Mistreatedia toki vetivät mutta sehän onkin paljon bluesimpi veto jos näin voidaan sanoa.
 
Se mitä ajoin takaa oli se ,että Purple oli esikuva ja vaikuttaja luultavasti paljon suuremmalle porukalle kuin Whitesnake.En sitä ,että Purplessa olisi jotenkin "paremmat" soittajat - soittajistoahan oli jonkun verran Purplesta Whitesnakessakin.

PsychedelicWarlord: Joo Se Whitesnaken John Lord olikin paljon huonompi soittaja kuin se Purplen John Lord.Ian Paicesta ja David Coverdalesta nyt puhumattakaan :-)
 
Tässä päästäänkin siihen ydinaiheeseen, että Purplen Blackmore, Bolin ja Morse ovat olleet ne merkittävimmät ja persoonallisimmat muusikot. Blackmoren kanssa Paice ja Lord ovat päässeet parhaimpiin vetoihinsa, ja ankkureina ovat toimineet joko Glover tai Hughes.
 
Whitesnake lähti liikkeelle paljon blues-pohjaisemmasta lähestymistavasta kuin mitä toi Burn on tai mitä Mark III:n viimelevyt edustavat.
 
Tuo Whitesnaken "blues" on minulle näkemyksetöntä haahuilua jammailun ja heikon sävellyksen välimaastossa, kunnes osaamisesta lähtevä muutos kulminoitui levyllä 1987. Kriittiselle korvalle Saints and Sinnerskin on vielä jotenkin semi. Purplen Burnillakin on blues koko ajan läsnä musiikillisen sävyn ytimenä, ja sitähän blues itseasiassa onkin. Blues ei pohjimmiltaan ole tyylilaji, esitystyyli tai muotorakenne vaan tekemisen henki ja sävy. Purplen tapauksessa blues tosin sai kaverikseen bebopin, J.S. Bachin, ja boogie woogien. Tämä tekee Deep Purplesta lajinsa timantin Whitesnaken jäädessä tuottajiensa tason kuvaksi.

jazzmies: Tässä päästäänkin siihen ydinaiheeseen, että Purplen Blackmore, Bolin ja Morse ovat olleet ne merkittävimmät ja persoonallisimmat muusikot. Blackmoren kanssa Paice ja Lord ovat päässeet parhaimpiin vetoihinsa, ja ankkureina ovat toimineet joko Glover tai Hughes.
 
Tuo luovuuden laguuni loiskahteli yli jo 60-luvulla, tuolloin ankkurina Nick Simper.
 
http://www.youtube.com/watch?v=nFgR401nGVY
 
http://www.youtube.com/watch?v=LmWWujQ9OT0
 
http://www.youtube.com/watch?v=aZ_gyARD9Lw

Isotalo: Et sä voi olla niin keitaalla että jätät Gillanin tahallas pois laskuista. Bolin pärjäs studiossa, livepätkät ihan skeidaa suurin osa. Coverdale ei vielä tuolloin ollut lähelläkään kovinta tasoaan, nuori mies kun oli. Gillanin merkitys on se suurin, Purple ei olisi ikinä kuulostanut niin röyhkeältä ja aggressiiviselta In Rockilla ilman Gillania ja Gillanin ja Blackmoren välittämä energia Made In Japanilla on ihan eri luokkaa kuin esim. Californian Jamin meininki.
 
Kyllä mä vaan jätän.
 
Mä katon noita krediittejä, et kuka on ollu tekemässä sitä kovinta kamaa. Ja "Burn" kertoo, että tekijöinä kaikki paitsi Hughes, paitsi Sail away (joka on vitun kova) ja Mistreated pelkästään Coverdale ja Blackmore.
 
Storm,bringerin kovimmat biisit, eli Holy man, Hold on, ja Can't do it right ovat enemmän tai vähemmän Hughesin tekeleitä, ja nimibiisi, Lady double dealer sekä Soldier of forune Coverdale/ Blackmore hommaa.
 
Come taste the band taitaa olla enimmäkseen ilman Lordin panosta sävelletty, ja Gettin' tighter, You keep on moving sekä This time around ovat Hughesilta kovasti kuulostavia timanttiralleja.
 
Dealer ja Drifter on myös vitun kovia ralleja, ja näkyy olevan Coverdale/ Bolin tuotoksia.
 
Ja mulle noi levyt ja nimenomaan noi biisit on kovinta Purplea, just sitä, missä on kaikki se, mitä Gillanilta puuttui.
 
