Rock, pop, alternative ›

Deep Purple on nyt ollut ”uudelleenkoottuna” lähes 20 –vuotta. Lienee kovankin fanin aika tehdä lyhyt tilinpäätös siitä mitä on bändin studiolevyistä tuolta ajalta jäänyt käteen:
 
”Perfect Strangers” oli ilmestyessään suuri helpotus; sehän kuulosti ihan Deep Purplelta. Levy on hyvä kokonaisuus ja sisältää 4-5 todella hyvää biisiä, eivätkä ne loputkaan huonoja ole. (Noin yleisesti olen sitä mieltä, että 4-5 todella hyvää biisiä/levy miltä tahansa bändiltä tarkoittaa jo hyvää kokonaisuutta .) Olen valmis nostamaan tämän levyn lähes niiden kaikkien tuntemien klassikkojen rinnalle.
 
”The house of blue light” olikin sitten karu paluu arkeen. Yksikään levyn kappaleista ei ole jäänyt elämään Purple-klassikkona. Jos kyseessä ei olisi Purple, niin sanoisin, että täysin turha levy. Unwritten law ja Mitzi Dupree ehkä hieman nostavat levyn tasoa. No, Gillanille kenkää, pitkäänhän tätä riemua kestikin…
 
”Slaves and masters” ei ole mielestäni Deep Purplea ollenkaan. Ihan kelpo hevirokkia jonkin muun tekemänä, mutta ei Purplen. Järkyttävä idea ottaa Joe Lynn Turner Deep Purplen laulajaksi. Vaikka hän kuulostaakin eräällä livebootlegilla ihan Coverdalelta Burnia vetäessään…
 
”The battle rages on” oli taas surullinen -ja ilmeisesti levy-yhtiön pakottamana tehty- yritys vielä kerran koota se klassisin kokoonpano yhteen. Tuloksena lp josta pystyisi kokoamaan mainion singlen; nimibiisi ja Anya. Eipä olisi kannattanut tämän takia Gillanin ja Blackmoren hermojaan koetella. Tämän jälkeenhän Blackmore häipyi omille teilleen.
 
Morsen aikaisista ”Purpendicular” ja ”Bananas” levyistä saisi koottua yhden ihan kivan rocklevyn. Ei mitään maailmoja kaatavaa klassikkoa, mutta kuitenkin hyvän kokonaisuuden, koska molemmilta levyiltä löytyy ne 4-5 suht hyvää biisiä. ”Abandon” oli taas siitä kummallinen levy, että siltä ei jäänyt yksikään kappale elämään eikä edes mieleen. Paitsi ehkä ”Any fule kno that” surkeutensa takia… Järkyttävintähän tässä Morsen aikakaudessa lienee se, että Jon Lordin lähtö ei tuntunut missään, vaan bändi teki tämän kokoonpanon parhaan levynsä hänen jäätyään eläkkeelle.
 
Olisiko sittenkin ollut parempi, että Deep Purple olisi jättänyt comebackin tekemättä? Onko bändi vain suojatyöpaikka äijille, jotka eivät kykene tunnustamaan tosiasioita? Ei sunkaan, kai se on riittävä syy pitää bändiä kasassa, että soittaminen yhdessä on kivaa.
 
Mutta jos he olisivat esim. House of blue lightin jälkeen siirtyneet tekemään musiikkia jonkun muun nimen kuin ”Deep Purple” alla, niin enpä olisi noitakaan levyjä ostanut…

Olen kanssasi täysin eri mieltä!!!!!!!!
House of blue light on comeback jälkeisen Purplen toiseksi paras levy,sitten Bananaksen.
Purple on tällä hetkellä todella kovassa vedossa ja vetää livenä biisit paremmin kuin koskaan comeback:n jälkeen.
Soittamisen ilo suorastaan vyöryi kuulijoille Helsingissäkin marraskuussa.
Mutta siitä voidaan keskustella että olisiko se Blackmore pitänyt jättää pois kokoonpanosta jo 1984.Ritchiehän teki kaikkensa että homma ois mennyt vituiksi.
(kuunnelkaa esim. nobody`s perfect live ei se Ritchie kyllä todellakaan ole perfect)

House of blue light on comeback jälkeisen Purplen toiseksi paras levy,sitten Bananaksen.
 
