Media ja viihde ›

Simo Hämäläinen: Kätkäläisen tarina
 
Kolme ensimmäistä Kätkäläis-romaania - Kätkäläinen (1978), Kätkäläisen jättipotti (1996) ja Kätkäläinen ja ulkomaan elävä (2000) - samoissa kansissa. Oikein mukavaa luettavaa, huumoriakin tarinoista löytyi siinä määrin, että nauraakin sai paikoin ihan ääneen. Erityisesti tuossa kolmannessa osassa esiintynyt pikimusta pikkupoika Sampo Pohjola (jonka nimen lehdistökin tietenkin väärinkirjoitti muodossa Sambo), sekä pohjoisen ihmisten suhtautuminen häneen, saivat minut hörähtelemään kuni hevoinen. Muutama 2000-luvun jatko-osa näitä vielä näyttäisi olevan julkaistuna, pitänee nekin vielä etsiä ja lukaista.
 
Jerry A. Coyne: Miksi evoluutio on totta
 
Vähän kesken vielä, mutta oikein mainiolta on vaikuttanut tämäkin. Coyne esittelee selkeästi ja mukaansatempaavastikin evoluutiotutkimuksen eri osa-alueita ja viimeisimpiä tutkimustuloksia Darwinille uskollisesti, sekä käsittelee myös kreationistien esittämiä vastaväitteitä, osoittaen miksi ne eivät toimi. Ei liian vaikea kirja "tavallisen pulliaisenkaan" ymmärrettäväksi, eikä mielestäni edes liian "saarnaava", vaikka minua enemmän kreationismiin päin kallellaan olevat ehkä ovatkin tästä eri mieltä.

John Fowles - Ranskalaisen luutnantin nainen
 
Varsin erilainen kirja, kuin olisi voinut etukäteen kuvitella. Pohjalla on Viktorian ajan Englantiin sijoittuva rakkaustarina, mutta päällimmäiseksi nousee kirjailijan erikoiset kerronnan keinot. Fowles oikein pyrkii korostamaan sitä, että tämä nyt on vain tällainen keksitty tarina ja tarjolla on erilaiset lopetuksetkin. Mutta jollakin tavalla tämä silti onnistui kiehtomaan. Ehkä se johtui juuri tuosta kerronnan erikoisuudesta. Pidin myös lukujen alkuun pistetyistä sitaateista.

Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
 
Tulipa tämäkin sitten vihdoin luettua. Ällistyttävän kypsää tekstiä niinkin nuoren kirjoittamaksi. En yhtään ihmettele, että Anne Frank haaveili lehtinaisen, tai kirjailijan urasta. Eväitä siihen varmasti olisi ollut. Suosittelen, jos on vielä lukematta. Tästä on vissiin nykyään laajempi, sensuroimaton versio olemassa myös.

Duff McKagan - Its So Easy and other lies
 
Ihan helkkarin hieno stoori. Tähän mennessä ehkäpä paras muusikosta kertova elämänkerta (voittaa jopa Monroen huipun teoksen). Melko perinpohjaisesti kerrotaan nousu huipulle, sielä keikkuminen (täydessä tuubassa) ja viittä vaille kuoleminen. Romahduksen jälkeinen osio on ehkäpä se mielenkiintoisin. Paljon on yhdelle ukolle tapahtunut (ja uskomattoman paljon on pystynyt päihteitä vetämään).
 
Kannattaa hankkia ehdottomasti.

Mauri Sariola: Veljensä vartijat
 
Äidin kirjahyllystä löysin tällaisen teoksen, kun kirjaston kirjat olikin jo luettuna taas kaikki. Tämä ei ollut edes mikään Susikoski-juttu, vaan ihan erillinen romaani. Tykkään kyllä Sariolan kirjoitustyylistä, vaikka tarinat hieman toiseen aikakauteen (ja sitä kautta kovin erilaiseen maailmaan) yleensä sijoittuvatkin. Kerronta on kuitenkin mielestäni oikein sujuvaa, jopa ihan nautittavaakin aina välillä. Sellainen ongelma näissä kuitenkin muistaakseni (kun joskus nuorempana näitä enemmänkin luin) oli, että eri kirjat muistuttivat vähän liikaakin toisiaan, mikä ei tietysti kovinkaan suuri ihme sinänsä ole noilla julkaisumäärillä. Sellaista hyvää "aivot narikkaan" -viihdettä, paljoakaan ei tarvinnut pysähdellä mitään pohdiskelemaan, senkun luki vaan. Ja sehän minulle kyllä sopii, ainakin tietyssä mielentilassa.

