Media ja viihde ›

Isaac Asimovin Alaston aurinko loppui viime yönä. Ihan kiva, aika lyhyt vaan. Tai siis ei tota ois pitänyt pitkittää, mutta tykkään viettää pidempään saman tarinan parissa.
 
E: Luin ketjua taaksepäin ja Milkopko se oli joka mainitsi Amerikan psykon. Sehän tosta hyllystä tarttuukin seuraavaksi kouraan.

Parhaita Vares-kirjoja on vaikea nimetä, mutta itse pidän erityisesti sarjan ensimmäisestä kirjasta Moukanpeli (86). .
 
Ehkä kuitenkin ne, jotka eivät vielä ole minä-muodossa kirjoitettuja.
 
(Olen itse lievän allerginen minä- kerronnalle, mutta vareksessa se kyllä toimii siedettävästi)

Mä koitin kans joskus noita Mäen Vares-kirjoja lukee, mutten tykänny oikeen yhtään. Ainoo mikä yhtäänkään mulle toimi oli se "tulevaisuuskuvaus", oisko ollu Hard Luck Cafe nimeltään. Leffoista sensijaan OLEN tykänny, taidan olla vähä outo tapaus taas tässäki suhteessa... ;)
 
Ite lukaisin just eilen uudestaan Valtteri Suomalaisen kirjan Sauna Syyriassa. Edesmenneen pilapiirtäjä Kari Suomalaisen (joka oli muuten kuvittanut kirjan) edesmenneen pojan sekalaisia muisteluita YK-ajoiltaan, siis. Nopealukuinen kirja, jossain määrin ehkä vähä sekavahkokin, mut aika hauska kuitenki. Tommosia parin sivun mittasia anekdootteja vaan. Aika lailla samaa tyyliä mitä oli se aikasempiki kirja, nimeltään Kuolet vain kahdesti, jossa Valtteri muisteli kauttaan patologin apulaisena (tai jonain semmosena) sairaalassa. Se tais kyl olla viä parempi, ainaki jos mun muistikuviin on luottamista...
 
Ja nyt on sitte taas Enqvistiä menossa, Kosmoksen hahmo, hyvältä vaikuttaa ainaki alun perusteella tääki...
 
E: Tän Enqvistinki oon tainnu just hiljan (so. parin vuoden sisään) kyl lukee, mut eise mitn...

Rommipäiväkirja loppui ja yllätti hyvyydellään. Nyt menossa Jonathan Safran Foerin Everything is illuminated - puolet takana ja ansainnut jo ehdokkuuden lempikirjojeni joukkoon.

Leif GW Persson: Ken lohikäärmeen surmaa.
 
Murhaa selvitellään, näennäisen selvä tappo ei olekaan ihan niin selvä. Juonessa ei ole mitään perin erikoista, mutta päähenkilö, komisario Bäckström teki tästä hauskan kokemuksen. Siinä, missä joku Wallander on vähän juoppo mutta pyrkii vain hiotamaan hommansa, Bäckström on varsin avoimesti juoppo, rasisti, narsisti ja oikaisisi tutkimuksissakin.
 
Muutamaan otteeseen piti tyrskädellä ääneen kun komisarion toilauksia luki, vaikka loppuratkaisu olikin ehkä jopa vähän arvattavissa oleva.
 
Suositellaan.

AP: Leif GW Persson: Ken lohikäärmeen surmaa.
 
Murhaa selvitellään, näennäisen selvä tappo ei olekaan ihan niin selvä. Juonessa ei ole mitään perin erikoista, mutta päähenkilö, komisario Bäckström teki tästä hauskan kokemuksen. Siinä, missä joku Wallander on vähän juoppo mutta pyrkii vain hiotamaan hommansa, Bäckström on varsin avoimesti juoppo, rasisti, narsisti ja oikaisisi tutkimuksissakin.
 
Muutamaan otteeseen piti tyrskädellä ääneen kun komisarion toilauksia luki, vaikka loppuratkaisu olikin ehkä jopa vähän arvattavissa oleva.
 
Suositellaan.
 
Bäckström on eittämätön klassikkohahmo. Emilin toiminnasta on riisuttu pois kaikki sankarillisuus ja jäljelle jää olennainen: tyhmyys, ahneus, laiskuus ja AP:n luettelemat ulottuvuudet.
 
Varekset menevät kaikki samalla muotilla, mutta ei se mitään: niiden kuuluukin mennä. Jaloviina, Laitilan kukko, huonot puujalkavitsit ja kännissä herätyt aamut uuden naisen vieressä. Oheisena vielä joku murhantutkinta. Yksi Vares on jäänyt kesken ja se oli erilainen Vares. Hard Luck Cafe ei uponnut ollenkaan.
 
Kotimaisia dekkareita meni Vareksen Valkovenäläisen lisäksi Marko Kilven Jäätyneitä ruusuja. Edustaa tätä pohjoismaista realismidekkarigenreä. Mutta voisi kyllä lukea sen toisenkin Kilven, sitten joskus.