In Rock on täyttä paperia mun katsannossani, sensijaan Fireballissa on otetta ja Machine Head on omalla tavallaan jees albumi. Suilti, edelleen, se kierous ja funk, mikä bändissä oli Hughesin liityttyä ryhmään, puuttuu Gillanin aikasista hommista.
 
Gillanin aikanen Purple on "ihan kiva", mutta kovin Popedamainen jytäjyrä. Mikäs siinä. Musiikillisesti hienosti virittynyt siitä tuli kuitenkin vasta Mark 3:n myötä.
 
Rakkaasta lapsesta on monta mielipidettä, onneks.

Tuo Whitesnaken "blues" on minulle näkemyksetöntä haahuilua jammailun ja heikon sävellyksen välimaastossa, kunnes osaamisesta lähtevä muutos kulminoitui levyllä 1987. Kriittiselle korvalle Saints and Sinnerskin on vielä jotenkin semi. Purplen Burnillakin on blues koko ajan läsnä musiikillisen sävyn ytimenä, ja sitähän blues itseasiassa onkin. Blues ei pohjimmiltaan ole tyylilaji, esitystyyli tai muotorakenne vaan tekemisen henki ja sävy. Purplen tapauksessa blues tosin sai kaverikseen bebopin, J.S. Bachin, ja boogie woogien. Tämä tekee Deep Purplesta lajinsa timantin Whitesnaken jäädessä tuottajiensa tason kuvaksi.
 
Onhan siinä kuitenkin sellanen juttu, että toi 1987 on myös kappalemateriaaliltaan aika kehno, jos ei kahta Sykes-sävellystä, eli Still of the nightia ja Is this lovea lasketa.
 
Koska ne kaksi muuta timanttia, eli Crying in the rain ja Here I go olivat uusintaversioita vanhoista kappaleista.
 
Tossa vielä sit pyristelee Gimme all your lova jotenkin, mitä ei kuitenkaan hyvällä tahdollakaan voi sanoa ku enintään "ihan kiva" biisiks.
 
Mutta jo pelkkä Still of the night sekä Is this lova sisältävät kitaransoittoa, joka saa maailman pyörimään hetken hiljempaa ja pysähtymään. Ja niissä on sitä sovituksellisuutta joka kaikesta siitä tylsästä jytästä puuttuu, jota edustavat levyt Troublesta Saints and sinnersiin.
 
Ne kaks ekaa Coverdalea ovat sit eri juttu, ja Restless heart on ihan oma juttunsa, siinä on kova soittajaktras joka saa siieh blues-henkeen ihan toisenlaista henkeä kun aiemmat jyrät,.

jazzmies: Tässä päästäänkin siihen ydinaiheeseen, että Purplen Blackmore, Bolin ja Morse ovat olleet ne merkittävimmät ja persoonallisimmat muusikot. Blackmoren kanssa Paice ja Lord ovat päässeet parhaimpiin vetoihinsa, ja ankkureina ovat toimineet joko Glover tai Hughes.
 
Vai olisko ollut niin ettet tiennyt Paicen ja Lordin soittaneen myös Whitesnakessa?
 
Tuo Whitesnaken "blues" on minulle näkemyksetöntä haahuilua jammailun ja heikon sävellyksen välimaastossa, kunnes osaamisesta lähtevä muutos kulminoitui levyllä 1987. Kriittiselle korvalle Saints and Sinnerskin on vielä jotenkin semi. Purplen Burnillakin on blues koko ajan läsnä musiikillisen sävyn ytimenä, ja sitähän blues itseasiassa onkin. Blues ei pohjimmiltaan ole tyylilaji, esitystyyli tai muotorakenne vaan tekemisen henki ja sävy. Purplen tapauksessa blues tosin sai kaverikseen bebopin, J.S. Bachin, ja boogie woogien. Tämä tekee Deep Purplesta lajinsa timantin Whitesnaken jäädessä tuottajiensa tason kuvaksi.
 
Se on aivan yksi lysti kommenttini pointin kannalta pidätkö Whitesnaken bluesvaikutteista vai et.Pointti on se ,että siihen suuntaan musiikkia haluttiin tekijöiden toimesta ohjata.Eli pois siitä mitä Purple esim.Burnilla teki.Enemmän bluesin suuntaan.Tosin pikkuhiljaa bluesvaikutteet sitten katosivat/vähenivät.
 
