Rock, pop, alternative ›

Storm Thorgerson, Pink Floydin hovitaiteilija, on suunnitellut myös Mars Voltan levyjen kannet.
 
Mies ilmeisesti toistaa itseään. Hienot kannet, mutta CD:n grafiikka on karsea, kuten myös sisäkansien typografia suurilta osin.

Olen ehdottomasti eri mieltä; molemmat levyn kannet ovat hienommat kuin minkään vähään aikaan ilmestyneen bändin kannet, kunhan Sydän, Sydänmen Auto levyn kansia ei lasketa mukaan.

en tiiä, mutta muhun tuo uus levy uppoaa tosi hyvin. ihan uskomatonta settiä, aukesi toisella kuuntelukerralla ja vieläkää ei oo saanu kaikkea irti. Tuntuu että tuohon tuotokseen ei kyllästy millään. Levy on ihan uskomaton matka, ei pysty palaamaan mihinkään arkitoimintoihin sen jälkeen. on kyllä minulle 2000-luvun tähänastisia upeimpia teoksia. kokonaisuudessahan levy on kuunneltava, en tiedä mutta aivan mahtavaa!!

Tää menee vähän offtopikiksi.. Mutta onko Omar vaikuttanut At the Drive-in:issa? Jaaaa sitten jos on niin mistähän levystä kannattais tohon ATDI:iin aloittaa tutustuminen.

Tää menee vähän offtopikiksi.. Mutta onko Omar vaikuttanut At the Drive-in:issa? Jaaaa sitten jos on niin mistähän levystä kannattais tohon ATDI:iin aloittaa tutustuminen.
 
Omar ja Cedric ovat molemmat olleet ATDI:ssa. Relationship of Command -levyä suosittelen lämpimästi.

Mun mielestä uus Mars Volta on aivan loistava lätty. Ei todellakaan aukee ensimmäisellä kuuntelukerralla, mut se vaan takaa sen että siihen ei kyllästy niin helposti. Torvet ja jouset on vielä hieno lisä biiseihin ja jossain biiseissä on mun mielestä aika paljon "Tarnatinoa". Ne sopis johonkin Tarantinon leffaan kuin nyrkki silmään.Hmmm...

Sain viimeinkin Frances The Muten. Ostin eilen, kuuntelin eilen kerran läpi ja tänään tähän mennessä kaksi kertaa. Ei se minusta lopulta mitenkään erityisen vaikeasti lähestyttävä ole. Tässä vaiheessa tykkään jo ihan hitosti, ja muutaman kuuntelukerran jälkeen varmaan vielä paljon enemmän.

Sain viimeinkin Frances The Muten. Ostin eilen, kuuntelin eilen kerran läpi ja tänään tähän mennessä kaksi kertaa. Ei se minusta lopulta mitenkään erityisen vaikeasti lähestyttävä ole.
 
Ekat biisit avautuu suht helposti, mutta loppu on vaikeampi pala nieltäväksi. Tää on kyllä hyvää vastapainoa sellaselle perusrockille, jota tulee joka tuutista ulos. Tiedän tykkääväni levystä, vaikka se ei ole vielä täysin auennutkaan. De Lousediakin on tullut kuunneltua vaikka kuinka paljon, ja aina sieltä löytää jotain uutta.

Ekat biisit avautuu suht helposti, mutta loppu on vaikeampi pala nieltäväksi.
 
Nääh, Cassandra Gemmini on kuitenkin muodostunut melkeinpä suosikkibiisikseni levyltä. Eihän siitä tietysti vielä mitään juttuja bongaa niin helposti, vaan se on vielä enemmänkin äänimöykky, josta iskee esille lähinnä nuo "now there's no light..." -kohdat.
 
Se levyn aloittava ja lopettava akustinen juttu on muuten kanssa varsin hieno.
 