Aijjoo. Kirjaston poistolaatikosta tarttui mukaan Esa Pakaris- elämäkerta "Hattu ja hanuri".
 
Mahtavaa tekstiä, kiitos toimittaja Maarit Niiniluodon. Tätä lähes ahmii. Ihan loppuun asti ei päästä: kirja on tehty vuonna 1980.
 
Ja herrajjumala, tässähän pannaan ja ryypätään enemmän kuin Vareksessa koskaan. Osattiin sitä 30-luvullakin.

M. John Harrison: Valo

Varsin mielenkiintoinen, joskin erittäin ristiriitaiset fiilikset jättävä scifistely. Kirjassa seurataan limittäin kolmea juonilankaa: vuonna 1999 seikkailee Michael Kearney -niminen fyysikko ja sarjamurhaaja, kun taas toisaalla, vuodessa 2400 seurataan ihmiskehostaan luopuneen avaruusaluskapteeni Seria Mau Genlicherin ja virtuaalitodellisuusnarkkari Ed Chianesen seikkailuja. Temaattisena kytköksenä näiden hahmojen välillä toimii pakeneminen: tarkalleen ottaen mitä, se ei aina ole kaikille hahmoillekaan selvää ja tarkalleen ottaen minne, se on vielä enemmän arvoitus.

Fokus on tiukasti näissä kolmessa hahmossa ja se on sinänsä poikkeuksellisen kiintoisaa koska Valo on eräänlainen hahmotutkielma enemmän kuin mikään über-avaruusooppera, vaikka konteksti onkin tiukasti scifihtävä. Hahmot ovat itsessään melko epämiellyttäviä ja vähän luonnevammaisia eikä kaikkia heidän tekojaan voi mitenkään puolustella. Seria Maun hahmo kasvaa näistä kolmesta kiinnostavimmaksi ja koskettavimmaksi, kun taas Kearneyn motivaatioita olisi voitu syventää enemmän tai sitten vuoden 1999 juonta mahdollisesti lyhentää kokonaisuuden siitä kärsimättä. Lisäksi Seria Maun seikkailuissa oli eniten tuota konkreettista scifi-puolta ja kiehtovia yksityiskohtia, esim. nämä varjo-operaattorit ja koko symbioosi avaruusaluksen kanssa.

Kerronta vuorottelee kappaleittain näiden kolmen hahmon välillä, kiihtyen loppua kohden, ja kuinka nämä tarinalinjat lopulta kohtaavat ja ovat liitoksissa, paljastuu vasta aivan viimeisten kappaleiden aikana, jolloin loppuratkaisu ja kaiken perimmäinen tarkoitus tuntuu lähes väkisinkin hieman kiirehdityltä ja pikaiselta jättäen lukijan nälkäiseksi. Tämän lisäksi jäi kyllä mietityttämään, että missasinkohan jotain oleellista yksityiskohdista ja paljastaisiko kirja enemmän, jos sen lukisi toistamiseen. Suomennoksessa tosin häviää ainakin yksi todella oleellinen asia. Aika paljon tuota pohjustusta oli pitkin kirjaa ja muutamat koukut tajusi helposti, mutta jossain vaiheessa mietin myös että oliko ihan kaikki tarpeen, suhteessa siihen päämäärään. Vähän ongelmallinen tapaus sikäli, että pohjimmiltaan tämä on hahmovetoinen teos, mutta kuitenkin yhdistävänä tekijänä on jokin suurempi juttu, joka kuitenkin käydään läpi hyvin nopeasti ja sitten sitä miettii että mites nämä painotukset nyt meni, koska suhteessa toiseen jompikumpi tuntuu jossain määrin merkityksettömältä juuri ennen sitä viimeistä niittiä, kun palaset loksahtavat. Ole tästä nyt sitten jotain mieltä. Noh, olihan tämä hyvä kirja silti.

Jonathan Safran Foer: Everything is illuminated
 
Loistava.
 
All quiet on the western front olisi seuraavana edessä.

ashley kahnin kirjoittaman kind of blue-modernin jazzin avain. Ihan mielenkiintonen kirja Miles Davisin kind of blue-albumin synnystä ja jazzista muutenkin. Miles Davisistakin opin rutkasti uutta
 
Tulevana yhteiskuntatieteilijänä olen aloittanut Max Weberin "protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki"-teosta. niin stnan monimutkasta tekstiä että täytyy ilmeisesti vaihtaa johonkin helpompaan kirjallisuuteen.