Mielenkiintoisia nämä makuasiat. Tunnetko miten hyvin Purplen vanhan tuotannon (vuodet 68-76)? Minä kun aloitin bändin kuuntelun suoraan In Rockilla jo ennen vuoden -84 comebackia, niin en osaa kyllä yhtään arvostaa esim. just tuota House of blue lightia.

Makuasioista lisää:
 
Tässä on kulunut käytännössä jo 20 vuotta siitä, kun DP Mark II totesi, että "ollaan taas kavereita, ainakin matkalla pankkiin...". Se kahdeksan vuotta, jonka aikana ei Deep Purple nimistä bändiä maailmassa toiminut (paitsi Rod Evansin rahastus Jenkeissa) oli kyllä ns. alkuperäisille faneille pitkä ja odotuksia kasvattava.
 
Perfect Strangers ei pettänyt. Hieman modernisoitu soundi, mutta kyllä se levy Purplea on ja biisitkin toimivat, vaikka mukana on ehkä vain pari "klassikkoa". Pakkohan sitä oli tehdä pyhiinvaellus Tukholmaan, jotta miehet näkisi elävänä. Homma toimi livenäkin, vaikka Gillanin ääni oli kyllä ylärekisterissä mennyt raakkumiseksi. Esim. Child In Time hoidettiin niin reippaalla avustuksella miksauspöydästä, että se jo suorastaan häiritsi. Televisiosta tulleella Pariisin keikalla laulu oli vielä huonompaa. Mutta muuten Purple oli tullut takaisin. Jo Highway Starin alkutahdit livenä tekivät koko reissun onnistuneeksi. Sitäpaitsi Gillan ja Blackmorekin tuntuivat sopivan samaan bändiin. Ainakin samalla Sergel Plaza-hotellin hissillä suostuivat kulkemaan...
 
House of Blue light. Eipä paljon havaintoja eikä muistikuvia mielessä. Siis levy, josta olisi tahtonut pitää, mutta ei vaan kolahtanut. Suomen keikkakin jäi henk koht syistä väliin. Edes Nobody's Perfect liveä ei ole tullut kuultua ja sittemmin bändistä tulikin Deep Rainbow, kun Turner tuli Gillanin tilalle. Kaverit jaksoi käydä tuonkin kokoonpanon keikoilla ja ostaa levyjä, mutta itseä ei jaksanut enää oikein kiinnostaa.
 
Gillan takaisin, Blackmore ulos, Satriani paikkaamaan ja Morse vakkariksi. Rupeaa kuullostamaan aika tyypilliseltä brittiläisen "takavuosien popsuosikin" urakehitykseltä. Paitsi, että monet kyllä alusta alkaen ovat Morsen panosta kehuneet ja varmasti positiivisemman mielenlaadun omaava jenkki nosti bändin fiiliksiä paljon, ainakin verrattuna tähän Mustaan Mieheen.
 
90-luvun uudet levyt on jääneet ostamatta ja suurelta osin myös kuulematta. Enemmän ovat innostaneet nämä remasteroidut ja uudelleen pakatut versiot vanhoista levyistä. Ja myös Coverdalen aikainen Purple on vienyt osan mielenkiinnosta. Siis minulle ei tämä Gillanin DP Mark II ei ole se ainoa oikea, vaan muutkin kokoonpanot tekivät asiallista tavaraa alusta alkaen, myös se viimeinen Tommy Bolin kitarassa.
 
Tämä marraskuun keikka jäähallissa olikin siis ensimmäinen kosketus Morse-Purpleen ja oikeastaan odotusten mukainen. Purple on vielä profiililtaan korkea bändi, jolla on kunnon levytyssopimus ja siten mahdollisuutta/halua panostaa uuteenkin materiaaliin. Homma toimi, vaikka en niitä uusia biisejä siis tuntenutkaan. Ainakin työn teko tuntuu miehille maistuvan hymyssä suin ja siis Blackmoren aikainen skitsoilu on poissa. Gillankin laulaa oikeastaan paljonkin paremmin kuin silloin v. -85, joten loppua ei nostalgialle ole näkyvissä.
 
Tuli vähän pitkä tarina, mutta jos bändi on toiminut about 35 vuotta niin suhteessa aika lyhyt...