Olen samaa mieltä siitä mitä joku sanoi, että Frances The Mute on matka jolta ei halua palata takaisin. Nytkin kuuntelen sitä jo neljättä kertaa tänään. Yleensä tämänkaltaiset levyt ovat niin raskaita, ettei niitä jaksa juuri putkeen kuunnella, edes kahta kertaa.
 
EDIT: Tuleepas hehkutettua jotenkin harvinaisen paljon. Noh, ehkäpä vaan tosiaan tykkään tästä hitosti.

De-Loused ja Frances The Mute; niiin lääkettä! Kokonaisuus hipoo mahtavuutta. Cygnus!

Omar ja Cedric ovat molemmat olleet ATDI:ssa. Relationship of Command -levyä suosittelen lämpimästi.
 
Entäs sitten bändi nimeltä Sparta. Ketkä TMV:n tyypeistä siinä soittavat?
 
EDIT: CDONilta sai suht halvalla noi marsvoltat. 26 euroa niistä joudun (tai siis saan) pulittaa, mikä on aika lähelle jotai anttilahintoja uusien levyn suhteessa.

EDIT: CDONilta sai suht halvalla noi marsvoltat. 26 euroa niistä joudun (tai siis saan) pulittaa, mikä on aika lähelle jotai anttilahintoja uusien levyn suhteessa.
 
Itse tilasin Frances the Muten jenkeistä, http://www.djangos.com . $8.96, ja kun tilasi pari muuta levyä, niin postikuluja $0.00.

Levy on nyt viitisen kertaa kuunneltu läpi, ja Cassandra Geminnikin alkaa jo vähän hahmottumaan. Joitakin vinkupulputuspätkiä olisin mielelläni karsinut, mutta pääosin nekin toimivat ihan hyvin osana kokonaisuutta.
 
Pirun kova levy tästäkin on tulossa.

Yllätyin (jälleen) positiivisesti Led Zeppelin -fanina Omarin perinteisemmistä riffittelyistä. The Widowissahan on jopa aika perinteinen bluespoljento!
 
The Widowissa kulkee taustalla aika hienot urku- ja kitarasoolot. Frances The Mutea en ole vielä kuullut, koska en ole nähnyt sitä missään. Sen sijaan De-Loused In The Comatoriumin kuuntelin ihan vasta lentokoneessa; ulkona oli pimeää, välillä näkyi jotain kaupunkien valoja, ja tunnelma oli sellainen aika marsvoltamainen (kyllä,uusi sana on keksitty!). The Mars Volta sopi todella hyvin lentokonekuunteluun, jossa se kuulosti vieläkin hienommalta kuin tavallisesti. En tiedä, mistä se johtuu.
Ehkä siitä, että se musiikki tuntuu koko ajan olevan matkalla jonnekin, liikkeessä, ja sitten lentokone jotenkin vastasi siihen liikkeeseen. (Mikähän hörhö tätäkin kirjoittaa? Kuinka psykedeelistä ;)
Ainakin minusta tuntuu, että koko ajan The Mars Voltaa kuunnellessa on menossa johonkin toiseen ulottuvuuteen.
 
Minusta rockissa on ollut kolme täysin käsittämätöntä, jostain aivan omasta maailmastaan tulevaa musiikintekijää. Jimi Hendrix, Led Zeppelin ja nyt The Mars Volta. En tiedä, huomaako kukaan muu niissä mitään yhteyttä, mutta minusta ne ovat jollain tapaa samanlaisia. En tarkoita välttämättä musiikillisesti, vaan tunnelmaltaan, tunnelataukseltaan tai joltain. Sitä on vähän vaikea selittää. Kaikki niistä ovat vain jotenkin todella omituisia. Esimerkiksi Jimi Hendrix on vieläkin aikaansa edellä. (Ehkä pitäisi mainita vielä Jeff Buckleyn ääni tai Pekka Streng, mutta se jääköön toiseen kertaan, koska ne eivät kuitenkaan ole ihan sitä, mitä nyt haen.)
 