Chris Campion - Police
 
Ihan hyvin kirjoitettu ja informatiivinen bändielämäkerta. Se vaan vähän ihmetyttää, että kirjoittaja ei tunnu löytävän yhtään mitään positiivista kerrottavaa yhdestäkään bändin jäsenestä, tai heidän yhdessä tai erikseen julkaisemastaan musiikista. Miksi siis vaivautua kirjoittamaan kirja? Suosittelen tätä siis ennemmin bändin vihailijoille, kuin ihailijoille. Tällä kertaa suomennoksessa ei ollut juurikaan moitittavaa.

Pamukin Musta kirja
 
Ehkä liian korkealentoisia ajatusleikkejä makuuni, mutta samoileminen nuhruisen suurkaupungin kaduilla, vieraiden talojen käytävissä ja bordellien porttikongeissa on aina kiehtovaa. Erityisesti ihailen Pamukin kerronnassa siitä, kun hän pysäyttää kronologian, ja jatkaa sivukaupalla jostakin aiheesta: "...niin minä rakastin sinua; rakastin sinun tapaasi vilkaista hissin peiliin ikään kuin et katsoisikaan itseäsi, ja tapaasi tonkia sen jälkeen laukustasi jotain mikä oli jostain syystä juuri silloin tullut mieleesi; rakastin tapaasi sujauttaa jalkaasi korkokengät, joista toinen oli odotellut sinua tuntikausia kuin kaatunut purjelaiva ja toinen kuin kyttyräselkäinen kissa..."
 

 
Venla Hiidensalo: Mediahuora
 
Median raadollisuutta elävöitetään ja myyttejä tuuletetaan sujuvasti. Epäonnisesta päähenkilöstä kumpuava tahaton hihitys rytmittää kerrontaa paljonpuhuvasti.

Is this the real life? Queen - Rockin kuninkaalliset
 
Ei pahaa sanottavaa. Bändi itsessään oli kohtalaisen tylsä, vrt. pink floyd, joten tuskin siitä paljoa tuota riemukkaampaa kertomusta voi saada aikaan. Brian May on miltei väistämättä bändin kiinnostavin hahmo, vaikka Freddie saikin ehkä eniten actionia aikaan.
 
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
 
Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi uudelleenkirjoitettuna nykyaikaiseen kuosiin. Ok kepoinen lukemisto.
 
Kauko Röyhkä: Kreikkalainen salaatti
 
Hauska loppuratkaisu, hienoa tarinankuljetusta. Ehkä vähän ennalta-arvattava, mutta tykkäsin.
 
Liimatta ja Hynynen: Läski ja Rillipää
 
Monet hyvät naurut irtosi. Kevyttä ja toimivaa, niinkuin kreikkalainen salaatti.

Keke Urlaub:
Kauko Röyhkä: Kreikkalainen salaatti
 
Hauska loppuratkaisu, hienoa tarinankuljetusta. Ehkä vähän ennalta-arvattava, mutta tykkäsin.
 
Tykkäsin minäkin. Röyhkä on mestari kevyessä kerrontavassaan. Jos samaa linjaa luvassa Liimatalta ja Hynyseltä, lainaan oitis.

Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja naapurin mies
 
Upporikkaat venäläiset rakentavat valtavan hirsihuvilan Pietun kalamajan naapuriksi, ja mitä siitä kylillä taas seuraakaan. Ennakkoluuloja käsiteltiin taas ihan hauskalla tavalla, muutenkin aika paljon samoja vanhoja aihepiirejä pyöriteltiin; ei ehkä ihan parasta Simoa tämä, mutta lukihan senkin. Vielä yksi Kätkäläis-tarina näyttäisi olevan julkaistuna, mutta en taida nyt kuitenkaan pitää mitään kiirettä sen lukemisessa.
 
Samalta kirjailijalta luin lisäksi novellikokoelman Simon parhaat, joka vaikutti aika epätasaiselta (en tiedä oliko se loppujen lopuksi tosiaan, mutta sellainen kuva minulle ainakin nyt jäi), kuten novellikokoelmat usein ovat. Ihan sellaista perushauskaa luettavaa tämäkin silti, ei ehkä suorastaan ihan nauruhermoja repivää kuitenkaan, mutta eihän aina tarvitse ollakaan. Sellaisia "hyvän mielen juttuja".

tsugaru: Tykkäsin minäkin. Röyhkä on mestari kevyessä kerrontavassaan. Jos samaa linjaa luvassa Liimatalta ja Hynyseltä, lainaan oitis.
 
Linja ei siis ole ollenkaan sama ku Röyhkällä, vaan kumpikin pitkätukka pistää omaa taattua enemmän tai vähemmän mustaa ja itseironista huumoria vakavamman autobiografisen kerronnan ohella. Oikein mielenkiintoista seurata herrojen arkea.