Moi!
Kyllä minä vanhemmasta Purplesta pidän ja erittäin paljon.
Etenkin Coverdale/Hughes aikainen Purple kolahtaa vieläkin.
Mutta kun tässä oli toi aika rajattu alunperin vuosiin 1984-2003.
Ja vaikka Gillan onkin paras heavy laulaja,ei ole mikään salaisuus että juuri comeback vuonna ja muutaman vuoden jälkeenkin, herran ääni ei missään parhaassa vedossa ollut.
Siksi onkin todella hauska huomata, uuden Bananas levyn ja Helsingin keikan jälkeen,että mies on paremmassa kunnossa
kuin koskaan vuoden 1980 jälkeen.
On aivan sama mihin muuhun bändiin vertaa,jossa alkaa olemaan n.60-vuotiaita mieheä. Ura kestänyt 60-luvulta asti tähän päivään, ja silti kehitytään vielä paremmaksi kuin ennen.Se on ainutlaatuista.
Hughes on esim. tänäpäivänä myös todella kovassa iskussa ja tekee todella hyviä levyjä yksin ja yhdessä muiden kanssa.
Mutta Coverdalesta ei voi valitettavasti sanoa samaa. Hän ei ole kuin varjo entisestä. Whitesnaken ja Coverdalen (slide it in:n) jälkeinen tuotanto on säälittävää,ponnetonta ja väkisin yrittämistä. Hän ei kertakaikkiaan kykenisi esittämään Purplen kanssa livenä tänäpäivänä Burn,Stormbringerin ja Come taste the bandin sisältämiä klassikoita.(joutuisi Hughes paikkaileen vielä enemmän kuin aikoinaan)
 
Mutta vaikka In rock,Fireball,Machine head,Who do we think we are ovat varmaan niitä enemmän tykättyjä Purple levyjä, ja niitä itsekin, jo niiden ilmestymisestä asti kuunnelleena
arvostan paljon. Ei mielestäni uusi Bananas levy ole tuon yllämainitun listan huonoin.
Mielestäni parhaat Purole levyt järjestyksessä:
1. Machine head
2. Fireball
3. Bananas
4. Burn
5. Come taste the band
6. Stormbringer
7. In rock
8. House of the blue light
9. Purpendecular
10. Perfect strangers
11. Who do we think we are
12. Battle rages on
13. Abandon
14. Slaves and masters
 
Live levyistä parhaat:
 
Made in Japan, Made in Europe & Live at the Olympia
vaikea sanoa mikä on paras live ...ehkä toi Olympia kuiteski??

Hughes on esim. tänäpäivänä myös todella kovassa iskussa ja tekee todella hyviä levyjä yksin ja yhdessä muiden kanssa.
Mutta Coverdalesta ei voi valitettavasti sanoa samaa. Hän ei ole kuin varjo entisestä. Whitesnaken ja Coverdalen (slide it in:n) jälkeinen tuotanto on säälittävää,ponnetonta ja väkisin yrittämistä. Hän ei kertakaikkiaan kykenisi esittämään Purplen kanssa livenä tänäpäivänä Burn,Stormbringerin ja Come taste the bandin sisältämiä klassikoita.(joutuisi Hughes paikkaileen vielä enemmän kuin aikoinaan)
 
Hughes on tosiaan taas hyvässä vedossa. Ainakin levytystahti on hurja. Soololevyjen lisäksi on tehnyt jo kaksi lättyä Joe Lynn Turnerin kanssa. Kävivät jopa Suomessakin kiertueelle syksynä 2002. Glenn Hughesin ennen Purplea tekemät levyt Trapeze-bändissä ovat muuten aika huimaa kamaa. Varsinkin se juuri ennen DP:n liittymistä tehty "You Are The Music, We Are just A Band". Todella tiukkaa hard rock/soul/funk-riffittelyä. Siis Purplen myöhempien aikojen tuotantoa voi surutta missata (IMO), mutta Trapeze on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Muutkin soittajat tunnetaan lähinnä myöhäisemmistä bändeistään (Dave Holland--> Judas Priest, Mel Galley--> Whitesnake).
 
