Rock, pop, alternative ›

Itselleni hyvin ja kun pääsee ovikynnyksen yli niin korviin kantautuu melko mielenkiintoinen äänimaailma. Voisi sanoa, että Doors on ollut mulle Beatlesin jälkeen rakkaimpia kokoonpanoja.
 
Muistan elävästi, kun kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni Doorsia radiosta (Light My Fire). Huomio kiinnittyi ennenkaikkea kiehtovan omaperäiseen soundiin jonka päällä laulajan unenomaisen hunajainen laulutapa soljui vaivattoman oloisesti, kunnes yllättäen ääni saattoi kohota riitasoinnulta kuulostavaan huutoon.
 
Olin myyty, mutta en tiennyt mikä tämä bändi oli? Onneksi radiotoimittaja sen ilmoitti, joten seuraavaksi mietinkin onko kyseessä jokin uusi nykybändi ja mistä tätä saa lisää.
 
Kun nyt noin viisitoista vuotta myöhemmin sain päivittettyä Doorsin kuusi studiokiekkoa viimeinkin myös CD-muotoon niin päätin luoda sinappimaiseen tapaani "lyhyen katsauksen".
 
The Doors *****
Kun miettii 60-luvulla tehtyjä debyyttilevyjä, niin korkeatasoisuudessa tämän kanssa kilpailee mielestäni vain Hendrixin debyytti, äkkiseltään mietittynä. Suurtä vääryyttä ei olisi sanoa tätä jopa bändin parhaaksikin, sillä niin monta klassikkobiisiä on mukaan eksynyt. Eikä pelkästään Doors-klassikkoa vaan rock-klassikkoa yleensä.
 
Break on through (to the other side) kiteyttää oikeastaan sen mistä bändin omassa toimintafilosofiassa oli kyse: riskin ottamisesta niin musiikissa kuin elämässä yleensä. Morrison eli niinkuin lauloi, missä sinänsä ei ole mitään romantisoitavaa ja ihailemista kun tiedämme mihin se tie johti.
 
Mutta se mikä on juju, onkin se uskottavuus niin hyvässä kuin pahassa. Uskottavuus vetoa aina ihmisiin ja se on kiehtovaa. Doors osasi yhdistää uskottavan asenteen surrealistiseen äänimaailmaan, mikä onkin taidokas temppu. uskottavuutta epäuskottavan surrealistisessa äänimaailmassa - paradoksi.
 
Soul kitchen on mainio biisi, jossa Manzarekin kosketinkuviota kierrätetään myöhemmin When the musics over -biisin introssa - näin minä kuulen tai luulen.
 
The crystal ship on kauniin hauras kappale, jota lyyrinen piano tukee hienosti. Morrisonin pehmeämpää puolta, joten kolmen ekan biisin kohdalla voi jo kuulla merkkejä Morrisonin Jekyll ja Hyde -puolista.
 
Twentieth Century Fox on suorastaan doorsin myöhemmän imagon antiteesi häpeilemättömällä poppailullaan. Ei ihme, että levy-yhtiö taisi muistaakseni haluta myös tästä sinkkua. Ei kuitenkaan huono biisi, levyltä löytyy kuitenkin sellaisia mestariteoksia, että tämä kalpenee hieman niiden varjossa.
 
Levyn toinen cover ja aika mainio sellainen. Brecht-Weill kabaree-musaa vuodelta 1929 Los Angelesilaisen psykedeelirock-bändin tulkitsemana? Kyllä kiitos! Alabama Song (Whisky Bar) biisi sopii Morrisonin "hitaaseen antautumis" elämäntapaan uskottavasti, vaikka doors-versiosta taidettiin sensuroida yksi säkeistö liian roisina.
 
Light my fire ei hirveästi esittelyjä kaipaa. Bändin suurin hitti, jonka levyversio poikkeaa sinkku-versiosta. Paremmassa eli pitemmässä levyversiossa on tajunnanräjäyttävät soolot, jotka lienee parasta A-tasoa mitä olen kuullut. Suorastaan hypnoottista menoa ja melkoinen esimerkki miten näennäisen kevyt poprock voidaan viedä soolo-osassa ihan muihin sfääreihin.
 
