Media ja viihde ›

At last the 1948 show
 
Heti alkuun ilmoitus, joka koskee sitä tosiseikkaa, ettei kyseessä ole elokuva. Kyseessä on vuonna 1967 valmistunut sketsisarja tutuilla näyttelijöillä, kuten John Cleese, Graham Chapman, Marty Feldman, Tim Brooke-Taylor ja ilotalosta mukaan otettu prostituoitu Ami MacDonald. Sketseissä pilkataan niin reviisoreita (jotka ovat kuulemma maailman ikävimpiä ihmisiä), skotlantilaisia, englantilaisia, poliiseja ja lukuisia muita, kuten tuon ajan henkeen kuuluneita tv-ohjelmia. Paketti sisältää kaksi dvd-levyä, jotka sisältävät 5 jaksoa, kaksi haastattelua sekä trailerin.
 
Heti alkuun täytyy todeta, että kuvanlaatu on jotain aivan kauheaa. Kohiseva ja mustavalkoinen kuva, joka silloin tällöin pätkii, onneksi hyvin vähän härnää ensialkuun. Siihen kuitenkin tottuu. Ääniraitakin tuntuu olevan hukassa silloin tällöin, mutta ei anneta näiden seikkojen häiritä. Itse sisältö on jotain aivan muuta. Heti alkuun käy selväksi se, ketkä tätä joukkiota johtavat. Monty Python miehet Cleese ja Chapman ovat vedossa, eivätkä Marty Feldmankaan jää kauas. Sen sijaan Tim Brooke-Taylor satsaa energiansa liikaan kohkaamiseen, joka hieman puskee esiin sketseissä, jotka ovat kirjoitettu nokkelalle sanailulle. Jokainen, joka on Lentävää sirkusta joskus katsonut huomaa, että tämähän on miltei aivan samaa. Vain Terry Jones ja Michael Palin puuttuvat. Eric Idle vierailee muutaman kerran ruudussa. John Cleesen virtuoosimaista elehdintää täytyy ihmetellä. Graham Chapman taas lausuu tyylilleen uskollisesti ylidramaattisia vuorosanoja piippuaan poltellen. Marty Feldman, joka tuli tunnetuksi mulkosilmistään irroittaa naurut moneen kertaan, kun taas Tim Brooke-Taylor jää liian monta kertaa statistin rooliin, vaikka komedian hallitseekin. Ami MacDolnald taas juontaa sketsien välissä ja vaikka onkin varsin turha, onnistuu silti muovaamaan hahmonsa ohjelmaan sopivaksi ja kyllähän naista katsoo ihan mielellään.
 
Entäs sketsit sitten? Dvd:ltä löytyy alkuperäinen version sketsistä The Four Yorkshiremen, joka aiheutti tälle katsojalle lievän happivajeen. Neljä tärkeilijää alkaa kertoa pöydän ääressä lapsuudestaan, joka lopulta menee törkeään liioitteluun ja kisailuun siitä, kellä on mennyt kaikkein huonommin. Ristus että nauratti yhden kertoessa, että olivat asuneet järvessä jossain paskaämpärissä ja joka aamu siivonneet järven pohjan. Tietty tähän tuli vastaus toiselta, joka oli asunut sadan muun ihmisen kanssa pahvilaatikossa. Entäs sitten sketsi, joka matkii lapsille suunnattua tietovisailua. Taustalla olevan yleisön pauhu tulee tietysti nauhurista ja katkeaa aina kuin seinään. Cleese vetää visailua, jossa vastaus kaikkeen, ainakin alussa on läski (pork). Homma menee niin päättömäksi loppupuolella ettei ole sitten Hetkinen-tietovisailun jälkeen mennytkään. Pistelaskukin on jotain käsittämätöntä. Historiallinen melodramaattinen parodia jonkinsortin pukudraamasta taas keskeytyy, kun studioon rynnii tuottaja, joka esittelee filmiyhtiötään kolmelle arabille. Homma menee suorana katsojille, joten selityksiä kuullaan. Loppupuolella nähtävässä poliisisketsissä pettää näyttelijöiden pokka, vihdoin ja viimein. Sketsi kuvattiin kerralla ja jätettiin sellaisekseen. Cleese, Chapman ja Feldman on puettu naisiksi tarkoituksena tehdä ratsia yökerhoon ja juuri ennen iskua ovat kokoontuneet asemalle, jossa päällikkö tarkistaa tilanteen. Kukaan ei tunnu pitävän heille annetuista nimistä ja laukkutappeluksihan se menee sun muuksi torailuksi. Hulvatonta.
 
Extroissa kuullaan sitten Tim Brooke-Tayloria, joka pääsee hieman valottamaan ohjelmasarjan tekoa. Ikävä kyllä se tuntuu olevan niin nopeasti kyhätty, ettei oikein mikään juttu pääse vauhtiin. Kun kahdelle dvd:lle sisällytetään 172min, olisi suotavaa että niitä extroja nähtäisiin enempi. Nyt jää aika paljon tyhjää tilaa.
 
Tämä uudelleen julkaisu oli varsin tervetullut ainakin minulle. Marty Feldmanista olen aina pitänyt ja Monty Pythonien huumorista varsinkin. Monet naurut tästä lohkeaa lajityypin ystäville.
 
* * * *

Solaris
 
Siis se Tarkovskin ohjaama versio tuli tuossa viimein katsottua. Kokemus oli erittäin hypnoottinen, ja tykkäsin kovasti. Elokuvan yleisilme oli venäläiseen tapaan haikean melankolinen ja teemat hyvin ihmisläheisiä. Tuommoisista aineksistahan ne parhaimmat leffat yleensä rakentuvat.
 
1972 tehdyksi elokuvaksi Solaris on kyllä visuaalisesti erittäin häikäisevä. Tarkovskin nerokkuutta ilmentää elokuvassa se, että hän pystyy tekemään kohtauksesta kuin kohtausesta taiteellisen elämyksen - esimerkkinä vaikkapa kohtaus, jossa hourivaa Kelviniä talutetaan tutkimusaseman käytävällä, ja Solariksen häikäisevä valo tuikkii ikkunasta. Tai sitten alussa oleva pitkitetty kohtaus, jossa kuvataan pelkkää ruuhkaista liikennettä, mutta joka silti jaksaa pitää otteessaan. Minimalistista nerokkuutta, jollaista nykyajan leffoissa näkee harvoin. Eikä tarvinnut käyttää mitään digitaalitekniikkaa.
 
Ensimmäisen katsomiskerran nautintoa tietysti vähän söi vähän se, että juoni oli jo entuudestaan tuttu siitä Hollywood-versiosta. Tuon amerikkalaisversionhan tämä kyllä päihittää helposti, vaikkei sekään mikään huono ole. Mielestäni vain Tarkovskin versiossa on vähemmän kliinisyyttä ja enemmän taiteellista näkemystä.
 
Summa summarum: upea teos. *****