Janne Gallen-Kallela-Sirèn - Minä palaan jalanjäljilleni : Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide
 
Vuosi sitten talvilomalla jaloviinalasien ääressä kaveri sanoi äkkiä, että taiteesta ei ole kyllä mitään hyöytyä, samalla kun katselimme jotain musaohjelmaa telkkarista. Hidasjärkisenä en vastannut hänen teoriaansa millään tavalla. Ehkä kaverini pitäisi lukea vaikka tämä kirja Gallen-Kallelasta.
 
Aika hieno kirja taiteilijasta, jolla oli ja on merkitystä myös suurien kokonaisuuksien kannalta. Harmi, että liian myöhään tajuttiin se, että Akselin olisi pitänyt saada kunnon rahoitus Kalevalan kuvittamiseksi kirjaksi.
 
Niin kuin monet muutkin sen aikaiset taiteilijat, Gallen-Kallela matkusteli paljon, sai vaikutteita, mutta aina palasi ja ikävöi juurilleen. Mihinkä niistä pääsee? Mutta se on myös osoitus nyky-Suomelle, että ei täällä voida käpertyä omaan itseemme, vaan samassa sopassa uimme muun maailman kanssa.
 
Gallen-Kallela-Sirènin kirja on aika definitiivinen paketti ainakin tälläiselle dilentantille kuin minä, mutta hyvien elämäkertojen lailla tämä on myös tiukka heijastus niistä ajoista ja maailmoista, joissa kohde asui. Venäläinen psykologi Lev Vygotski sanoi: "Yksilö ikään kuin sisäistää kollektiivisen (sosiaalisen) toiminnan - kulttuurin - ja sen käyttämät työvälineet ja merkit oman yksilöllisen toimintansa ja yksilöllisen tietoisuutensa ja toimintansa osaksi." Pystyykö sitä tämän paremmin sanomaan? Ei.

John Irving: The World According to Garp
 
Eli Garpin maailma tuli luettua, englanniksi toki, kun sellainen sattui kirjastosta löytymään. Olin rakastunut Irvingiin pari vuotta aiemmin Owen Meanyä lukiessani, enkä pettynyt tähänkään. Vertailu on vaikeaa, sillä Owen Meanyn lukemisesta on vain epätarkkoja muistikuvia, mutta lukukokemus oli pitkälti samankaltainen: viime aikoina lukemiini Hercule Poirot -tarinoihin verrattuna järkälemäinen kirja sai mielenkiintoni hitaasti syttymään, ja alussa lukemisessani oli liiaksikin taukoja. Kuitenkin, edetessäni kirjaa huomasin yhtäkkiä - kuten Owen Meanynkin kanssa - tarinan vieneen minut mukanaan; parina viime iltana minulla alkoi olla hyvin suuria vaikeuksia laskea kirjaa käsistäni.
 
John Irving on mestarillinen kirjailija. Kerronta on nerokasta ja tarina ällistyttävän hienosti kokoon nivottu. Kirjailija T.S. Garpin elämäkerta on hetkittäin tummanpuhuva, hetkittäin hyvin lämmin - oikeastaan minusta tuntui, että kirja ei ollut läheskään niin synkkä tai surullinen, kuin väitetään. Tapahtumat itsessään olivat kyllä paikoitellen hyvinkin synkkiä ja surullisia, mutta Irvingin kerronnassa oli jotain hyvin hienovaraista, tunnelatausta lieventävää. Kuin kertojan itsensä tunteet olisivat koko ajan olleet niin äärimmäisen etäisiä varsinaisesta tilanteesta, että sävy alkoi tuntua jo ironiselle. Ennen kaikkeahan romaani oli komedia. Jos välillä tuntuikin, että joutui tapahtumien keskellä vain nielemään kyyneleitään, sai kirjaa lukiessa nauraa sitten senkin edestä. Välillä ehkä hieman molempia. Ei sillä, että huumori olisi ollut erityisen korostettua. Ehkä huumorintajuni on vain hieman outo.

Löytyi uusi kirjailija:
 
Ishiguro: Yösoittoja
 
Lyhyitä kertomuksia, jotka kaikki jollakin tavoin sivuavat musiikkia. Elokuva Pitkän päivän ilta on tehty Ishiguron romaanin pohjalta. Tässäkin voivat juonenkäänteet olla absurdeja, tai hysteerisiin mittasuhteisiin kasvavan koomisia. Toisaalta pohjavireenä voi vaihdella surumielisyys ja menetetyt mahdollisuudet.

