Media ja viihde ›

Jacob's Ladder (BD) 4,5/5
 
Niitä harvoja leffoja, joiden loppuratkaisu on jäänyt mieleen vaikka edellisestä ja ainoasta katselukerrasta on melkein 10 vuotta. Tim Robbins esittää Vietnamista palannutta sotilasta, jota vainoavat pelottavat näyt sekä sodan muistot. Näkyjen muuttuessa yhä groteskimmiksi ja häiritsevimmiksi hän alkaa epäillä, että niissä on kyse jostain muusta kuin vain sodan jättämistä arvista. Tietyssä mielessä tämä on trilleri enemmän kuin kauhuleffa, mutta varsinkin loppupuolella maisemat muuttuvat niin helvetillisiksi että kyllä tämä kepoisasti kauhugenreen uppoaa. Hokasin vasta tällä katsomalla, että Silent Hill -pelisarja on tälle leffalle paljon velkaa. Loppupuolen sairaalakohtaus on suoraan kuin noista peleistä. Leffalla on ehkä hieman liikaa pituutta ja siitä huomaa, että kohtauksia on poistettu välistä. Toivoisinkin joskus näkeväni pidemmän version, jossa nuo kohtaukset ovat paikallaan. Varsinkin yksi elokuvan loppupuolelta saksittu kohtaus olisi ollut leffan ikimuistoisimpia.

miihkali666: Jack Reacher
 
Täyttä tynämiittiä. Jasonbourne-sherlockholmes maustettua tyyyyylikästä salaliittodekkaria. Pari kysymystä jäi kalvamaan, kuten: miksi ampumaradan pitäjä lähti outoja ihmisiä ammuskelemaan bakuppina cruisen avuksi soramontulle ? Ehkä olin vain väsynyt, ehkä karppauspäissäni en tajua kaikkea mitä aikuisen pitäisi. Duvall ja jopa ohjaajamaestro Herzog rooleissa myäs. Yllättävän raakoja kohtauksia. Selvä klassikko jonka voi katsoa toistamiseen, joskus sitten konsaan.
 
5/5
 
Meikä tsekkas tän kans. Ihan ok toimintasalaliittodiibadaabaa. Välillä sai karjua kun MIEEEEhisyysaste alkoi hipoa punaista. Voin vaan kuvitella millaista miesrunkkausta ne kirjat on eissssss
 
fallos/5

District 9
 
Vihdoin sain tämänkin katsottua, pitkään jo ollut katsomislistalla. Olihan tämä scifi-nimikkeen alla aika piristävän erilainen tapaus. Tykkäsin aika kovastikin. 4/5.

Seuraava kirjoitus saattaa sisältää lieviä "spoilereita" Metallican Through the Never-elokuvan "juonesta" ja sisällöstä.

No tuli sitten eilen käytyä kokemassa tämä kummajainen eli Metallican teatterielokuva. Kerrottakoon vähän taustoiksi, että olin joskus 13-14 vuotiaana aivan suunnaton Metallica fani; bändi koko tuotanto tuli nopeasti asti hankittua kaikkine mahdollisine DVD:eineen ja livelevyineen. Minulla on jotenkin hämärät muistikuvat kuin olisin kuunnellut melkeinpä pelkästään Metallican tuotantoa muiden bändien sijaan, biisien sanat osattiin tietty ulkoa ja Metallican biisejä opeteltiin soittamaan huonosti kitaralla. Kuitenkin kasvaessa ja kypsyessä innostus bändiin alkoi hiipua muiden bändien ja musiikkityylien alkaessa kiinnostaa. Muista kuunnelleeni ja tykänneeni St. Angeristakin sen ilmestyessä, mutta nykyään se on jäänyt muita levyjä selvästi vähemmälle kuuntelulle. Itselleni pahin kolhu bändin historiassa oli Jasonin lähteminen, koska vaikkei hän ei ehkä sävellyksellisesti tuonut bändiin mitään kovin merkittävää, oli hän kuitenkin korvaamaton mies, mitä livevetoihin tulee; aina täynnä energiaa ja taustavokaalit tulivat poikkeuksetta antaumuksella ja voimalla. Jasonin lähdön jälkeen bändin on mennyt hiljalleen mielestäni alamäkeen kaikin puolin. Lulu, josta oikeasti pidän, on välkähdys paremmasta tulevaisuudesta, koska se antoi ymmärtää, että Metallica oli valmis vielä kokeilemaan musiikillisia rajojaan. Harmillisesti suuren metalliyhteisön teilauksen johdosta pelkään, että uusi levy on taas paluuyritys 80-luvun menoihin.

