Rock, pop, alternative ›

Juu nimibiisistä eteenpäin levyhän on jopa varsin mainio! Alkupään biisitkään ei ole ihan niiiin huttua kun ne vois olla.. Positiivinen ylläri tosiaan oli, että loppupuolella levy kumartaa yhä selkeemmin ja selkeemmin 'snaken alkupään tuotantoa kohti! Hyvä näin! Ja Let there be rock ja Black Dog on kuiteskin aika hyviä piisejä "Coveroitaviks"!
 
Ja se hyvä puoli tässä oli, että iski uudelleen Whitesnake-innostus ja tuli vihdoinkin tilattua mm. re-masteroidut Come 'an Get It ja Ready & Willing cd:inä Play.comista (7,95 e kpl postikuluineen, joten ei paha...). Vinyyliversiot voi päästää ansaitulle eläkkeelle ;-)

Todennäköisesti ensimmäinen Whitesnake-levy jota en aio ostaa. Surullista. Joku tuossa aikaisemmin jo mainitsikin, että David voisi hyväksyä oman ikänsä ja samaa toivoisin itsekin. En ole koskaan tykännyt Coverdalen laulusta korkealta rää'yttynä koska se ei vaan mielestäni kuulosta hyvältä. Pahiten tämä alkoi kuulua Coverdale/Page-levyllä. Miehen ääni on aivan paskana ylärekisterissä, toki nykytekniikalla sen saa kuulostamaan edes joltain. Katsoin pitkästä aikaa Live..in the still of the night- DVD:n ja vaikka pitkä linjan WS-diggari olenkin, niin kyllä se laulu on suurimmalta osalta aika karua kuunneltavaa (groovyttomasta soitosta puhumattamakaan). Kovasti tuli ikävä Marsden/Moody/Murray/Paice/Lord-kokoonpanoa. Ja Coverdale ei ole Plant vaikka kuinka yrittäisi vetää korkealta ja kovaa, (joskus tuntuu, että miestä vaivaa jonkun sortin pakkomielle tämän asian suhteen), vaan herran ääni on parhaimmillaan paksuissa ja tummissa sävelissä. Baritoni ei ole tenori vaikka kuinka haluaisi. Harmi. Elviksen jälkeen eniten omaan musiikkimakuuni ja musiikin tekemiseen vaikuttanut laulaja on kuitenkin kyseessä. Toivottovasti vielä jonain päivänä DC palaa bluesrock-juurilleen. Silloin riennän minäkin levykauppaan.

Ihan tekijänsä näköistä soundia on, eli botoxilla pumpattua kamaa. Coverdale vois hyväksyä oman ikänsä ja lopettaa ton pelleilyn.
 
Et kai toivo Coverdalen sentään niin pahasti luovuttavan, että vetäis bisnismiesletin niinku Gillaani aikoinaan (which was pathetic indeed)?

Et kai toivo Coverdalen sentään niin pahasti luovuttavan, että vetäis bisnismiesletin niinku Gillaani aikoinaan (which was pathetic indeed)?
 
Ei se siitä letin pituudesta ole kiinni. Kiva tietysti että on edes tukkaa, niin ei tartte Gerhard Rihmakallona heilua.

Ei se siitä letin pituudesta ole kiinni. Kiva tietysti että on edes tukkaa, niin ei tartte Gerhard Rihmakallona heilua.
 
Mee hippi parturiin, saatana.

Kyllä tää menee mun mielestä ohi esim. Restless heartin
 
No siihen ei paljon tarvita. Pitäisköhän tämä uus sitten jossain vaiheessa hommata kuunneltavaksi. Gainesin raportti herättää toiveita paremmasta. Restless oli aikoinaan niin helkkarin kova pettymys. Aikuisviihdettä ilman fiiliksen pisaraakaan. Ja minä kun tykkään jopa Coverdale/Pagesta ihan siikana.

Ihan hyvä lättyhän tämä, pari kertaa tullut kuunneltua läpi. Luultavasti vielä paranee, kun useammin pyöräyttää.
 
On totta, että levyllä on aika rasittavat kitarasoundit, tuollaiset jumalattomat särövallit, mutta kyllä niillä silti päteviä riffejä on soitettu. Best Years aloituksena on kyllä aika laimea, mutta levy onneksi lähtee rullaamaan sen jälkeen. Levyn loppupuolella on tosiaan sellaista ihan letkeää meininkiä, Classic Rockin arviossa heiteltiin joku pieni Thin Lizzy -viittaus liittyen All For Loveen mikä ei välttämättä ole ollenkaan väärin.
 