Ishigurolta suosittelen juuri tuota Pitkän päivän iltaa, lienee kirjailijan suurin onnistuminen. Silmissä siintävät vuoret ja Ole luonani aina ovat myös hyviä. Mies tosin kierrättää surutta samoja teemoja, samantyyppistä epäluotettavaa kertojaa ja samaa kieltä kirjasta toiseen, mutta ainakin nuo kolme tekevät asiat tarpeeksi eri tavoin toimiakseen. Me orvot oli puolestaan niin nähty, ylipitkä ja huono, etten ole sen jälkeen Ishiguroon uudestaan tarttunut. Ja niin, itse luin nuo englanniksi, mutta suomentaja Helena Bützow on suoriutunut loistavasti ainakin Don DeLillon kanssa, joten tuskin käännöksissäkään on moitteen sijaa.

papitsu: John Irving: The World According to Garp
 
Eli Garpin maailma tuli luettua,
 
John Irving on mestarillinen kirjailija. Kerronta on nerokasta ja tarina ällistyttävän hienosti kokoon nivottu. Kirjailija T.S. Garpin elämäkerta on hetkittäin tummanpuhuva, hetkittäin hyvin lämmin - oikeastaan minusta tuntui, että kirja ei ollut läheskään niin synkkä tai surullinen, kuin väitetään. Tapahtumat itsessään olivat kyllä paikoitellen hyvinkin synkkiä ja surullisia, mutta Irvingin kerronnassa oli jotain hyvin hienovaraista, tunnelatausta lieventävää. Kuin kertojan itsensä tunteet olisivat koko ajan olleet niin äärimmäisen etäisiä varsinaisesta tilanteesta, että sävy alkoi tuntua jo ironiselle. Ennen kaikkeahan romaani oli komedia. Jos välillä tuntuikin, että joutui tapahtumien keskellä vain nielemään kyyneleitään, sai kirjaa lukiessa nauraa sitten senkin edestä. Välillä ehkä hieman molempia. Ei sillä, että huumori olisi ollut erityisen korostettua. Ehkä huumorintajuni on vain hieman outo.
 
Kun tuo kirja oli suomennettu, serkkuni kehui sitä. Ei muuta kuin lukemaan ja olihan se nuorna miehenä huikea kokemus, hauska ja koskettava. Olen sen kai lukenut ainakin pari kertaa. Kaikki isäni hotellit oli myös mieleeni, mutta myöhemmän tuotannon kanssa olemme Irvingin kanssa etääntyneet toisistamme. Esim. Sirkuksen poika oli aika puuduttava (minulla on ko. kirjassa Irvingin omakätinen omistuskirjoitus, jee jee).
 
Ehkä sitä nuorena tykkää amerikkalaisista kirjailijoista, sitten siirtyy raskaaseen, synkempään kamaan, kun elonpäivät hupenevat kuin Espanjan eurot.

Nyt lainasin taas sarjakuvia: Fingerporikokoelma nimeltään Kamppailuni (niitä natsi- yms. aiheisia strippejä) sekä Viivi & Wagner -pokkari nimeltään Kuumaa hiekkaa. Jälkimmäisessä taisin naurahtaa kerran, mutta Fingerporit hymyilyttivät minua kyllä edelleen, vaikka entuudestaan tuttuja juttuja olivatkin.

NHR: Nyt lainasin taas sarjakuvia: Fingerporikokoelma nimeltään Kamppailuni (niitä natsi- yms. aiheisia strippejä) sekä Viivi & Wagner -pokkari nimeltään Kuumaa hiekkaa. Jälkimmäisessä taisin naurahtaa kerran, mutta Fingerporit hymyilyttivät minua kyllä edelleen, vaikka entuudestaan tuttuja juttuja olivatkin.
 
Fingerporin Heräämisoppaan ostin lapselle joululahjaksi.
 
Joku siinä on, että Viivi & Wagnerin naurahduttamiset ovat harvenemaan päin. Olisikohan jollakin analyysiä tästä?

tsugaru: Fingerporin Heräämisoppaan ostin lapselle joululahjaksi.
 
Joku siinä on, että Viivi & Wagnerin naurahduttamiset ovat harvenemaan päin. Olisikohan jollakin analyysiä tästä?
 
Ehkä se asetelma ja ne jutut alkaa olemaan pikkuhiljaa aika kulahtaneita.
 
e: Itse asiassa nyt kun katsoin, niin viime aikoina on ollut ihan hyviä juttuja.

Jonathan Swift - Gulliverin retket
 
Ei varsinaisesti mikään lasten satukirja, vaan purevaa satiirin muotoon puettua yhteyskuntakritiikkiä. Etenkin kaksi viimeistä ennestään minulle vähemmän tunnettua kertomusta olivat aika hulvattomia. Ihminen kuvataan varsin raadollisena olentona ja hyvinhän tuo pitää edelleen paikkansa...