Tällä historialla meni siis elokuvaa katsomaan. Ennakko-odotuksina minulla oli, että katselukokemus olisi varmasti hauska tai ainakin huvittava: vanhat hevipapat vääntävät konserttielokuvan kuin 70-luvun bändit konsanaan. Odotin, että kokemus voisi olla nostalgiamielessä hauska, koska en ollut bändin tuotantoa kuunnellut pitkään aikaan, ja tietty shown odotti olevan eeppinen. Ikäväkseni täytyy todeta, että jo elokuvateatterissa moni asia vaivasi minua.

Ensinnäkin vaikka elokuvissa kuultua "livevetoja" olikin kovalla kädellä korjattu jälkikäteen ja soundit olivat aika muhkeat ja raskaat (vaikka tulivatkin turhan kovaa; olisi melkein pitänyt käyttää korvatulppia), niin jotenkin kokonaisuutena vedosta paistoi läpi jonkinlainen väsyneisyys ja leipääntyminen. Ainoa, joka tuntui konsertissa olevan täysillä messissä, oli Lars, ja voin vain kuvitella, miten tämä miehen into on paikan päällä kostautunut soittotarkkuudessa. Trujillo oli paikalla palkattanuna basistina ja veti muutamaan kertaan sitä typerää rapukävelyä. Kirk veti taas todella perussuorituksen, mutta toisaalta taas Kirk on aina ollut suhteellisen hillitty kaveri niin lavalla kuin sen ulkopuolella. Hetukasta taas tuli enimmäkseen sellainen tympiintynyt olo. Keikka vedettiin suurimmaksi osaksi rutiinilla läpi, itselleni välittyi sellainen olo, että kaikki miehen asenne ja energia oli teennäisesti liimattu päälle: "täytyy nyt vetää kovaa ja huuta parit yeah-huudot, koska tämä on Metallica, ja sitä ihmiset odottavat meiltä". Kuitenkin mies ei tuntunut olevan läheskään niin hengessä mukana, mitä on joskus tottunut näkemään. Tähän on tietty mainittava, etten tiedä paljoakaan bändin nykyisistä livevedoista kuin sen, että soittotarkkuus on heikentynyt jatkuvasti. On tietty ymmärrettävää, että kun soittaa samoja biisejä ja kiertää maailmaa yli 30 vuotta, niin kyllä siinä saattaa ketä tahansa vähän leipiinnyttämään.

Itse biisilistassa ei ollut sinänsä mitään vikaa, vaikka olisin toivonut edes yhtä biisiä Loadilta. Kuitenkin jotkut ratkaisut tuntuivat vähän hölmöiltä. Esimerkiksi Wherever I Roamista soitettiin omituisesti vaan intro, jonka jälkeen siirryttiin Cyanideen. And Justice for Allista oli jätetty toinen verse kokonaan pois ja Batterykin katkaistiin ennen sooloja, josta siirryttiin omituisesti Nothing Else Mattersiin. Omituisia ratkaisuja kaikki - ainakin omiin korviin. Tietty Nothing Else Matters on "pakollinen" biisi elokuvassa, mutta minusta se tuntui väärältä ratkaisulta sitoa se "juonen" kuolemakohtaukseen; biisihän on rakkausballadi, ja Fade to Black on bändi kuolemabiisi. Miksi sitä ei sitten käytetty?

Itse konsertti näytti aika siistiltä 3D:nä ja loi sellaisen illuusion kuin konsertissa olisi ollut paikan päällä. Ohjauksellisesti ehkä paras bändi livetaltiointi. Konsertissa on käyetty showelementteinä paljon bändin historiasta tuttua rekvisiittaa kuten Ride the Lightining aikana lavan yläpuolella oleva sähkötuoli, Master of Puppetsin aikana lavalle nousevat ristit, And Justice for Allin aikana lavalla rakennettu Lady Justice tai Dike, joka myöhemmin hajoaa jne. Aluksi nämä tuntuivat ihan hauskoilta nostalgisilta silmäniskuilta, mutta ajan mittaan nekin alkoivat tuntua surullisen pakotetuilta. Esimerkiksi Lady Justice hajosi kerta laakista, mutta Live Shitissä homma toimi paremmin, kun patsas hajosi kappaleen lopussa vähitellen. Myös Cunning Stuntsista revitty "onnettomuus" ja lavan hajoaminen tuntui lopussa uskomattoman pakotetulta ja epäluontevalta. Alkuperäisessä vedossa on sentään vähän yritystä saada homma näyttämään oikealta onnettomuudelta, mutta leffan kohtauksessa on kivuliaan selvää, että kyseessä on vain teatraalinen efekti.