Backdoor man -cover, live-settien peruskamaa eikä tarvitse ihmetellä miksi. Banaalin tulkinnan mukaan kappale kertoisi anaaliyhdännästä, minkä kyllä ymmärtää kun vanhasta bluesbiisistä on kyse. "WHOAARGHAH BABEE!! IŽM A BHAGDOOUR MAAN! The Men DonŽt Know but the little girls understand!
 
Niinpä. Yritin surkealla menestyksellä kuvata tekstimuodossa sitä, minkä voi aistia vain kuuntelemalla biisin.
 
I Looked at You on kalifornian poppismeininkiä, End of the night mielestäni levyn ainoa selvästi valjumpi tapaus, vaikka siinä yritetään parilla nyrjähtäneellä sointuvaihdoksella saada uhkaavaa tunnelmaa aikaiseksi. Take It As It Comes on hyvä biisi ennen todellista pommia:
 
Joku Doorsin elossaolevista jäsenistä taisi joskus todeta The Endistä että se ei ole biisi vaan hautakirjoitus.
 
Itse pidän tätä n. 11-minuuttista matkaa kohti hulluutta vaikuttavimpana biisinä kautta aikain, ei siis parhaimpana välttämättä vaan vaikuttavimpana. Tämä itämaisia vaikutteita omaava, ja kuulijaa hypnoottisesti keinutteleva kappale tarjoa niin intensiivisen kokemuksen kuin se levyjä kuuntelemalla on mahdollista.
 
Itse en edes kuuntele sitä kovin usein, koska se on kuuntelukokemuksena vaativa vuosienkin jälkeen. Sitä ei voi kuunnella taustamusahyrinänä, ainakaan minä en voi, sillä se pakottaa sulkemaan kaiken muun mielestään ja jättää aina hämmennyksen valtaan.
 
Oma lukunsa on myös sanoitus kuuluisine oidipaali-juttuineen, jotka ovat kuin huono LSD-trippi. Morrisonia on syytetty teksteissään huomintavoittelusta ja hölynpölystä, mutta ainakaan tähän biisiin en muuttaisi riviäkään.
 
Biisinä ja kokemuksena The End on varsin visuaalisia mielikuvia loihtiva, ja kuuluisin esimerkki lienee Ilmestyskirja Nyt leffan alku, jossa biisiä käytetään napalmihelvetin soundtrackinä.
 
Strange Days ****œ
Tämä on mielestäni hieman aliarvostettu kiekko, koska sitä aina verrataan debyyttiin. Myös tältä levyltä löytyy päätösbiisinä pitkä eepos: When the MusicŽs over, joka on Doors-klassikko, mutta ei ole laajemmin saavuttanut samanlaista legendaarista statusta mihin The End. Kuitenkin olennaista doors-osastoa. We want the world and we want it..now..now..NOOW!! Jesus Save Us! Sanoitukseltaan tämä sisältää kuitenkin jopa enemmän Morrison-klassikkoja kuin End, ja musiikillinen mielikuvitus ei jätä toivomisen varaa.
 
Oikeastaan pidän kaikista levyn biiseistä, mutta YouŽre lost little girl, moonlight drive ja I CanŽt See Your Face In My Mind ovat omia kestosuosikkejani. Nimibiisi ja People are Strange ovatkin niitä selviä Doors-klassikoita. Unhappy girl ja varsinkin Horse Latitudes eivät yksinään tarkasteltuina ole kovin kummoisia, mutta kokonaisuuteen nekin istuvat vaikka jälkimmäistä ei voi edes biisiksi sanoa. Jos Sgt. Pepper oli rakkauden kesän soundtrack niin tämä on sen synkempi pikkuveli, jossa rakkauden voisi vaihtaa kuolemaksi.
 
