Rock, pop, alternative ›

Hölmö otsikko. No, asiaan:
 
Olen tässä pannut merkille, että varsinaiset rock-legendat ja populäärimusiikin pioneerit ovat suurimmaksi osaksi jääneet omalta osaltani pimentoon. Olen tässä viime aikoina tutustunut esimerkiksi The Beatlesin tuotantoon vähän syvemmin. Ihmettelen suuresti, miten en ole ikinä aikaisemmin tullut tarttuneeksi näihin musiikin aarteisiin. Tavallaan olen iloinen siitä, että voin tänäpäivänä tutustua näihin klassikoihin "uutena musiikkina"; eräänlainen rikkaus kai sekin.
 
Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

kyllähän noita tulee. Itse syvennyin esimerkiksi Black Sabbathin tuotantoon vasta pari vuotta sitten

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Minä taas tavallaan alotin musiikinkuunteluni sieltä pioneerien puolelta, Lynyrd Skynyrdit, Dylanit ja Youngit oli melkeinpä tuttuja ennen kuin täytin 13 ja suurin osa levyhyllyn musiikista painottuukin sinne 60-70 lukujen katveeseen. Totta kai noita tulee vieläkin. Esim. joskus tuli vahingossa tutustuttua progeen ja aloin sitten etsiskeleen samoilta soundaavia bändejä ja törmäsin sitä kautta mm. Wigwamiin. Nyt kun Wigwamin tuotanto alkaa olla kaluttua, olen siirtymässä pikkuhiljaa Wigwamien jäsenien soolotuotantoon. Näin on toki tapahtunut monen muudenkin bändin kanssa, mm. Lynyrd Skynyrdin jälkeen tuli luonnollisesti Allman Brothersit ym. loistavat bändit, joita ratio-dj:tkään tuskin enää muistavat.
 
Tästä on vain tullut sellainen kaksipiippuinen juttu, ettei tappiin asti tuotettu nykymusiikki enää kaikessa puhtaudessaankaan kovinkaan monesti kuulosta kivalta. Luulenpa silti ettei yksi ihmiselon pituus tässä savotassa riitä, vaan "uusia" bändejä löytää sitä mukaan kun jaksaa tonkia. Hyvä niin.

Tutustuin Devin Townsendin tuotantoon alkuvuodesta ja mies nousi hetkessä suosikikseni. Harmittaa, että vasta nyt tuli Devyyn tutustuttua, mutta onneksi miehen tuotantoa on suht helppo saada. Suosittelen tutustumista Devin Townsendiin sekä Strapping Young Ladiin, mikäli haastava, rankempi ja kauniimpi musiikki iskee.

Tutustuin Devin Townsendin tuotantoon alkuvuodesta ja mies nousi hetkessä suosikikseni.
 
Minkälaista musiikkia herra tekee?

Minkälaista musiikkia herra tekee?
 
Vaikea lajitella yhteen genreen, kun tuotanto pitää sisällään niin progea, rockia, poppia kuin rankkaa mättöä (=Strapping Young Lad). Jos kiinnostaa, niin suosittelen tutustumaan Terria levyyn tai käymään http://www.hevydevy.com ja kuuntelemassa sämplet. Eikä kannata pelästyä miehen ulkomuotoa, Devinin ääni on parhautta.
 
Tässä vielä Soundin arvio Terriasta:
Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Devin Townsend, tuo maanis-depressiivinen vancouverlaismetallikko, varmasti tietää asiasta jos jotakin; kolmisen vuotta takaperin levynsä tekoon jo turhankin intensiivisesti paneutunut kitaristi/laulaja/biisintekijä koki massiivisen hermoromahduksen, passittaen miehen hetimiten sairaalaan. Vuonna 1998 ilmestynyt Infinity onkin rujon kaunista kuunneltavaa edelleen, levy kun miltei tappoi tekijänsä. Rujon kaunis on myös maisema, jota Terria peilaa.
Kauniisti laulavasta kuoropojasta demoniseen syljentään hetkessä siirtyvä Townsend osaa varsin tyylitajuisesti sekoittaa äänipalettiinsa myös pastellisia sävyjä värittämään kärsivälle artistille jo tyypilliseksi tulleita rankempia osuuksia. Levyn avaava Olives käy malliesimerkistä mätön ja ambientin yhdistelemisessä sortumatta kuitenkaan ilmeisiin "äänikuviin". Heti perään seuraavat Mountain sekä Earth Day esittelevät Townsendin ilmiömäisen skaalan laulullisesti eikä majesteettisessa Canadassa voi olla kuulematta beatleaanisiakin aineksia. Uhkarohkean kaikuinen soundi balansoi kauniisti raskasta poljentoa, josta käy kiittäminen ex-Death/Testament luottorumpali Gene Hoglania. Ylisäröiset kitarat saavat vastapainokseen herkkiä äänimaailmoja sekä heleänä massana vellovia kosketinsoitinosuuksia eikä Townsend pelkää väläyttää briljanttiuttaan kitaran varressakaan suoden itselleen muutaman herkullisen soolopaikan.
Jos kuu olisikin maa voitaisiin Terriaa mahdollisesti pitää modernin metallin vastineena Pink Floydin Dark Side Of The Moonille. Ehkä Devin Townsend on kuitenkin enemmän se Syd Barrettin jälkeläinen - molempien traagiset mielenliikkeet huomioonottaen - kaikessa angstisessa kauneudessaan, levyn loppupuolella laulaessaan: "I get a feeling it's all so temporary/and that's the feeling that can take my blues away". Edes aina yhtä ärsyttävä piilobiisijekku ei kykene romuttamaan tuon ajatuksen luomaa visiota surullisesta klovnista, joka on kaikkien vaikeuksiensa jälkeen puristanut kokoon jylhän mestariteoksen.
Jaan Wessman 5/5

Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?
 