Yksi leffan pahimpia kompastuskiviä oli "juonikohtaukset". Elokuvan päähenkilö Trip ei kiinnostanut lainkaan, ja tämän seikkailu on täysin tylsä, mielikuvitukseton ja epäkoherentti "surrealistinen" trippi. Tripin näyttelijä oli aivan surkea näyttelijä, ja tuntui kuin hänellä olisi vain kaksi ilmettä: välinpitämätön ja yllättynyt. Itseäni tympäännyytti joka kerta, kun konsertista hypättiin "juoneen". Lisäksi elokuvassa on yksi mysteeri, joka ei koskaan selviä, joka tuntui todella kököltä ratkaisulta. Itse olisin odottanut, että Metallican pojat olisivat itse seikkaileet jossain hämärissä seikkailuissa kuin Led Zeppelin tai Beatles konsanaan. Ainakin I Disappearin musiikkivideo osoittaa, että bändillä olisi ollut ennen rahkeita tähänkin.

Yhteenvetona on sanottava, etten tykännyt paljoakaan. Olisin toivonut, että tästä olisi saanut edes jonkinlaisen nostalgian huurruttaman kokemuksen, joka olisi vähintäänkin naurattanut, mutta nyt minulle tuli lähinnä surullinen olo. Ei ole hauskaa, kun alkaa toivoa, että bändi, joka on ollut allekirjoittaneelle joskus aivan tajuttoman tärkeä, pistäisi pikku hiljaa pillit pussiin. No kaverin kanssa sovittiin, että katsellaan joku päivä Live Shit ja Cunning Stunts oluen kanssa ja muistellaan ja nautitaan siitä Metallicasta, joka oli meille molemmin niin tärkeä.

2/5 tähteä.

Gravity
 
Paras 3D-leffa tähän asti. Se toimi kuin perkele. Muutenkin tykkäsin leffasta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan leffateatterissa, kotona tuosta tuskin saa järjettömästi irti.
 
3,5 tähteä. Suosittelen.

Bluesmies: Suosittelen ehdottomasti katsomaan leffateatterissa, kotona tuosta tuskin saa järjettömästi irti.
 
Mihin tämä perustuu? Enemmän itse saan leffoista irti kotona kuin teatterissa. Siksi en ole leffassa käynytkään vuosiin.

bedlam: Mihin tämä perustuu? Enemmän itse saan leffoista irti kotona kuin teatterissa. Siksi en ole leffassa käynytkään vuosiin.
 
Sulla onkin laitteisto kohdillaan. Ei se normaalisti olohuoneesta löytyvä 40 tuuman LCD ole ihan sama asia kuin iso kangas.

seppo69: Sulla onkin laitteisto kohdillaan.
 
Mutta kotona minäkin asun!

Grave encounters.
 
Kovasti tätä hehkutettiin parisen vuotta sitten mahtavana ja pelottavana indiekauhuleffana, jolloin pistin nimen korvantaa. Nyt sen sitten katsoin ja hoh hoijaa. Eipä paljoa jännittänyt koko elokuvan aikana, sen sijaan alkoi kyllä nukuttamaan. Alku huvitti, keskikohdassa haukotteli ja lopussa naamapalmu oli tosiasia. Mitähän leffaa nämä ylistäjät ovat katsoneet, ei nimittäin ainakaan samaa kuin minä.
 
Tl;dr katso mieluummin blair witch project, rec ja paranormal activity, jos haluat "mokumentti-kauhua" katsella. Ei näin.

The Innocents (1961)
 
Avainsana on mielestäni tämän elokuvakohdalla on tyylikkyys. Todella hienosti luotiin tunnelmaa kuvauksen, musiikin ja erityisesti valaistuksen kautta. Mukana oli yksi säikyttely, eikä sekään käynyt hermoon. Muuten kauhua luotiin hyvin maltillisesti juuri sen tunnelman kautta. Elokuvassa oli myös hienosti kaksi ilmeistä selitystä tapahtumille, joihin molempiin vihjailtiin tasapuolisesti, enkä itse ainakaan lopussa osannut itse valita puoltani. Suosittelen lämpimästi.