Se mitenkä "oikea" tai "väärä" Coverdalen ja kumppaneiden käsitys bluesista on kokonaan toinen juttu.

sirdickyj: Onhan siinä kuitenkin sellanen juttu, että toi 1987 on myös kappalemateriaaliltaan aika kehno, jos ei kahta Sykes-sävellystä, eli Still of the nightia ja Is this lovea lasketa.
 
Is this love on minusta aikalailla keskinkertainen AOR-pyristely jollaisia jenkeissä tehtiin sammiokaupalla 80-luvulla.Still of the night on ok.Tosin sitä on kuullut taas niin paljon ,että kyllästymispiste vaikuttaa.
 
Tossa vielä sit pyristelee Gimme all your lova jotenkin, mitä ei kuitenkaan hyvällä tahdollakaan voi sanoa ku enintään "ihan kiva" biisiks.
 
Jaa.Parempi minusta kuinesim.Is this love.Paljonkin.
 
Mutta jo pelkkä Still of the night sekä Is this lova sisältävät kitaransoittoa, joka saa maailman pyörimään hetken hiljempaa ja pysähtymään.
 
En kyllä kovalla yrittämiselläkään löydä noista mitään erityisen kovaa kitarointia.Bad Boysin riffissä on enemmän tekemistä kitaralla kuin noissa yhteensä.
 
Machine Head on kyllä kova Purple-levy ,mutta itse en jaksa sitä enää paljon kuunnella.Se kun tuli todellakin kuunneltua puhki.

sirdickyj: Kyllä mä vaan jätän.
 
Mä katon noita krediittejä, et kuka on ollu tekemässä sitä kovinta kamaa. Ja "Burn" kertoo, että tekijöinä kaikki paitsi Hughes, paitsi Sail away (joka on vitun kova) ja Mistreated pelkästään Coverdale ja Blackmore.
 
Storm,bringerin kovimmat biisit, eli Holy man, Hold on, ja Can't do it right ovat enemmän tai vähemmän Hughesin tekeleitä, ja nimibiisi, Lady double dealer sekä Soldier of forune Coverdale/ Blackmore hommaa.
 
Come taste the band taitaa olla enimmäkseen ilman Lordin panosta sävelletty, ja Gettin' tighter, You keep on moving sekä This time around ovat Hughesilta kovasti kuulostavia timanttiralleja.
 
Dealer ja Drifter on myös vitun kovia ralleja, ja näkyy olevan Coverdale/ Bolin tuotoksia.
 
Ja mulle noi levyt ja nimenomaan noi biisit on kovinta Purplea, just sitä, missä on kaikki se, mitä Gillanilta puuttui.
 
In Rock on täyttä paperia mun katsannossani, sensijaan Fireballissa on otetta ja Machine Head on omalla tavallaan jees albumi. Suilti, edelleen, se kierous ja funk, mikä bändissä oli Hughesin liityttyä ryhmään, puuttuu Gillanin aikasista hommista.
 
Gillanin aikanen Purple on "ihan kiva", mutta kovin Popedamainen jytäjyrä. Mikäs siinä. Musiikillisesti hienosti virittynyt siitä tuli kuitenkin vasta Mark 3:n myötä.
 
Rakkaasta lapsesta on monta mielipidettä, onneks.
 
Funkin myötähän alkoi Purplen alasajo, kuihtuminen, tuho. Jos ihan tarkkoja ollaan niin Come Taste The Band, vaikka on kohtuu kelvollinen, ei edusta Purple -musiikin hurmosta ja vimmaa sellaisena kuin Purple parhaimmillaan on.
Bolinin mukanaa tuoma amöriican-rock ilman Bachiaanisia ulottuvuuksia surkastutti Purplen ytimen, tämän BLP:n muotoon BLP joka ei kuitenkaan ole = merkillä liitettävissä toisiinsa. Vertailun vuoksi BlLP ja BoLP. Burn - Lp on oivallinen jatke MKII:n tuotoksiin. Sen sijaan Stormbringerillä aletaan lipsua ja liukastella tuhoisin seurauksin. Blackmore jättää Purplen.