Harvemmin kai tulee sellaisia levyjä, jotka saavat ihmiset kirjoittamaan sellaisia kuvauksia omista reaktioistaan musiikkiin kuin nyt tässä Mars Volta-keskustelussa on ollut.
 
Arvostelijoiden mielipiteistä en tiedä; ehkä ne eivät vain ole tottuneet kuuntelemaan Mars Voltaa kaiken maailman average rock - levyjen seassa.

Arvostelijoiden mielipiteistä en tiedä; ehkä ne eivät vain ole tottuneet kuuntelemaan Mars Voltaa kaiken maailman average rock - levyjen seassa.
 
Tähän vielä lisäyksenä se, että yks kuuntelukerta ei riitä niihin levyihin. Ja tuskimpa noi arvostelijat yhden päivän ajan samaa levyä junnaa...

Harvemmin kai tulee sellaisia levyjä, jotka saavat ihmiset kirjoittamaan sellaisia kuvauksia omista reaktioistaan musiikkiin kuin nyt tässä Mars Volta-keskustelussa on ollut.
 
Hyvä pointti. Ehkä sinänsä ihmisten tuntemusten sisällöllä ei ole niin väliä, vaan jo se että joku tuntee levyn kuultuaan tarvetta käydä läpi suhdettaan musiikkiin yms. kertoo että jotain vaikuttavaa on tehty.

Minusta rockissa on ollut kolme täysin käsittämätöntä, jostain aivan omasta maailmastaan tulevaa musiikintekijää. Jimi Hendrix, Led Zeppelin ja nyt The Mars Volta.
 
Tähän ei voi lisätä enää mitään.

josta iskee esille lähinnä nuo "now there's no light..." -kohdat.
 
Ja jumaliste, että unentulo olikin perjantai-iltana levyn kuunneltuaan vaikeata, kun päässä soi läpi yön juurikin tuo nimenomainen koukku.
 
Kolmosbiisi oli se joka iski ensimmäisenä ja se myös toimii edelleen, mutta toisaalta se säkeistö-kertosäe-osio tulee liiankin monta kertaa, biisi olisi ollut parhaimmillaan 5-6-minuuttisena.
 
Ja mielenkiintoista kuinka sekavalta ja melkeinpä melodiattomalta eka biisi kuulosti ensimmäisellä kerralla, kun parin kuuntelun jälkeen biisissä kuulee selkeän rakenteen ja hemmetin tarttuvat laulumelodiat.
 
Joku tässä ketjussa puhui levystä Dream Theateriin verrattavissa olevana suorittamisena, mutta eka biisin puolenvälin rytmikikkailu ainakin minusta todistaa hieman toisin. Nimittäin basistilla tuo yhdeksään laskeminen ei tahdo onnistua riffissä ollenkaan ja iskunsa menevät joka kerta vähän minne sattuu. Minusta tuo noinkin karkeiden virheiden jättäminen sotii hieman suoritusmusiikki-termiä vastaan.
 
Olipa mukava saada nykyään niin harvakseltaan sattuvien löytöjen rinnalle taas uusi mielenkiintoinen orkesteri.

Joku tässä ketjussa puhui levystä Dream Theateriin verrattavissa olevana suorittamisena, mutta eka biisin puolenvälin rytmikikkailu ainakin minusta todistaa hieman toisin. Nimittäin basistilla tuo yhdeksään laskeminen ei tahdo onnistua riffissä ollenkaan ja iskunsa menevät joka kerta vähän minne sattuu.
 
Munmielestä samanlainen kuvio siinä toistuu kokoajan, myös rytmillisesti. Jos nyt puhutaan samasta kohdasta, eli sellasesta missä kitaralla on jotain tilutilua taustalla ja basso&rummut jumittaa samanlaista settiä kokoajan.. (tää osuus kestää 4.25 - 7.00, kunnes taas laulu tulee mukaan.)