Elokuvassa oli eräs "ikkunakohtaus", joka oli aivan uskomattoman kuumottava ja tehokas. Harmittaa, että tuollaisia ratkaisuja harvoin näkee enää kauhuelokuvissa.
 
4 / 5

Captain Phillips
 
Odotukset oli korkealla ja kyllähän tuo ne rimaa hipoen täytti. Ei nyt ihan loistavien leffojen joukkoon noussut, vaikka suoranaisesti ei mitään vikaakaan ollut. Ehdottomasti plussaa siitä, että myös merirosvoista oli tehty ihmisiä eikä pelkkiä "absoluuttisia pahoja". Suosittelen kyllä ehdottomasti tsekkaamaan tämän.
 
8/10

Wild String Of Voodoo Strat: The Innocents (1961)
 
Avainsana on mielestäni tämän elokuvakohdalla on tyylikkyys. Todella hienosti luotiin tunnelmaa kuvauksen, musiikin ja erityisesti valaistuksen kautta. Mukana oli yksi säikyttely, eikä sekään käynyt hermoon. Muuten kauhua luotiin hyvin maltillisesti juuri sen tunnelman kautta. Elokuvassa oli myös hienosti kaksi ilmeistä selitystä tapahtumille, joihin molempiin vihjailtiin tasapuolisesti, enkä itse ainakaan lopussa osannut itse valita puoltani. Suosittelen lämpimästi.

Elokuvassa oli eräs "ikkunakohtaus", joka oli aivan uskomattoman kuumottava ja tehokas. Harmittaa, että tuollaisia ratkaisuja harvoin näkee enää kauhuelokuvissa.
 
4 / 5
 
Hemmetin hyvä leffa. Samaa tasoa The Hauntingin (1963) kassa, kannattaa sekin tsekata.

21 g - Inarritu
 
Henkeäsalpaavasti otteessaan pitävä. Menee ihon alle. Sean Pennin, del Toron, Naomi Wattsin saumatonta yhteistyötä.
 
41/2 /5
 
Täydet pinnat Babelille ja Biutifulille.

Nosferatu, eine Symphonie des Grauens (1922)
 
Taas yksi klassikko nähty. Odotokset olivat korkealla elokuvan maineen tuntien, mutta siihen nähden olin hiukan pettynyt. Visuaalisesti elokuva oli upea ikäänsä nähden, enkä ole nähnyt toista näin vanhaa elokuvaa, jossa olisi näin hienoa ja yksityiskohtaista eläinten ja hyönteisten kuvausta. Lisäksi hyvää ulkoilmakuvausta nähtiin sekä laajoja kulisseja oli kunnianhimoisesti ja ammattitaitoisesti toteutettu. Ja kukapa voisi unohtaa klassisia vampyyrien varjoja?
 
Max Schreckin roolisuoritus oli timanttinen näyttävinen maskeerauksineen, mutta ennen kaikkea näyttelijätyö oli kohdillaan, mikä mykkäelokuvassa painottuu ilmeisiin ja tässä tapauksessa liikekieleen ja yleiseen habitukseen.
 
Elokuva seurasi suhteellisen uskollisesti Stokerin kirjaa, mutta tiettyjä vapauksia oli otettu. Suurimmasta osasta niistä tykkäsin: esimerkiksi loppuratkaisu oli jopa parempi kuin kirjassa! Yllättävän hyvin myös kirjan tapahtumista ja hahmoista oltiin osattu karsia vähemmän välttämättömät pois; itse olisin kuitenkin kaivanut ehkä enemmän Van Helsingin hahmoa.
 
Pakko kuitenkin sanoa, että allekirjoittaneelle jäi sellainen tunne, että vampyyriä, kauhua ja intensiteetin kasvatusta oli liian vähän. Nosferatun saapuessa kaupunkiin tuntui, ettei tätä näkynyt läheskään tarpeeksi väijymässä yön varjoissa uhrejaan kuin sitten aivan lopussa. Tietenkin vertaamista Tohtori Caligarin kabinettiin ei voi välttää, ja itse tykkäsin kyllä tuosta elokuvasta tätä enemmän. Silti oli tämäkin mielenkiintoinen ja tärkeä elokuvahistoriallinen katselukokemus. Täytyy ehkä katsoa joskus uudestaan, nyt kun pahimmat ennakko-odotukset ovat poissa.
 
