Rock, pop, alternative ›

Dr. Feelgoodin Classics vaan osui joskus elämantilanteeseen. Se on bändin sällien mielestä varmasti yks karseimmista pökäleistä. Mutta Brillon sanoitukset vaan iskivät, kun mietin rullaluistellessani elämääni jatkoa.
 
Mites teillä?

Type O Negative rankkaa oman Life is killing me-lätyn uransa heikoimmaksi. Sehän on ihan huippulevy ja bändin omaan suhtautumiseen vaikuttaa varmaan sen aikaiset ongelmat.

Tympee Huttunen: Type O Negative rankkaa oman Life is killing me-lätyn uransa heikoimmaksi. Sehän on ihan huippulevy ja bändin omaan suhtautumiseen vaikuttaa varmaan sen aikaiset ongelmat.
 
Vahva sama. Myös World Coming Downista oon aina tykännyt ja toisaalta en oo oikein ikinä ymmärtänyt, minkä takia Bloody Kisses on joku klassikko.

King Crimsonin Discipline, vittu mita paskaa ja odotukset oli silloin kuitenkin korkealla.
 
Ja siis meni tunteisiin negatiivisesti

Mielenkiintoinen kysymys aloittajalta!
Samaa mieltä tuosta edellä mainitusta King Crimsonin Disciplinestä. Sama juttu ylipäätään 80-luvun alun KC-levyistä. Ei iske itselle yhtään. Ihan ylivoimaisesti paskin kausi bändin uralla.
Lähinnä tulee mieleen jotkin Deep Purplen levyt esimerkkeinä vähän arvostetuista, mutta itselle mieluisista albumeista. "Virallinen" ja "oikea" mielipidehän tuntuu olevan, että Machine Head ja In Rock on ne albumit, joita kuuluu digata. Kolmantena Burn, jos Coverdale kelpaa.
Itselle kuitenkin Fireball - varsinkin Blackmoren dissaama albumi - on aivan samalla tasolla kuin nuo maineikkaammat edeltäjänsä ja seuraajansa bändin diskografiassa. Gillanhan pitää myös kovasti Fireballista, on tainnut joskus jopa mainita sen omaksi suosikikseen. Samoin Who Do We Think We Are on mun mielestä ihan samaa sarjaa, ei huonompi kuin nuo muut mainitut. Blackmore ja Gillan olivat vaan tuolloin niin huonoissa väleissä, että luultavasti siitä syystä kaikki bändissä ovat pitämättä kyseisestä pitkäsoitosta.
Purplella on myös albumien sarja, jota ei yleisesti taideta pitää erityisemmin arvossa eli reunion-kauden tuotanto. Perfect Strangers käsittääkseni vielä on arvostettu, mutta ne seuraavat ovat muka jotenkin kuraa. Mulle The House of Blue Light ja Joe Lynn Turnerin vokaloima Slaves and Masters on Purplen parhaiden levyjen joukossa, ehkä jopa ne kaikista eniten pitämäni. Blackmoren riffittelyä jalostuneimmillaan, bändin kokonaissoundi onnistuneesti päivitetty 80-luvulle, hyviä kappaleita. What's not to like? Niiden jälkeen tullut The Battle Rages On on jonkin verran biisimateriaaliltaan heikompi, mutta mun mielestä silti ihan hyvä suoritus.
Pitääkö joku Led Zeppelinin kolmatta kehnona albumina? Ainakin se on akustisvoittoisuudessaan kepeämpi kuin mikään muu LZ-levy. Mulle Kolmonen on ykkönen! In through the Out Dooristakin pidän. Olenko ainoa, ymmärränkö edes hävetä?
Joillekin Rushin 80-luvun syntikkalevyt oli suuria mahalaskuja aiempaan tuotantoon nähden. Mulle Signals on aina ollut selkeästi Rushin uran kohokohta - ei vähiten aiempaa korostuneempien syntikoiden vuoksi. Itselleni toiseksi tärkein Rush-albumi on varmaankin niin ikään syntikkapainotteinen Power Windows. Siitä ja seuraajastaan Hold Your Firesta ei moni pidä, ei ainakaan Alex Lifeson. Narsistinen mielipide, sanon minä! Vaikka Lifesonin kitara on niillä selkeästi vähemmän esillä, ei ne ole huonoja albumeja ollenkaan! Rush löysi näillä albumeilla itsestään ihan uuden puolen, josta olisin toivonut kaikujen kuuluneen vahvemmin myöhemmilläkin levyillä.

