Frozen
Mitä vittua, Disney?
Taannoin kun kuulin, että tulevan Snow Queen -versioinnin nimeksi olisi tulossa jotain niinkin geneeristä kuin Frozen, ja että se animoitaisiin CGI:llä perinteisen piirrostyylin sijaan, odotukseni laskivat kuin lehmän häntä. Asiaa ei helpottanut, että ensimmäiset trailerit olivat joko luokkaa elokuvaan kuulumattomasta kuvamateriaalista koostettu lyhyt sketsi tai sitten koomisiin sivuhahmoihin, slapstickiin ja toimintakohtauksiin keskittyvää hölynpölyä, ikään kuin elokuva olisi Blue Skyn tai Dreamworksin tusinarahastuksia. Ainoastaan japanilainen traileri sekä kolmas kansainvälinen muistuttivat tyyliltään edes vähän tuntemaani Disneytä, ja niistäkin jälkimmäisessä luki verrattain uskaliaasti kissankokoisin kirjaimin: "Experience the greatest Disney animated event since The Lion King."
Niin yltiöoptimistinen kuin väite onkin, periaatteessa se on totta. Harhauttavasta markkinoinnista huolimatta Frozen ei ole vain paras vuoden 1994 jälkeen julkaistu Disney-musikaali, se on kolmanneksi paras Disney-elokuva koskaan, piste.
Alkuasetelma on, että prinsessasiskokset Elsa ja Anna ovat kasvaneet erossa toisistaan, sillä psykokineettisesti syntymästään asti lunta ja jäätä hallinnut Elsa on joutunut pitämään voimansa piilossa lapsuudessa tapahtuneen vakavan onnettomuuden jälkeen. Kuitenkin tultuaan kuningattareksi (punnitkaa ajatusta hetki) Elsan salaisuus paljastuu kesken kruunajaisten, ja kauhistunut juhlaväki ajaa tämän maanpakoon vuorille, jolloin Anna lähtee hänen peräänsä yrittäen saada tämän palaamaan kotiin.
Valitettavasti en juuri tuon enempää voi juonesta kertoa sortumatta mahdollisiin spoilereihin. Mikä tahansa viittaus saattaisi paljastaa, miksi molemmilla katselukerroillani yleisö on haukkonut henkeään yhtäaikaisesti.
Mainittakoon siis vain, että Frozen on ennen kaikkea tarina kahdesta vahvasta naisesta, joilla on enemmän inhimillistä särmää kuin monella sankarihahmolla sukupuoleen katsomatta. Se myös uhmaa katsojan odotuksia tavalla, joka pitää nähdä, jotta sen voi uskoa.
Täytyy myös antaa erityistunnustus elokuvan soundtrackille, joka sisältää parhaan laulun, jonka olen vuosiin kuullut elokuvaan yhdistettynä. Let It Go ei ole vain sävellyksenä loistava, vaan sisällöllisesti se on kenties edistyksellisin Disney-kappale koskaan. Elokuvassa sen esittää Idina Menzelin esittämä Elsa:
http://www.youtube.com/watch?v=FnpJBkAMk44 Parasta on, että Elsan oli tarkoitus kehittyä elokuvassa paljon nykyistä pahismaisemmaksi, mutta tuo kappale inspiroi käsikirjoittaja Jennifer Leen muokkaamaan tarinaa nykyisenlaiseksi. Lyriikoissa on myös havaittavissa tietty ei-niin-hienovarainen allegoria, mutta se seikka jätetään katsojan tulkinnan varaan, sillä Elsan hahmolla on tärkeämpikin symbolinen tehtävä.
Mitä muihin lauluihin tulee, yksikään niistä ei nouse lähellekään Let It Gon tasoa, mutta haitaneeko tuo. Vaikka mukana on pari tarinan kannalta vähemmän merkityksellistä musiikkinumeroa, ei se niiden viihdearvoa laske. Vielä on liian aikaista sanoa, onko Robert ja Kristen Anderson-Lopezista Menkenin ja Ashmanin korvaajiksi (tuskin), mutta aloitus on ainakin vahva.
Niille, jotka ovat epäluuloisia lumiukon suhteen: huoli pois. Olaf on sivuhahmo hyväkäytöksisimmästä päästä, rauhallinen pikku kömpelys, jonka lausahduksissa ei ole kyynisestä asenteesta tietoakaan. Erinomainen roolimalli perheen pienimmille.
Toistan vielä, ettei trailereiden perusteella kannata tehdä elokuvasta johtopäätöksiä, ne eivät kerro mitään. Ellei 12 Years a Slave tai joku muu tämän palkintokauden leffoista ei tee puun takaa schindlerinlistoja, Frozen on omalla listallani vuoden 2013 kärjessä.
Disney on paras. Vielä kun tajuaisivat sen itsekin.
*****