WAITING FOR THE SUN ****
 
Se vaikea kolmas albumi. Jos pari keskitasoisempaa biisiä olisi jätetty pois ja jos bändi olisi saanut studiossa purkkiin ja levyllekin mukaan pitkän Celebration of the Lizard -eepoksensa, niin silloin olisi viisi pallukkaa irronnut. Onneksi tämä mainittu, useista eri biiseistä yhteennivottu kokonaisuus kuullaan bändin live-levyllä, joten se on edelleen kuultavissa. WftS- levyllä kuullaan nyt vain sen yksi osa eli Not to touch the Earth, jota koirammekin pelkää.
 
Levyn avaava Hello, I Love You toisti sinkkumarkkinoilla Light My Firen menestyksen, vaikka biisinä onkin aika heppoinen. Lovestreet onkin mainio biisi joka on suku Crystal Shipin tunnelmiin.
 
Levyn paras biisi on kuitenkin ehdoton mestariteos -Spanish Caravan, jossa espanjalaisen musiikin vaikutteet suodattuvat doorsin musiikillisen kaleidoskoopin läpi.
 
Five to one on taas niitä biisejä, joissa raaka alkuvoima ei kaipaa ylimääräisiä höysteitä osakseen. Alkukantaisuudessaan tämä on kuin parasta bluesia.
 
SOFT PARADE **
 
Ainoa selvästi heikko levy. En ole saanut tähän jousiorkestraatio-tunnelmaan oikein otetta. Touch Me on kaikessa Doorsin tyylille vieraassa orkestraatio sovituksessaankin mainio sävellys. Morrison varsin romanttisena, mutta se hra Hydekin pilkahtelee jos tarkkaan kuuntelee. Wild Child on taas selvä sukulainen Five to Onelle.
 
Kiekon päättävä nimibiisi tavoittelee perinteistä eepos-henkeä ainakin kestoltaan ja onnistuu kohtalaisen hyvin, mutta ei biisinä nouse "MusicŽs" ja End biisien tasolle.
 
MORRISON HOTEL ****
 
Usein tätä on kutsuttu bändin "Comeback-levyksi", ja tietyllä tapaa tässä palataan takaisin soft paradea edeltävään aikaan. Tosin psykedeelisyys on paikoitellen saanut väistyä suoraviivaisemman ja blues-vaikutteisemman ilmaisun korostuessa.
 
Omia suosikkeja: Roadhouse blues, Waiting for the Sun (aina ei samanlainen biisin nimi ja levyn nimi kohtaa samalla levyllä) Peace Frog (maukas riffi ja ihana biisin nimi), Indian Summer.
 
L.A. WOMAN *****
 
Tällä levyllä Morrisonin ääni on kokenut muutoksen. Hunajaisen pehmeä ääni on wiskin karhentama, josta jotkut tykkää jotkut ei. Levy on varmasti Doorsin parhaiten tuotettu ja parhaimmat soundit.
 
Tällä levyllä on parempia ja vielä parempia biisejä. Syy, miksi annoin viisi pallukkaa: Parhaimmat biisit ovat ainoita, jotka nousevat Doors-klassikoista myös laajemman yleisön omiksi. Nimibiisi ja Riders On the Storm ovat täysin vertailukelpoisia Light My Firen ja the Endin kanssa. Muitakin loistobiisejä löytyy kuten Hyacinth House, jota joku bändin jäsen sanoi surullisimmaksi biisiksi mitä Morrison ikinä teki. Love Her Madly oli myös TOP-10 hitti.
 
Vaikka Riders onkin lähempänä hypnoottisen omituista doors osastoa, niin monissa levyn biiseissä mennään kohti perusbluesia (Been Down So Long, Cars Hiss By My Window). Morrison varsinkin oli kyllästynyt imagoonsa ja lihotti itsensä tankiksi, kasvatti parran ja halusi olla römeä blues-laulaja.
 