Coverdalesta ja Whitesnakesta sen verran, että tykkään edelleen kovasti niistä Marsden/Moody-kauden levyistä. Toinen juttu on se, että koska kovin suksee jenkkilässä tuli vasta "kasari-tukkahevi"-vaiheessa, miestä kiinnostaa lähinnä lämmitellä tuon ajan megasuosiota. Sääli sinänsä. Ehkä miehellä olisi vielä jotain annettavaa blues-pohjaisen rockin parissakin. Ei ole tietysti ääni enää entisensä, mutta sama koskee kyllä miehen kiistatonta esikuvaa, Freen/Bad Companyn Paul Rodgersia, jota DC käytti surutta varsinkin live-maneeriensa mallina...
 
edit: tarkennusta aikoihin

Hughesia olen haukkunut täällä jo niin monesti etten enää viitsi, mutta Coverdalen Slide it inin jälkeisestä tuotannosta on kyllä pakko päästä ruma sana sanomaan. Siis miten helkkarissa äijä rupesi tekemään täysin munatonta ja jopa aikakauteensa suhteutettuna huonoa heviä? Siis sama mies joka on tehnyt esim. Ready an' willing -klassikon.
 
Fendermiehelle sen verran tarkennusta, että en sunkaan pidä Bananasia huonona levynä.

Hughesia olen haukkunut täällä jo niin monesti etten enää viitsi, mutta Coverdalen Slide it inin jälkeisestä tuotannosta on kyllä pakko päästä ruma sana sanomaan.
 
Hughes on todellakin "hieman" kiistanalainen hahmo. Miehellä on pokkaa joskus vähän liikaakin, eikä tämä raitistumisen jälkeinen levyjen tehtailu välttämättä ole tae laadusta. Itse olen kuullut lähinnä "valittuja paloja", joten yleisarvosanaa en anna. Mutta on olemassa myös todellisia Hughes-faneja, joten annetaan miehen tulostaa omaa egoaan. Herra nyt vain on mielestään hyvä ja vielä hengissäkin kaiken sekoilun jälkeen, toisin kuin esim. kamakumppaninsa Tommy Bolin...

Hughes on todellakin "hieman" kiistanalainen hahmo.
 
Joku Purplen hemmoista sanoi, että Hughesin paidassa ollut iso G-kirjain ei todellakaan ollut lyhennys Glennistä... Että sen verran iso ego hänellä oli.
 
En ole näitä Hughesin tuotoksia Black Sabbathin Seventh starin jälkeen kuullut, koska en todellakaan ole koskaan pitänyt miehen kiekumisesta. Tuolla ko. Sabbathin levyllä hän kyllä laulaa ihan asiallisesti, muistaakseni.

Purple kuuluu mu mielestä yhä samaan sarjaan Sabbathin ja Judas Priestin kanssa, heti kun saahaan käsiin paremmat laitteet, studioaikaa enemmän ja ei ehkä olla enää niin kovia huumeitten vetäjiä (en tosin tiiä päteekö tää Priestiin) niin heti biiseistä katoaa se fiilis millä bändit tuli suosituiks... Mikä siinä on? Vaikka soittajat ois kehittyny ja esim. Morsehan on guru, niin samaa fiilistä ei synny eikä klassikkoja? Mielipidehän tämäkin vaan on mutta onko joku samaa mieltä?

ja ei ehkä olla enää niin kovia huumeitten vetäjiä (en tosin tiiä päteekö tää Priestiin)
 
Purplessa käsittääkseni ainoa huumehörhö oli Bolin ja ehkä sitten Hugheskin?

Purplessa käsittääkseni ainoa huumehörhö oli Bolin ja ehkä sitten Hugheskin?
 
Joo, en asiasta paremmin tiedä joten aattelin että sen ajan trendin mukaisesti nekin ois jotain muutakin ku biisejä vetäny :D. Mutta toinen pointti ainakin mielestäni pitää paikkansa!

Mutta toinen pointti ainakin mielestäni pitää paikkansa!
 
Joo, paljon mahdollista. Eipä Purple mielestäni koskaan myöhemmin päässyt samaan fiilikseen kuin In Rock levyllä.
 
EDIT: Ja tarkennetaan taas, että en tarkoita etteikö muutkin levyt kuin In Rock olisi hyviä...

Heh, ja voisin itekin tarkentaa että onhan noilla uusilla levyilläkin hyviä hetkiä, mutta jotenki ei vaan niin hyviä ku vanhoilla!