Seppo Lampela - Hullu Klovni
 
Seppo Lampelan eli Steen1:n debyyttikirjan luin kaverin suosituksesta. Sen verran kova oli että parissa illassa tuli ahmittua läpi. Piriä imuroidaan nokkaan, hatsi palaa ja kossulonkerot katoavat parilla hörpyllä. Välissä keräillään ketunraatoja tien laidalta ja väsäillään niistä riistakäristystä, toisena hetkenä vaihdetaan Disney-leffat lastenhuoneessa eläinpornoon. Ei tämä silti pelkkää sekoilua ole, vaan Lampela kirjoittaa välillä ihan hyvää tilitystä suuryrityksistä ja kapitalismista. Kirja on sopivan mittainen, kompakti, mutta loppuu silti vähän töksähtäen hyvän alun ja puolivälin jälkeen. Siltikin, ensimmäiseksi kirjaksi mukaansa tempaava ja hyvin kirjoitettu opus.

Juhani Syrjän "Juhani 2002".
 
Kirjailijan päiväkirja vuoden ajalta, mies viettää kesantovuotta kotonaan Merikarvialla.
 
Sujuvaa tekstiä, mutta ehkä vähän puuduttavaa: ukko käy päivittäin verkoilla ja raportoi montako siika- ja ahvenfilettä taas on tehty.Välillä ihmetellään luontoa, ilalla käydään saunassa ja juodaan viinaa. Syksystä iso osa menee hirvijahdin vaiheita kertoillessa.
 
Kademielihän lukiessa herää tietty myös, pl. hirvijahti suolistuksineen päivineen.

NHR: Nyt alotin Remeksen Ruttokelloja lukemaan, ja hyvältä vaikuttaa tääkin taas. Entiä onko näis vähäniinku tarkotuski lukee vaan, eikä suotta pysähdellä miettiin mitään, mut juur niin ite ainaki teen ja tuntuu toimivan! :D
 
Mitenpäs muutenkaan, Remeksen teokset ovat keskinkertaisuuden riemuvoittoja ja mies itse on kirjailijana täysin mauton ja hajuton.

hmv: Mitenpäs muutenkaan, Remeksen teokset ovat keskinkertaisuuden riemuvoittoja ja mies itse on kirjailijana täysin mauton ja hajuton.
 
Kamalinta kaikessa, että ukko tekee tällä täysin ei-riskittömällä rymistelyllään ilmeisesti ihan hyvän tilinkin.
 
Vähän nuo ovat kuin kahden tähden lauantai-actionit telkussa.

Paulo Coelho: Portobellon noita
 
Coelhon kirjoissa on se ongelma, että ne on loppujen lopuksi varsin samasta puusta veistettyjä. Tätä aloin lukemaan kun ei oikein saanut Zafirin lukemista lähtemään kunnolla käyntiin. Tämä oli kyllä jotenkin mukanaan pitävämpi alusta lähtien, mutta lässähti vähän ehkä lopussa. Alkemisti on kyllä edelleen sen paras lukemani Coelho.

Deep Shadow: Alkemisti on kyllä edelleen sen paras lukemani Coelho.
 
Veronika decides to die eli Veronika päättää(?) kuolla oli minusta Alkemistin kanssa samaa luokkaa. Eikä Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin ollut sekään hassumpi.

Chuck Palahniuk - Pygmy
 
Sainpa tuonkin viimein päätökseen. Ensimmäinen englanniksi lukemani kirja moneen vuoteen. Sanajärjestys on hieman erikoinen, joten parikymmentä sivua meni totutellessa tekstiin, mutta sitten kun siihen pääsi sisään, kirja vei mukanaan. Hauskaa satiiria. Eipä pettänyt Palahniuk vieläkään.
 
Seuraavaksi sitten lukuun Emmanuel Carrèren Viikset (miees).

Juha Vuorinen: Veljekset Vaselin
 
Aika hauska dekkari, vaikkei ehkä kauheen perinteinen semmonen ollukkaan. Tapahtumat tuntu olevan taas melkosta röytöö, mut mielestäni ihan suht seurattava juoniki sieltä silti löyty. Händiä lainatakseni: "Ensin mä olin et ei vittu, mut sitte mä olinki et ei saatana!" :D
 
E: Kuvitusta (siis niitä "hienoja" kaaviokuvia erilaisista tapauksista) pidin tässä muuten ihan turhana.

hmv: Mitenpäs muutenkaan, Remeksen teokset ovat keskinkertaisuuden riemuvoittoja ja mies itse on kirjailijana täysin mauton ja hajuton.
 
Ainakin se on kai ensimmäisten kirjojen jälkeen alkanut vähän selvittää taustoja kirjoja varten. Toivottavasti. Ensimmäisen tai toisen kirjan Cambridge (UK) vaikutti siltä että kirjoittaja ei ollut paikanpäällä käynytkään.

aleksi: Veronika decides to die eli Veronika päättää(?) kuolla oli minusta Alkemistin kanssa samaa luokkaa. Eikä Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin ollut sekään hassumpi.
 
No joo, Veronika oli kyllä hyvä. Tuota Piedrajokea en ole lukenut, mutta kai sekin täytyy jossain vaiheessa luettavaksi hommata.