Rock, pop, alternative ›

Kiss täytti tänä vuonna kunnioitettavat 30 vuotta ja porskuttaa edelleen kovalla tahdilla eteenpäin. Juhlan kunniaksi on tullut Alive IV cd:nä ja dvd:nä ja lisäksi bändi on Amerikan-kiertueella Aerosmithin kanssa. Varsinainen kruunu on kuitenkin äskettäin julkaistu Kiss: Behind The Mask, jossa bändin itsensä lisäksi on kommentteja mm. Pete Townshendilta ja Lenny Kravitziltä. Nyt onkin aika tehdä pieni tilinpäätös bändin 30-vuotisesta urasta.
 
Kissiä ei ole koskaan otettu kovinkaan vakavasti, mutta aloittaessaan 1973 se oli jamittelubändi tyyliin Cream tai Jethro Tull. Ensilevyn ilmestyessä tyyli oli kuitenkin muuttunut. Kissin vuonna 1974 ilmestynyt debyytti on yksi kovimmista koskaan. Todella kovia riffejä ja kaiken kruunasi päätösbiisi Black Diamond. Sitten 1970-luvun loppuun tultaessa bändi vaihtoi tyylinsä popahtavaan, melkeinpä discoon ja menestyi silti. 1981 ilmestynyt The Elder olikin jo melkein progea, josta palattiin hevimpään tyyliin vuonna 1982 Creatures Of The Nightilla. Sitten tuli se meikkien poisto vuonna 1983 ja tyyli muuttui silloin vallalla olleeseen hair metalliin. Kun hair metal meni pois muodista vuonna 1991 Kissin musa muuttui raskaammaksi ja ilkeämmäksi. Tänä aikana bändi teki mielestäni parhaimman levynsä, Carnival Of Soulsin. Vuonna 1996 tapahtui alkuperäisen kokoonpanon reunion ja 1998 alkuperäinen nelikko paineli studioon. Tuloksena oli loistava Psycho Circus, jolla yhdistyvät bändin aikaisemmat vuosikymmenet. Vaikkakin itse sessiot olivat hyvinkin myrskyisät. Alkuperäinen Kiss ei esiinny kuin muutamalla biisillä, lopuilla Acen ja Peterin paikat on täytetty vierailevilla muusikoilla. Vuoden 1998 jälkeen bändin touhut ovat olleet aikamoista sekoilua ja ei siellä ole kovinkaan rehellisiä oltu faneja kohtaan.
 
Loppuvetona voidaan sanoa, että Kiss on yksi rock-historian monipuolisimmista ja nerokkaimmista bändeistä. Harva yhtye on alamäessä löytänyt uutta keinoa päästä takaisin huipulle ja onnistunut siinä. Kissiltä tämä temppu on onnistunut monta monituista kertaa.

mitä tähän nyt voisi sanoa, levyhyllystä löytyy julkaisut debyytistä destinyyn asti. siitä voinee päätellä jo, mitä aikakautta meikä diggailee kissin suhteen eniten.

Kiss on legenda. Ei sille mahda mitään. Vuodet 1982-1987 oli se paras jakso bändin historiassa.

Kiss on legenda. Ei sille mahda mitään. Vuodet 1982-1987 oli se paras jakso bändin historiassa.
 
Makuasioita taas, mutta en voi silti tajuta, kuinka joku pitää 80/90-lukua Kissin parhaana aikana.
 
Itse pidän 70-lukua ehdottomasti ykkösaikakautena, varsinkin vuosia 1974-1977. Sinä aikana syntyivät mm. debyytti, Alivet, Destroyer ja Love Gun. 70-luvulta on myös Kissin nykyisen livesetin runko.

Makuasioita taas, mutta en voi silti tajuta, kuinka joku pitää 80/90-lukua Kissin parhaana aikana.
 