Levyn balladiosasto nyt ei tosin ole vielä kummemmin sytyttänyt, muutenkin tuntuu että Coverdale saisi revitellä vähän enemmän. On totta, ettei se laulu lähde enää niin korkealta kuin ennen, mutta saisi siinä silti olla enemmän potkua.
 
Ihan lupaavalta vaikuttaa kyllä.

Tänään kuunneltiin autossa läpi puoltoista kertaa, ja ihan paskahan tää on edelleen. Etenkin soundit vituttaayhä enemmän, synteettistä piirilevyskeidaa. Olkoonkin, että se on "ajan henki", ja sitä Cover-Dale ilmiselvästi yrittää tavoitella. Ja palata selkeästi menestyneimmän kautensa aikoihin, eli 1987 ja sitä molemminpuolin ympäröivien levyjen meininkiin.
 
Ei tässä kyllä mitään Restless Heartin vitaalisuudesta ole kuultavissa, saati vanhan Whitesnaken jutuista, joita nyt ei niin ikävä ole.
 
Uus kokoonpano vetää makeesti ainakin liva-DVD:llä, mutta tyytyisivät vaan siihen gratest hits-kerikkailuun, eikä tällaiseen väsyneeseen toistoon. Hyi helvetti.

Yllättävän hyvä levy tämä Good To Be Bad. Ekat pari kuuntelua oli vähän sekavat fiilikset mutta nyt alkaa hahmottua kokonaisuus kunnolla... Onkohan muuten Doug ja Reb lainanneet/ostaneet samat pedaalit kuin Sykesillä ja Vanderbergillä (no miksei Vaillakin) oli 1987/Slip Of The Tongue-levyillä;)? Aika yksyhteen soundit meinaan.

Yllättävän hyvä levy tämä Good To Be Bad. Ekat pari kuuntelua oli vähän sekavat fiilikset mutta nyt alkaa hahmottua kokonaisuus kunnolla... Onkohan muuten Doug ja Reb lainanneet/ostaneet samat pedaalit kuin Sykesillä ja Vanderbergillä (no miksei Vaillakin) oli 1987/Slip Of The Tongue-levyillä;)? Aika yksyhteen soundit meinaan.
 
Siis mitä? Pedaalit?
 
Ja; soundeissa ei ole mitään samaa. 1987-lätyllä on John Sykes-mössöä, eli high gain-kuraa joka sotkee kaiken muunkin kun sen ehdoilla mennään, Vai soittaa omalla soundillaan, jolla ei ole mitään tekemistä 1987:n kanssa.
 
Tässä uudella on mun mielestä muka-rankat yltiökompressoidut tuuttisoundit, joiden rinnalla jopa 1987:n korvasyöpäsoundi on orgaaninen ja munakas. Lisäksi se kitaramuuri on dumpattu Davidin ohuen laulusoundin ehdoilla ihan alas miksauksessa, mikä on ikävää. Mutta sen siitä saa, kun lähtee trendien perässä juoksemaan, ja tavoittelemaan aikaa, joka ei koskaan enää palaa. Coverdale ei ole hevilaulaja, miksi tehdä heviä?
 
Sinänsä Doug ja Reb ovat kovia soittajia, joilla on tsellään.
 
Vandenbergillähän on hyvä soundi sillä ainokaisella Whitesnake-lätyllä, jossa hän soittaa, eli Restless Heartilla. Oikein hyvä, itseasiassa, ja soittokin on helvetin hyvää. No, soittaahan tuo Starkers in Tokyo:llakin, ja siinäkin hienosti.

Ei se minusta levynä mitenkään huono ole. Sävellykset ovat ihan kelvollisia ja bändi on kova. Pitäisi olla selvää ettei tämä kokoonpano ole klassinen Snake eikä myöskään siltä soundaa. Coverdalen äänessä on myös vakavaa kulumaa, mutta kaikilta osin sekään ei ole pelkästään negatiivista.
 
Jos tällaisen lätyn pystyisi kuuntelemaan ilman ennakko-odotuksia ja -mielikuvia siitä mitä Whitesnake-nimellä julkaistulta levyltä pitää kuulua, niin pakkohan tätä aika kovana esityksenä olisi pitää.
 
Koskaan et muuttua saa...