Nyt kun tässä on puitu Deep Purplen kuluneita 20 vuotta, niin pitää muistuttaa, että miten asiat olivat ennen tätä reunionia: Blackmoren ja Gloverin Rainbow alkoi olla aika lailla finaalissa. Kokoonpano vaihtui suunnilleen yhtä useasti kuin sukat märällä kelillä, ja bändin hajoaminen oli väistämättä edessä. Gillan taas oli käynyt laulamassa Black Sabbathin riveissä rahan takia, en tiedä kuinka onnistunut lopputulos Born Again-levy oli, mutta Gillanhan jätti Sabbathin melkeinpä saman tien levyn ilmestyttyä vuonna 1983. Lordilla ja Paicella taas oli suhteellisen epäonnistunut yhteiskokeilu Ashton-Lord-Paice, joka sai yhden aika surkean levyn markkinoilla. Joten Deep Purplen reunion oli jokseenkin väistämätön juttu. Ja hyvä niin, sillä bändi on edelleen kovassa iskussa. Ja olen jokseenkin eri mieltä siitä, että Morsen aikakaudella ei olisi syntynyt klassikoita. Kyllä mun mielestäni esim. Sometimes I Feel Like Screaming, Loosen My Strings tai Aviator ovat juuri niitä.

Sabbathin Born again on mielestäni mainettaan parempi levy. Onhan se "hieman" lapsellinen jopa Sabbath-mittarilla mitattuna ja eihän se Gillan ole ollenkaan nuoruutensa vedossa ja onhan ne soundit aikas tunkkaiset eikä ne biisitkään nyt kaikki mitään mestariteoksia ole, mutta joku ihme fiilis sillä levyllä on joka uppoaa minuun. Trashed on ihan klassikkoainesta. Jos ei muuta, niin on se levy ainakin ihan HELEVETIN HEVI... Kannet voi vaikka heittää roskiin tai peittää paperipussilla ennen levyn kuuntelemista.
 
Noista Morsen aikaisista tuotoksista minulle on käynyt sillä tavalla, että Purpendicular tuntui silloin ilmestyttyään ihan mahdottoman hienolta levyltä. Muistan kun pienessä punaviinissä sitä ensimmäistä kertaa kuuntelin, niin melkein tuli tippa silmään kun oli äijät vielä laatineet niin hyvän levyn. Mutta eipä sitä ole paljoa sen alkuinnostuksen jälkeen tullut pyöriteltyä. Kuten jo ensimmäisessä viestissä sanoin, niin siltäkin levyltä löytyy kuitenkin 4-5 lähes mestariteokseksi luokiteltavaa Purple-viisua.

Purplessa käsittääkseni ainoa huumehörhö oli Bolin ja ehkä sitten Hugheskin?
 
Bolinista puheenollen... näin äijän Teaser-nimisen soololevyn divarissa, mutta en ostanut kun en tiennyt onko se hyvä. Levy on yhä siellä divarissa, kannattaako ostaa?

Kyllähän Perfect Strangers ja House Of The Blue Light ovat vielä kovan luokan tavaraa, mutta siitä eteenpäin Purplen tyyli vaihtui hiukan miedompaan suuntaan. Toisaalta taas The Battle Rages On on ainakin hyvä kipale, muista ko. levyn biiseistä en sitten tiedä. Mutta kyllä vanha Purple on ehdottomasti parempaa!!

Bolinista puheenollen... näin äijän Teaser-nimisen soololevyn divarissa, mutta en ostanut kun en tiennyt onko se hyvä. Levy on yhä siellä divarissa, kannattaako ostaa?
 
Mielestäni kannattaa.Kovan luokan soittajia kehissä:Jeff Porcaro,Phil Colliins (muistaakseni) jne.Hyviä biisejä: Dreamer,Wild dogs,The Grind,Savannah woman jne.Kaiken kaikkiaan varsin monipuolinen levy.Toki myös Billy Cobhamin Spectrumia voi suositella.Onko kellään kokemusta Bolinin toisesta soololevystä Private eyes?

Ja mitä itse aiheeseen tulee niin diggaan kyllä Purplen kaikista RB -ajan levyistä.Battle rages on -levy sisältää mielestäni hienoja melodioita: Anya,nimikappale,Solitaire jne.The house of blue light on heikoin esitys ,mutta kyllä esim.Bad attitude potkii hyvin (eritoten lopussa mukaan tuleva syntsakuvio on hieno "koukku").
 
Pidän myös Slaves & Masters -levystä vaikka sille toki turhia raitoja mahtuu.Tuon Slaves & Masters kokoonpanon vahvuutena pitäisin sitä ,että bändi pystyi esittämään myös MkIII -kauden biisejä (esim.Burn).Tuolta kaudeltahan löytyy nippu jos toinenkin aivan lyömättömiä biisejä: Burn,Gypsy,Stormbringer,Sail away,Soldier of fortune,Mistreated jne.