Itse pidän 70-lukua ehdottomasti ykkösaikakautena, varsinkin vuosia 1974-1977. Sinä aikana syntyivät mm. debyytti, Alivet, Destroyer ja Love Gun. 70-luvulta on myös Kissin nykyisen livesetin runko.
 
Jos olin Medicationin kanssa eri linjoilla Sueden peruuntuneesta hajoamisesta tuolla toisessa threadissa, niin tähän voin kyllä yhtyä täysin. Mullekin kolahtaa Kissin alkuvuodet, tarkemmin sanottuna 1975-1978 parhaiten (Dressed To Killista eteenpäin). Paul Stanleyn ja Ace Frehleyn soolot olivat loistavia, Dynasty on vähän heikompi (tosin onhan siinäkin sikahauska Charisma).
 
80-luvun alkupuolen kamastakin kyllä vielä tykkäsin (Unmasked, Elder, Creatures ja Lick It Up). Carnival of Souls ja Revenge vaikuttivat minusta liian laskelmoidulta imagonmuutokselta jopa Kissille: yhtäkkiä oltiin muka niin v*tun rankkoja ja katu-uskottavia partahevareita (samaan aikaan "sattumalta" velloi grungebuumi). "Aito" Kiss on melodista rock'n'rollia! Psycho Circus oli myös pettymys: tekee mieli oksentaa Crissin laulaman I Finally Found My Wayn aikana.

Revenge on kyllä levynä aika keskinkertainen, mutta Carnival Of Souls on hieno lätty. Biisit kuten Childhood's End, I Will Be There, Seduction Of The Innocent ja I Confess kuuluvat klassikko-osastoon.

mitä tähän nyt voisi sanoa, levyhyllystä löytyy julkaisut debyytistä destinyyn asti. siitä voinee päätellä jo, mitä aikakautta meikä diggailee kissin suhteen eniten.
 
Tarkoitat varmaankin Dynastya. Destiny-nimistä levyä Kiss ei ole tehnyt.

Tarkoitat varmaankin Dynastya. Destiny-nimistä levyä Kiss ei ole tehnyt.
 
kattos perhana, onpa käyny pahemman luokan moka.

Revenge on kyllä levynä aika keskinkertainen, mutta Carnival Of Souls on hieno lätty. Biisit kuten Childhood's End, I Will Be There, Seduction Of The Innocent ja I Confess kuuluvat klassikko-osastoon.
 
Makunsa kullakin, mutta en voi kyllä millään muotoa yhtyä mielipiteeseesi. Kaikki KISSin levyt löytyy hyllystä (lähes hävettää tunnustaa) ja kyllä on sanottava, että ne kaikista kestävimmät tuotokset löytyvät kumminkin sieltä 70-luvulta. Myös Creatures-Asylum akseli on rakas, koska noiden levyjen aikaan tuli bändistä alunperin eniten diggailtua. Sen jälkeen on ollut vähän rauhallisempaa diggailua, mutta kaikki levyt on silti pitänyt haalia (osaa, mm. Carnivalia, saa totisesti kuunnella korvat punaisena) ja alkuperäisen kokoonpanon kävin katsomassa pari kertaa livenä. -96 Tukholman keikka kuuluu unohtumattomimpiin konserttielämyksiin.
 
Siitä Behind The Mask kirjasta vielä. Sain sen juuri loppuun ja täytyy sanoa, että ihan hyvä kirja. Melkoinen tilkkutäkkihän se on, mutta viimeinen osa, jossa käsitellään kaikki levyt biisi biisiltä pelastaa aika paljon.

Alive II on esiintynyt monien kitaristien "tärkeimmät levyt"- listoilla. (Itse en piisistä tahi bändistä perusta, mutta tuo on jäänyt mieleen)

Makuasioita taas, mutta en voi silti tajuta, kuinka joku pitää 80/90-lukua Kissin parhaana aikana.
 