3 ja puoli tähteä / 5

Wild String Of Voodoo Strat: Nosferatu, eine Symphonie des Grauens (1922)
 
Suurimmasta osasta niistä tykkäsin: esimerkiksi loppuratkaisu oli jopa parempi kuin kirjassa!
 
Herzogin uusintaversio katsontaan seuraavaksi, on parempi kuin tuossa.

The World's End
 
Tuli jostain syystä vähän haikea fiilis tätä katsoessa. Vitsejä ei tullut ehkä yhtä nopealla tahdilla kuin Shaun Of The Deadissa tai Hot Fuzzissa, mutta olihan tämä tosi hyvä. Tappelukohtaukset olivat hauskoja ja hienosti kuvattuja. Simon Pegg näyttelee känniläistä tosi hyvin. Lopusta tykkäsin ehkä eniten ja sitä olisi voitu näyttää jopa vähän lisää. Musiikit olivat kanssa hyvät, helposti vuoden viihdyttävimpiä elokuvia.
 
4.5/5

V/H/S/2
 
Olihan tuo vähän parempi kun ykkönen. Tykkäsin kyllä tuosta komediallisemmasta otteesta. Ihan hyvää kertakäyttöhömppää.
 
6/10

Lifeforce (BD)
 
Astronautit ovat tutkimassa Halleyn komeettaa ja löytävät komeetan likeltä salaperäisen avaruusaluksen. Aluksesta löytyy kolme kapsulia, joissa kaikissa on ihmisen ruumiit ja tutkijaryhmä vie nämä mukaansa alukseensa. Pian selviää, että ruumiit eivät olekaan kuolleita ja niillä on salaperäisiä voimia. Alkuperäinen nimi "Space Vampires" avaakin sitten loppua.
 
Tämä olikin enemmän kalkkunaviihdykettä kuin muistelin. Melko käsittämätön keitoshan tämä loppujen lopuksi on, ja on uskomatonta että jo valmiiksi kalliin tuotannon annettiin venyä moninkertaiseksi näinkin "spesiaalin" tapauksen kanssa. Ei tapahtuisi tänä päivänä. Elokuva muistetaan varmasti parhaiten siitä, että kertakaikkisen täydellisellä naisvartalolla varustettu (kuvaamisen aikaan vasta 18-vuotias) Mathilda May on elokuvan alkukolmanneksen täysin alasti. Sen lisäksi leffassa on lepakko-otuksia, avaruusaluksia, zombeja ja muutenkin aikaansa nähden todella prameita efektejä. Tobe Hooperillahan oli pohja-ajatuksena tehdä ison budjetin Hammer-leffa ja varsinkin loppukohtaus muistuttaakin todella paljon Quatermass and the Pit -leffaa. Mutta mun mielestä leffa olisi ehdottomasti vaatinut kieli poskella -mentaliteettiä toimiakseen, nyt hauskuus on lähinnä tahatonta. Käsikirjoituksen viilailuun palkattu Don Jakoby (muistaakseni) toteaakin ekstroissa, että luettuaan käsiksen hän oli ihmetellyt että onhan tämä nyt siis tarkoitettu parodiaksi?
 
Kuva oli Arrowin levyllä hyvä ja ekstroja oli kyllä täydellä rahalla. Kolme kommenttiraitaa, yli tunnin mittainen making of ja vielä muutama erillinen haastis. Ekstrat viihdyttivätkin itse asiassa tässä(kin) tapauksessa itse elokuvaa enemmän. Kumma kyllä käsikirjoittaja Dan O'Bannonia ei taidettu mainita making of -pätkässä lainkaan. Ehkä sitten kunnioituksesta kuollutta kohtaan... Mathilda May näytti melkein vielä paremmalta tänä päivänä, vaikka nainen juuri harmitteli haastiksessa sitä, että häntä yhä arvotetaan ulkonäön perusteella ja haluaisi etteivät ihmiset hirveästi muistuttaisi tuosta nuoruuden nakuiluroolista...
 
2,5/5

Pianonopettaja
 
Joitakin Haneken ohjaustöitä katsoessa tuntuu, että ohjaaja nauraa partaansa kun on saanut jonkun katsomaan elokuvansa vastentahtoisesti loppuun, vain nähdäkseen miten se päättyy. Tämä on yksi niistä.
 
Mutta vahvaa roolityötä kolmikolta Huppert- Girardot- Magimel.
 
3/5