vanha_pieru:
Joillekin Rushin 80-luvun syntikkalevyt oli suuria mahalaskuja aiempaan tuotantoon nähden. Mulle Signals on aina ollut selkeästi Rushin uran kohokohta - ei vähiten aiempaa korostuneempien syntikoiden vuoksi. Itselleni toiseksi tärkein Rush-albumi on varmaankin niin ikään syntikkapainotteinen Power Windows. Siitä ja seuraajastaan Hold Your Firesta ei moni pidä, ei ainakaan Alex Lifeson. Narsistinen mielipide, sanon minä! Vaikka Lifesonin kitara on niillä selkeästi vähemmän esillä, ei ne ole huonoja albumeja ollenkaan! Rush löysi näillä albumeilla itsestään ihan uuden puolen, josta olisin toivonut kaikujen kuuluneen vahvemmin myöhemmilläkin levyillä.
 
Itse pidän kaikkein eniten tuosta kasarisyna-Rushista. Ihan mielettömiä hi-fi-levyjä.

Tympee Huttunen: Itse pidän kaikkein eniten tuosta kasarisyna-Rushista. Ihan mielettömiä hi-fi-levyjä.
 
Mulle - niinku monelle muullekin - se bändin huippukausi on 2112, A Farewell to Kings, Hemispheres ja Permanent Waves, mutta kasarilevyt tulee kyllä hyvänä kakkosena. Erityisesti Signals ja Grace Under Pressure.
 
Moving Picturesia en oo jotenkin ikinä ymmärtänyt. Siis onhan se ihan hyvä levy ja muutama ässäbiisi löytyy mutta ei se nyt _niin_ hyvä levy oo.

Anthraxin Sound Of White Noise. Vaikka levyllä on kannattajansa (ja kovat myyntiluvut), oli se kuitenkin liian mainstream ja Bush väärä laulaja hc-fanien mielestä. No, itelleni se on yks niistä yhden käden sormilla laskettavista lapsuudesta aikuisuuteen seuranneista levyistä, jotka ei vaan kulu puhki.
 
10 vuotta myöhemmin ilmestynyt We've Come For You All sama juttu. Kova. (Ei tietty läheskään niin kova kuin ensin mainittu.) Heavy metel puritanistien seurassa harvoin uskaltaa edes mainita koko levyä.

vanha_pieru:
Purplella on myös albumien sarja, jota ei yleisesti taideta pitää erityisemmin arvossa eli reunion-kauden tuotanto. Perfect Strangers käsittääkseni vielä on arvostettu, mutta ne seuraavat ovat muka jotenkin kuraa. Mulle The House of Blue Light ja Joe Lynn Turnerin vokaloima Slaves and Masters on Purplen parhaiden levyjen joukossa, ehkä jopa ne kaikista eniten pitämäni. Blackmoren riffittelyä jalostuneimmillaan, bändin kokonaissoundi onnistuneesti päivitetty 80-luvulle, hyviä kappaleita. What's not to like? Niiden jälkeen tullut The Battle Rages On on jonkin verran biisimateriaaliltaan heikompi, mutta mun mielestä silti ihan hyvä suoritus.
 
Täytyykin panna House of blue light tulille tänään. Kieltämättä on jäänyt todella vähälle kuuntelulle. Albumeista S&M ja BRO olen opetellut tykkäämään minäkin.
 
E. Jumaliste eihän mulla ees oo House of blue lightia, vaikka 24 Purplen albumia hyllystä löytyikin. Just laskin. Täytyy varovaisesti Spotifysta kuunnella.
 
Ee. Panin lohdutukseks The Battle Rages Onin lautaselle. Onhan tää ihan saatanan kovaa kamaa!
 
Dookie Whiten tähdittämä Stranger in us all on kans kova, mutta usein unohdettu lätty.