Ja loppuun anekdootti jonka doors-fanit ainakin tietävät: levyn nimibiisissä lauletaan "Mr. Mojo RisinŽ". Kirjaimet toisin järjestelemällä saadaan: Jim Morrison!
Mojo tarkoitti blueskielellä penistä, vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä että kyseessä oli kätketty viesti. Herra Mojo Nousee eli Kuollut Morrison Palaa Takaisin. Jihuu, näinhän se varmaan onkin ;)
 
Jos tykkäätte Doorsista niin mistä levyistä ja biiseistä diggaatte?

Eniten pidän levyistä The Doors ja L.A. Woman. The End biisistä diggaan ehkä eniten, mutta hienoja biisejä on pirun paljon.
Suosittelen kaikille rumpali Densmoren kirjoittamaa kirjaa Riders on the storm.

Eniten pidän levyistä The Doors ja L.A. Woman. The End biisistä diggaan ehkä eniten, mutta hienoja biisejä on pirun paljon.
Suosittelen kaikille rumpali Densmoren kirjoittamaa kirjaa Riders on the storm.
 
Kirja on hyvä. Mielenkiintoista on lukea myös kosketinsoittaja Manzarekin kirja Light My Fire, vaikka sen kirjoitustyyli on välillä astmaattisen tökkivää. Kaikkien Doors-kirjojen äiti taitaa kuitenkin olla tämä Sugermanin ja "jonkun toisen" No One Here Gets Out Alive.

Olin noin seitsemän vuotias kun joululahjapaketissa tuli meidän perheeseen se 2CD:n kokoelma, jossa oli morrisoni ilmanpaitaa kannessa.
 
Sitä sitten kuuntelin ja en oo vieläkään päässy siitä eroon.
 
Aivan mahtava.
 
Mutta ku tuotanto on rajallinen, nii joutuu aina välillä pitämään taukoja.
 
the Doorsille kuuluis mun mielestä vieläki enemmän arvostusta, vaikka helvetin arvostettu se jo valmiiksi

kauanko muuten kesti kirjottaa tuo eka teksti?

kauanko muuten kesti kirjottaa tuo eka teksti? Vaikea sanoa, kun pidin taukoja, enkä kelloa katellut. Tunnista puoleentoista taukoineen?

"Stop talking about the doors! Step into it!"
 
...hjuva poppoo. Hyllystä löytyy. En tiedä miksi mut American Prayer levy kuullostaa saatanan hyvältä.

Mr Mustard teki sen taas... näitä on hieno lukea, kiitos ja +.

Minulla/äidilläni on tuo s/t albumi vinyylinä. Hieno levy. Light My Fire on helvetin hieno kappale kuten myös Break on Through tai oikeastaan koko a-puoli.

....

Minulla ei ole yhtään (!!) The Doorsin levyä tällä hetkellä, koska jaoimme siskoni kanssa yhdessä keräämämme älppärit niin että hän sai The Doorsit ja minä The Beatlesit. Ehkä hieman yksioikoisesti tehty, mutta ajateltiin että parempi että kummallakin on kompletti kokoelma eikä levy sieltä, levy täältä.
Oikeastaan halusin kysyä että mikä sen biisin nimi on jossa on sanat (suur.piir.): "Please believe me, the river told me..." Se on aivan mielettömän kaunis kappale.
 
EDIT: Mr. Mustard, kiitos hienosta kirjoituksesta +

Oikeastaan halusin kysyä että mikä sen biisin nimi on jossa on sanat (suur.piir.): "Please believe me, the river told me..." Se on aivan mielettömän kaunis kappale.
 
Muistaakseni kyseessä on Waiting for the Sun -levyn biisi nimeltä "Yes, the River Knows".

Mojo tarkoitti blueskielellä penistä, vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä että kyseessä oli kätketty viesti.
 
Tapani mukaan tartun merkityksettömiin pikkuseikkoihin, mutta eikai mojo välttämättä penistä tarkoita. Mojo on pikemminkin seksuaalista energiaa. Sana taitaa olla lähtöisin voodoo tai hoodoo piireistä ja sitä kautta tullut bluesslangiin.
 
Kyllä, olen nyt tyytyväinen ja kyllä, oli ihan pakko.
 
EDIT: Doors on loistavaa musiikkia.