Itse pidän 70-lukua ehdottomasti ykkösaikakautena, varsinkin vuosia 1974-1977. Sinä aikana syntyivät mm. debyytti, Alivet, Destroyer ja Love Gun. 70-luvulta on myös Kissin nykyisen livesetin runko.
 
No ei mustakaan Kissin 70-luku huonoa oo mutta jotenkin vaan 80-luku kolahtaa enemmän. 90-luvun Kissistä en välitä pierun vertaa. Destroyer, Kiss ja soolot Paul Stanleyltä, Gene Simmonsilta ja Ace Frehleylta kolahtaa 70-luvusta.

Huh. Oon kaiketi enemmän tai vähemmän pykälässä mutta säikähdin aika lailla kun luki ton 1973-2003 kun luulin että bändi on hajonnut, niinkuin kuolinilmotus..hoho. Aika pateettista...

Alive II on esiintynyt monien kitaristien "tärkeimmät levyt"- listoilla.
 
Alive I ja II ovat kyllä sellaisia levyjä, joihin jokaisen rock-muusikon tulisi tutustua. Alivet toimivat mielestäni paremmin kuin 70-luvun studiolevyt.

Alive I ja II ovat kyllä sellaisia levyjä, joihin jokaisen rock-muusikon tulisi tutustua. Alivet toimivat mielestäni paremmin kuin 70-luvun studiolevyt.
 
Kyllä, vaikka studiolevyjähän ne Alivetkin ovat... Mielestäni 70-luvun Kiss levyistä saundillisesti parhaiten toimii Rock And Roll Over. Se nauhoitettiinkin hyvin pitkälti livemeiningillä vanhassa teatterissa.

Perhana, ehdin jo kuvittelemaan että bändi on vihdoinkin tajunnut lopettaa otsikon nähdessäni...

Kyllä, vaikka studiolevyjähän ne Alivetkin ovat...
 
no nimenomaan. esim. alive kakkosen hard luck woman on peter crissin mukaan nauhoitettu kokonaan studiossa, ja päälle on lisätty vain yleisön ääniä.

Kiss, suosikki yhtyeeni.
 
Pidän Kissin ensi levyistä todella paljon. Ne olivat rehellisiä Hard Rock levyjä, maskien ja shown kera. Kiss, Hotter Than Hell ja Dressed To Kill ovat mahtava "saaga", joka huipentuu jo legendaariseen Alive! live plättyyn.
 
Sitten Kiss nousi suosioon, ja se rehellisyys tuppasi vähän unohtumaan ja homma kääntyi hieman enemmän show puolelle, mutta eipä silti: Destroyer, Rock And Roll Over ja Love Gun ovat kaikki mahtavia levyjä (etenkin Destroyer). Tällä kertaa "saaga" ei päätynyt parhaaseen mahdolliseen live julkaisuun, Alive II on paria vetäisyä lukuunottamatta aika tylsä albumi (kuten sanottua, osa biiseistä on nauhoitettu studiossa), eivätkä uudet biisitkään oikein iske (Vaikkakin Rocket Ride on yksi Ace Frehleyn parhaimpia aikaansaannoksia ikinä).
 
Sitten tehtiin soolo-albumit. Gene Simmons epäonnistui omansa kanssa (jälleen paria kappaletta lukuunottamatta), Peter Criss on taas vähän kaksipiippuinen juttu, herra toteutti vain omaa musiikkiaan, eikä tulos kuullosta Kissiltä. Paul Stanley väsäsi kelpo rock levyn ja Ace Frehley taas mestariteoksen, yhtään huonoa kappaletta en siltä löydä.
 