Jätkät jauhaa silkkaa skeidaa kun herkkuvakin ois tarjolla täällä:
 
http://open.spotify.com/album/3hRXQNLzFXgTtb2BtlsSbk

BigPapa: Funkin myötähän alkoi Purplen alasajo, kuihtuminen, tuho. Jos ihan tarkkoja ollaan niin Come Taste The Band, vaikka on kohtuu kelvollinen, ei edusta Purple -musiikin hurmosta ja vimmaa sellaisena kuin Purple parhaimmillaan on.
Bolinin mukanaa tuoma amöriican-rock ilman Bachiaanisia ulottuvuuksia surkastutti Purplen ytimen, tämän BLP:n muotoon BLP joka ei kuitenkaan ole = merkillä liitettävissä toisiinsa. Vertailun vuoksi BlLP ja BoLP. Burn - Lp on oivallinen jatke MKII:n tuotoksiin. Sen sijaan Stormbringerillä aletaan lipsua ja liukastella tuhoisin seurauksin. Blackmore jättää Purplen.
 
Eikös se mennyt niin ettei Ritchietä enää Stormbringerin teko juurikaan kiinnostanut.Hyvä levy se kyllä minusta on ,mutta omassa rankingissa Rainbown eka ja Rising päihittää sen.The Gypsy,Soldier of fortune ja nimibiisi ovat kylläkin loistavia.

J.Hollström: Jätkät jauhaa silkkaa skeidaa kun herkkuvakin ois tarjolla täällä:
 
http://open.spotify.com/album/3hRXQNLzFXgTtb2BtlsSbk
 
No luuletsä et mä en jo ostanu tota?

PsychedelicWarlord: Eikös se mennyt niin ettei Ritchietä enää Stormbringerin teko juurikaan kiinnostanut.Hyvä levy se kyllä minusta on ,mutta omassa rankingissa Rainbown eka ja Rising päihittää sen.The Gypsy,Soldier of fortune ja nimibiisi ovat kylläkin loistavia.
 
Eikös tämä kuuluisa lentävä lause saanut alkunsa juuri Blackmoren suusta:" Pitäkää funkkinne!!!"
 
En oikein ymmärrä tätä:Come Taste The Band: 35th Anniversary Edition.
Miksi pitäis jotain remastereita kuunnella kun ei jaksa kuunnella oikein noita orkkiksiakaan. Pitäis olla joku labeli tossa kannessa: Tämä levy ei kuullosta Purplelta.

PsychedelicWarlord: Is this love on minusta aikalailla keskinkertainen AOR-pyristely jollaisia jenkeissä tehtiin sammiokaupalla 80-luvulla.Still of the night on ok.Tosin sitä on kuullut taas niin paljon ,että kyllästymispiste vaikuttaa.
 

 
Jaa.Parempi minusta kuinesim.Is this love.Paljonkin.
 

 
En kyllä kovalla yrittämiselläkään löydä noista mitään erityisen kovaa kitarointia.Bad Boysin riffissä on enemmän tekemistä kitaralla kuin noissa yhteensä.
 
Machine Head on kyllä kova Purple-levy ,mutta itse en jaksa sitä enää paljon kuunnella.Se kun tuli todellakin kuunneltua puhki.
 
Mä unohdin Bad Boysin.
 
Se on tosiaan kova.
 
Mutta sähän voit vaikka soitella sitä Still of the nightin väliosaa mukana ja miettiä että onko kovaa kitarointia.
 
Ja Is this loven sollo on sinänsä vitun upee.
 
Mutta surullista kyllä, nykyään taas Whitesnakessa se ehdottomasti parempi kitaristi on pantu statistin osaan. Varman päälle pelaava Aldrich saa kaiken ajan, koska jengi ei kuitenkaan tajuu mitään, ja Doug soittaa riittävän helppotajuisesti.
 
Vähän niinku et Ganes oli toisten mielestä kova ja toisten mielestä Royals.

sirdickyj:Stormbringerin kovimmat biisit, eli Holy Man, Hold on, ja Can't do it right ovat enemmän tai vähemmän Hughesin tekeleitä
 
Kuka nää on määritellyt kovimmiksi? Miksi Purplen pitäis kuullostaa Stevie Wonderilta, kun Wonder tekee sen juttunsa kuitenkin paremmin.

BigPapa: Kuka nää on määritellyt kovimmiksi? Miksi Purplen pitäis kuullostaa Stevie Wonderilta, kun Wonder tekee sen juttunsa kuitenkin paremmin.
 
Kuka sen on määritelly, että Wonder tekee sen paremmin?
 
Mutta tolla logiikalla, miks kukaan diggais Albert Järvistä kun Clapton teki sen jutun paljon paremmin?

sirdickyj: Kuka sen on määritelly, että Wonder tekee sen paremmin?
 
Mutta tolla logiikalla, miks kukaan diggais Albert Järvistä kun Clapton teki sen jutun paljon paremmin?
 
Millä logiikalla?