Tapani mukaan tartun merkityksettömiin pikkuseikkoihin, mutta eikai mojo välttämättä penistä tarkoita. Mojo on pikemminkin seksuaalista energiaa. Sana taitaa olla lähtöisin voodoo tai hoodoo piireistä ja sitä kautta tullut bluesslangiin.
 
Kyllä, olen nyt tyytyväinen ja kyllä, oli ihan pakko.
 
EDIT: Doors on loistavaa musiikkia.
 
Voit olla oikeassa. Elvis on ainakin levyttänyt toisen Mojo aiheisen blues-coverin eli "Got My Mojo WorkinŽ".

Muistaakseni Morrison piti erittäin paljon Odysseuksesta(kirja).
 
Jostain muistelisin lukeneeni, kuinka Morrisonin opettaja sanoi Morrisonin olleen luokkansa (koulunsa?) ainoa oppilas joka oli lukenut ko. opuksen ja vielä ymmärtänyt sen sisällönkin ;)
Eikös se Kreikan kansalliseepos ollut Iilia ja Odysseia ja James Joyce oli kirjoittanut Odysseus-kirjan? En muista minkä Morrison oli lukenut tässä tapauksessa.
 
PS: Anteeksi ja armoa että olin kirjoittanut The Doorsin pienellä ja ilman artikkelia. Kadun tekoani. Vahinko, jota ei saisi sattua ;)

Haa, mäkin olen lukenut Joycen version... hammasta purren tosin:)

Jostain muistelisin lukeneeni, kuinka Morrisonin opettaja sanoi Morrisonin olleen luokkansa (koulunsa?) ainoa oppilas joka oli lukenut ko. opuksen ja vielä ymmärtänyt sen sisällönkin ;)
 
Jep. Tästä kirjoitin tuossa "Juice" -keskustelussakin.
 
En muista itsekään oliko se noin yleisesti, mutta jokatapauksessa kai niin, että luokalle oli annettu tehtäväksi lukea se Odysseus ja Morrison oli ainoa joka ymmärsi täysin lukemansa.
 
Edit: väärä..

Jep. Tästä kirjoitin tuossa "Juice" -keskustelussakin.
 
En muista itsekään oliko se noin yleisesti, mutta jokatapauksessa kai niin, että luokalle oli annettu tehtäväksi lukea se Odysseus ja Morrison oli ainoa joka ymmärsi täysin lukemansa.
 
Olettaen että maikka on ymmärtänyt täysin lukemansa.
Tajunnanvirtaahan se on, mutta kyllä nykyään on tehty paljonkin tuonkaltaisia kirjoja.

Eikös se Kreikan kansalliseepos ollut Iilia ja Odysseia ja James Joyce oli kirjoittanut Odysseus-kirjan? En muista minkä Morrison oli lukenut tässä tapauksessa.
 
Kai se jotenkin noin menee(?), ainakin tuon kansalliseepoksen osalta. En tiedä tuosta James Joyce:sta.
 
Aika varmasti se kirja oli juuri tuo Odysseus. Kai sekin jotenkin Kreikkaan liittyi, koska muistan lukeneeni, että Morrisonia kiinnosti juuri Kreikan mytologia.
 
Olettaen että maikka on ymmärtänyt täysin lukemansa.
 
Oletettavasti. Tarina ei kertonut sen tarkempia yksityiskohtia opettajasta.

Tapani mukaan tartun merkityksettömiin pikkuseikkoihin, mutta eikai mojo välttämättä penistä tarkoita. Mojo on pikemminkin seksuaalista energiaa. Sana taitaa olla lähtöisin voodoo tai hoodoo piireistä ja sitä kautta tullut bluesslangiin.
 
Puutun myös minäkin.
 
Mojo on ymmärtääkseni eräänlainen taika-amuletti mikä saatiin joltain voodoo poppamieheltä aina jotain tiettyä tarkoitusta varten. Joskus oli tallessa linkki jollekin mojo sivustolle mutta en nyt löydä sitä.
 
Joo ja doors jos joku on monumentaalista