Ramones: End of the century.
Bändi vihasi levyä lähinnä siksi, että Phil Spectorin kanssa oli ollut kamala työskennellä, mutta albumi täyttä rautaa alusta loppuun ja Spectorin kädenjälki perusteltua.

Piepe: Anthraxin Sound Of White Noise. Vaikka levyllä on kannattajansa (ja kovat myyntiluvut), oli se kuitenkin liian mainstream ja Bush väärä laulaja hc-fanien mielestä. No, itelleni se on yks niistä yhden käden sormilla laskettavista lapsuudesta aikuisuuteen seuranneista levyistä, jotka ei vaan kulu puhki.
 
Hauskaa! Just muutama päivä sitten pyöräytin uusien lenkkareiden kunniaksi White Noisen lenkkeillessäni: sitä tuli kuunneltua tosi paljon joskus yläasteiässä. Onhan siinä vaikka mitä ässäbiisejä, kuten Only, Hy Pro Glo jne... ja ittelle taas John Bushin laulutapa ja -soundi toimii hiton hyvin.

Jucciz: Hauskaa! Just muutama päivä sitten pyöräytin uusien lenkkareiden kunniaksi White Noisen lenkkeillessäni: sitä tuli kuunneltua tosi paljon joskus yläasteiässä. Onhan siinä vaikka mitä ässäbiisejä, kuten Only, Hy Pro Glo jne... ja ittelle taas John Bushin laulutapa ja -soundi toimii hiton hyvin.
 
Kattelin tossa Anthraxin levyjen myyntilukuja, ja oli vähän väärä käsitys suuruusluokasta. Eihän se myyny paljon mitään, eikä kyllä mikään muukaan Anthraxin levy. Paitsi I'm The Man EP.

Neil Youngin Trans. Tuo osui käsiin. Eihän tällaisesta kuulu pitää? Eihän? Useamman kerran kuitenkin tullut kuunneltua. Ei tämä aina ole niin helppoa.

Kaikki aina sanoo että Deftonesin self-titled ja Saturday Night Wrist on heikkoja, jopa huonoja levyjä. Itelle ne on melkeinpä parhaat. Eniten niitä niiltä kuuntelen. Niissä tunnelmat paljon puhuttelee.

- John Mellencampin Big Daddy. Selkeä välityö, jammailemalla kasattu levy, moniin biiseihin John ei kirjoittanut etukäteen edes tekstejä, heitti studiossa tajunnanvirtaa. Tykkään silti. Levyllä on omanlaisensa todella rela fiilis. Hittejä ei ole. No, "Pop Singer" ehkä juuri ja juuri jotenkin.
 
https://www.youtube.com/watch?v=TB0Hdy92Y5Q
 
- Neljän Ruusun Hyvää Päivää. Levyllä on jonkinlainen hittikin, joten ei nyt sinänsä "kehno" ja yhtyeen suosio kasvoi levyn myötä jonkin verran. Levylle on vangittu hienosti 80-luvun lopun Joensuun tunnelma.

shuffle:
 
- Neljän Ruusun Hyvää Päivää. Levyllä on jonkinlainen hittikin, joten ei nyt sinänsä "kehno" ja yhtyeen suosio kasvoi levyn myötä jonkin verran. Levylle on vangittu hienosti 80-luvun lopun Joensuun tunnelma.
 
Ton levyn tiimoiltahan pojat lähtivät kuski-miksaajan, Transitin ja akustisten-puoliakustisten välineiden kanssa kiertämään ilman suurempaa ennakkosuunnitelmaa maata. He soittivat kaikkialla, missä saivat luvan soittaa. Keikkoja kertyi ainakin 150 (1) ja niiden myötä myös se solid fan base ja rautainen livesoittotaito, mitkä käsittääkseni kantavat vieläkin. Tommosen pohjalta oli hyvä lähtee rundaan 90-luvun taitteessa, kun tuli eka menestysalbumi.
 