Sitten Kiss luisui popin, jopa discon puolelle. Dynasty onkin yksi bändin heikoimpia levyjä ikinä, sillä on myös surullisen kuuluisa I Was Made For Lovin' You (vaikka sekin toimii nykyään livenä aivan eri tavalla), Ace Frehley kumminkin loistaa tällä levyllä: 2,000 Man, Hard Times ja Save Your Love ovat kovia biisejä. Sitten ilmestyi Unmasked, joka näytti jo suuntaa parempaan, vaikka silläkin oli muutama järkyttävän huono kappale ja tälläkin kertaa Ace Frehley loistaa kirkkaasti: Talk To Me, Two Sides Of A Coin, Torpedo Girl...kaikki kovia raitoja. The Elder on taas AIVAN liian aliarvostettu albumi, se oli ehkä ilmestymisajankohtanaan liian kova veto bändiltä. Mahtava levy IMO.
 
Sitten rysähti. Creatures Of The Night on sanalla sanoen HELVETIN kova lätty, Kiss palasi takaisin kovalla Heavy Metal soundilla ja tulos on sen mukaista. Sitten rysähti taas. Kiss otti meikit pois naamaltaan ja alkoi vääntää sitä aikaa hallinnutta Hair Metallia. Lick It Up oli erittäin hyvä levy, mutta Animalize taas erittäin heikko. Asylum taas oli jotain siltä väliltä ja Hot In The Shadesta olisi saanut korkeintaan hyvän EP:n.
 
Eric Carrin kuoleman jälkeen ilmestynyt Revenge palautti bändin taas voittojen tielle. Levyssä oli jälleen sitä Kiss fiilistä mitä oli 70-luvun alkupuolen albumeilla. Alive III kuullosti jälleen siltä miltä Kissin live albumin pitää kuullostaa ja MTV Unplugged vanhojen jäsenten vierailuineen kuullosti mahtavalta. Carnival Of Souls jatkoi Revengen linjaa ollen jälleen mahtava levy.
 
Psycho Circus on myös toki mahtava levy jatkaa jälleen "saagaa" Revengen ja Carnival Of Soulsin kanssa, vaikkei siinä alkuperäinen kokoonpano olekkaan läsnä joka raidalla. Kiss Symphony - Alive IV oli jälleen mahtava kokeilu..viulut toimivat Kissin kanssa paremmin kuin ehkä kenenkään muun artisitin kanssa.
 
Mutta kuten täällä on jo todettu, Kiss on mahtava yhtye, joka on nähnyt musiikki teollisuuden pohjan ja huipun, mutta ei ole lannistunut. Joten seuraavaan (tuleeko?) albumia odotellessa...

Kiss on todellakin luonut kasvonsa useampaan kertaan. 70-luvun tuotanto on legendaarisin, mutta eipä uudemmissakaan ole valittamista. Aliarvostettu bändi, jolle "normaalin" ihmisen on helppo nauraa samalla tavalla kuin Scorpionsille tai Iron Maidenille.
 
Kiss-aiheinen elokuva Detroit Rock City on hauska! Onko kellään kokemuksia muista (?, ainakin Kiss Meets the Phantom of the Park) leffoista?

Kiss-aiheinen elokuva Detroit Rock City on hauska! Onko kellään kokemuksia muista (?, ainakin Kiss Meets the Phantom of the Park) leffoista?
 
Detroit rock city on todellakin erittäin hauska elokuva (sille voi huoletta nauraa semmoinenkin henkilö, joka ei ole Kissiin niinkään perehtynyt), Kiss Meets The Phantom Of The Park on taas aika huono elokuva, sitä katsoessa tulee sellainen "What We're They Thinking?" tunne..

Kiss on legenda. Ei sille mahda mitään. Vuodet 1982-1987 oli se paras jakso bändin historiassa.
 
Vuosina 1982-1987 ei niin hirveästi tullut ikimuistoista tavaraa. I Still Love You, Creatures Of The Night, I Love It Loud, Lick It Up, Heaven's On Fire, Tears Are Falling, Crazy Nights. Siinä tuon aikavälin valopilkut. 70-lukuun ja 90-lukuun verrattuna kasari-Kiss oli aika mielikuvituksetonta ja köyhää tavaraa.