Jos tällaisen lätyn pystyisi kuuntelemaan ilman ennakko-odotuksia ja -mielikuvia siitä mitä Whitesnake-nimellä julkaistulta levyltä pitää kuulua, niin pakkohan tätä aika kovana esityksenä olisi pitää.
 
Joo, ennakko-odotuksista paljolti on kysymys. Live In The Shadow Of The Blues -lätyn ja muutama vuosi sitten nähdyn keikan perusteella pelkäsin että tulossa on ihan karseeta tuubaa, eli odotukset olivat varsin matalalla. Mut täähän onkin ihan jees kokonaisuus, ylittää mun odotukset reippaasti.

Joo, ennakko-odotuksista paljolti on kysymys. Live In The Shadow Of The Blues -lätyn ja muutama vuosi sitten nähdyn keikan perusteella pelkäsin että tulossa on ihan karseeta tuubaa, eli odotukset olivat varsin matalalla. Mut täähän onkin ihan jees kokonaisuus, ylittää mun odotukset reippaasti.
 
Häh? Mikäs täs livesä pyki? Bändihän on vitun kova.

Häh? Mikäs täs livesä pyki? Bändihän on vitun kova.
 
Uudet piisit ei ollu kovin hääppösiä. Toisaalta live-saundeista ei edes levylle saa siedettäviä tommosella konseptilla että sovitukset on joka suhteessa suut ja silmät täyteen pumpattua hi-gainia. Lopputulos on mössö potenssiin mössö.
 
On jääny helvetin vähälle kuuntelulle.

En kauheasti tuosta singlebiisistä piittaa, liian tasapaksua. Loppualbumia en ole kuullut, mutta vaikea uskoa että se olisi parempi kuin Restless Heart, joka on suosikkini WS-tuotannossa.

En kauheasti tuosta singlebiisistä piittaa, liian tasapaksua. Loppualbumia en ole kuullut, mutta vaikea uskoa että se olisi parempi kuin Restless Heart, joka on suosikkini WS-tuotannossa.
 
ei se olekaan
 
se uus on paskempi kuin parjattu Slip of the tongue, joka on sentään asiallisesti toteutettu turbo-paketti.

Mul meni kyl maku koko bändiin viime Helsingin keikalla. Coverdale kiljuu ja heiluu mikkitelineen kanssa, kitaristi keskittyy vatsalihastensa esittelyyn ja innostuu ehkä välillä heittämään tilusoolon. Rummuista kuuluu vaan hirveä tuplabasarivalli ja epämääräistä pauketta. Onks toi nyt sitten olevinaan jotenkin rajua? En ymmärrä. Yleisön ali-arvioimista mun mielestäni. Luuleeks DC oikeesti saavansa 13-vuotiaista uuden yleisön itselleen?!
 
No, enpä oo uutta lättyä kuullut, enkä nää oikeen mitään syytä sitä hankkia. Eihän mulla edes oo tässä välissä 20 vuoden aikana ilmestyneitä... Ja vaikka se levy oiskin kelvollinen, niin en näe tarvetta kelvolliselle, ihan kuuntelukelpoiselle WS-levylle. Maailma kun on täynnä ihan kuuntelukelpoista rokkia.

ei se olekaan
 
se uus on paskempi kuin parjattu Slip of the tongue, joka on sentään asiallisesti toteutettu turbo-paketti.
 
Kerrankin mä oon sun kanssa samaa mieltä. Tosta Tonguesta siis. Jos jokin muu bändi kuin WS ois tehnyt ton levyn, ei sitä parjattaisi niin paljon.
 
Uudesta levystä en sano puoltoista biisiä kuulleena vielä mitään.

Luuleeks DC oikeesti saavansa 13-vuotiaista uuden yleisön itselleen?!
 
Luulee, koska levy on toteutettu 13-vuotiaita miellyttävällä tavalla, vailla mitään särmää ja munaa.

Cover-Dale ilmiselvästi yrittää tavoitella. Ja palata selkeästi menestyneimmän kautensa aikoihin, eli 1987 ja sitä molemminpuolin ympäröivien levyjen meininkiin.
Nyt tää joka paikan "asiantuntija" suoltaa jo sellaista skeidaa että on pakko kommentoida: Miten helvetissä Slide it inin meininki kohtaa 1987:n tai Slip of the tonguen? Missä kohtaa? Aivan eri soittajat, aivan eri tyyli, aivan eri soundimaailmat. Tai ehkä korvissani on ollut 20 vuotta paha paha vaikku.