(1) Plus tietty ne myydyt keikat.
-----------------------------
Itse nokitan Clashin Sandinistalla. Sehän melkein poikkeuksetta tuomitaan Clashin suunnattomaksi virhearvioksi ja saattaa sitä ollakin. Minä kuitenkin kuuntelen sitä mieluummin kuin London Callingia, koska Sandinista on irtonaisempi. Siellä on jos jonkinlaista kamaa ja ei myöskään haittaa, jos toteaa "ei nyt saatana" ja vaihtaa johonkin muuhun levyyn. London Calling on mestariteos, joka yhtenäisyydessään saa meikäläisen tavallisen ihmisen väsymään. Jokainen London Callingin biisi on kyllä viiden pisteen kuunneltava, mutta näitä tuplalevyllinen, en pysty.
 
Sandinista on hieno, koska se on sekoitus mestarillisia rykäyksiä ja jonninjoutavaa hilipatia, jolla kuitenkin on tuossa paikkansa. Mutta uskon arvostelijoita: on kehno levy.

Kukaan ei tunnu tykkäävän Iron Maidenin No Prayer For the Dying-levystä eikä varsinkaan sen huikeasta Holy Smokesta. Paitsi minä.
 
Nick Caven Nocturama jostain syystä myös paitsiossa. Tuo on viimeinen levy, missä oli vielä sen vanhan Bad Seedsin henkeä ja voisin milloin vaan juoda olutta kuunnellen Babe I'm on Fireä.

Metallica & Lou Reed: Lulu. Upea poikkitaiteellinen mestariteos, Mistress Dreadin eteerisestä paahdosta Junior Dadin 19-minuuttiseen pakahduttavaan finaaliin saakka. 5/5.
 
Oasis: Be Here Now. Pöhöttynyt kokaiininhuuruinen spektaakkeli, jota Noel Gallagher itse vihaa. 12 biisiä ja 70+ minuuttia. Siis onhan tässä loistava 45 minuutin levy, jos olisi tuotettu ja editoitu löysät pois, mutta siltikin hyvä levy on. Saman aikakauden singlejen bonusbiiseistä löytyy myös vahvaa albumimateriaalia: Stay Young, Flashbax, (I Got) The Fever.

carnation: Metallica & Lou Reed: Lulu. Upea poikkitaiteellinen mestariteos, Mistress Dreadin eteerisestä paahdosta Junior Dadin 19-minuuttiseen pakahduttavaan finaaliin saakka. 5/5.
 
Lulu on hieno ja vaikuttava paketti. Lähtökohta Lulun ymmärtämiseen saattaa olla se ettei siihen suhtaudu Metallica tai Lou Reed levynä vaan täysin itsenäisenä, omanlaisena teoksena.
 
Levyjä joita usein dissataan mutta itse pidän kovasti:
 
-Iggy Pop: Zombie Birdhouse, hieman vaikeasti lähestyttävä mutta johdonmukainen kokonaisuus. Oudon kiehtova tunnelma kautta levyn. Selkeä parannus kahteen edelliseen (Soldier ja Party) verrattuna.
 
-Black Sabbath: Technical Ecstasy, hyviä biisejä mutta ei ehkä soundaa tyypilliseltä Black Sabbathilta. Jonkinlainen kevytversio Amerikkaa varten?
 
-Deep Purple: Come Taste the Band, ei isoja hittejä mutta tasavahva levy ja Bolinin kitaransoitto upeaa.
 
-Ramones: Animal Boy, täynnä unohdettuja klassikkobiisejä. Oli ensimmäinen Ramones kasettini ilmestyessään ja kolahti todella lujaa. Ja kolahtaa edelleen.

Talking Headsin viimeinen albumi Naked on Karibian auringon oranssinkellastamissa afrobeat-sävyissään aina vedonnut minuun, vaikka albumi rankataankin yhtyeen tuotannossa usein loppupäähän. Sitä kuunnellessa herää vastustamaton halu järjestää allasbileet maidonlämpimässä Amerikan yössä vaikkapa Hollywoodin kukkulilla: turkoosissa vedessä kelluvia ilmapatjoja, lenteleviä rantapalloja, viinaa, kokaiinia ja luksushuoria.
 
Aivan valtavan paljon parempi albumi kuin kaksi edellistä, vaikka jotkut eivät tätä tunnu tajuavankaan. "Kuulostaa Byrnen sooloalbumilta". Entä sitten? Parempi sekin kuin että kuulostaa paskalta, kuten True Stories.