On. Tässä jokin aika sitten löysin Queenin, uskomattoman hieno bändi.

Aloittajan kanssa ihan vastaavia kokemuksia. Eihän tässä ehdi pysyä kärryillä mitä tällä hetkellä musamaailmassa tapahtuu kun pitää penkoa wanhoja juttuja! On vaan niin paljon katsastettavaa ettei ikinä ehdi kaikkea mielenkiintoista tsekkaamaan.

Mä olen helvetin onnellinen siitä että mulla on vielä uskomaton määrä vanhoja mestareita tsekkaamatta. Esim. Black Sabbath, Megadeth, Hendrix, Beatles....ja vaikka mitä.
 
On varmasti sitten joskus mahtava "löytää" noi.

Minulla on kanssa vähän erilainen tilanne. Nirvanan lisäksi kuuntelin aikoinaan muutamaa melko hyvin tunnettua bändiä. Kun kiinnostuin musiikista, niin hyppäsin suoraan vaihtoehtomusiikkiin ja pienen piirin bändeihin. Klassikot ovat jääneet vähälle huomiolle, joten en voi sanoa tuntevani musiikkia kovinkaan hyvin. Nyt tosin voin sanoa olevani myöhäisherännäinen The Velvet Underground-, The Stooges-, ja Kraftwerk -fani. Aikomuksena on kyllä perehtyä esim. 60-luvun garageen, progerockiin, punk-rockin edeltäjiin jne. Lisäksi mamman vinkkuhyllyn bobdylanit sun muut pitäisi tarkistaa.
 
Mutta onhan tässä aikaa.

Mulla oli myös sama juttu Beatlesin kanssa, että tuli vasta ihan lähiaikoina kiinnostuttua. Muita legendaarisia bändejä, joita olen ihan äskettäin aloittanut kuuntelemaan ovat Sex Pistols ja Led Zeppelin.

Joo, kaikkiin bändeihin mitä nykyään kuuntelen, olen tutustunut viimeisen 1œ vuoden sisällä. Tosiaan, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Musiikki ei kuole koskaan!

Neil Young ja The Smiths ovat jääneet aiemmin varjoon.

Minä en kiinnitä huomiota siihen, milloin mikäkin bändi tai artisti on vaikuttanut tai kuinka suosittu se on, vaan siihen, miltä itse musiikki kuulostaa. Koska olen alkanut keräillä levyjä vasta pari vuotta sitten, väistämättä on tullut hankittua monien legendaaristen bändien musiikkia äskettäin ja ihmeteltyä sitä "uutena", loistavana musiikkina. Se on hienoa, että nuorenakin voi kokea hienoja elämyksiä vuosikymmeniä vanhan musiikin parissa, josta ei ole aiemmin kuullut mitään.
 
Eilenkin ostin The Curen 'Disintegration'-lätyn, ja voin vain ihmetellä, kuinka olen onnistunut missaamaan bändin. Suurin syy on varmasti, etten edes ole ollut vielä olemassa, kun bändi teki läpimurtoa. Mutta ei sillä loppujen lopuksi ole niin suurta merkitystä, kun levyjä on saatavilla nykyäänkin.

Tuo popmusiikin historia alkaa olla niin pitkä, että ei liene mahdollistakaan että parikymppisenä voisi tuntea kaikkea tehtyä musiikkia. On päivä päivältä vaikeampaa olla kävelevä rokin tietosanakirja.

Hiljattain olen alkanut tutustumaan beatleihin, rollareihin Neil Youngiin ynnä muihin. Tutkimatonta maaperää riittää vielä..

Hurahdin Neil Youngin tuotantoon tuossa menneenä kesänä, nyt omistan herralta jo 17 levyä. Tällä tahdilla vanhojen mestareiden musiikkiin tutustuminen tulee melko kalliiksi. Seuraavaksi pitäisi ottaa Dylan lähempään tarkasteluun.

Hurahdin Neil Youngin tuotantoon tuossa menneenä kesänä, nyt omistan herralta jo 17 levyä. Tällä tahdilla vanhojen mestareiden musiikkiin tutustuminen tulee melko kalliiksi. Seuraavaksi pitäisi ottaa Dylan lähempään tarkasteluun.
 
Jos otat Zapan niin tulee kanssa melkoisen kalliiksi..

Jos otat Zapan niin tulee kanssa melkoisen kalliiksi..
 
Sitäkin on harkittu...