Musiikkibisnes ›

Rumba: Värinää + Nousussa, about 2001, saattoi olla enemmänkin kuin neljä kertaa.
 
Siis kaksi kertaa Nousussa ja kaksi kertaa Värinässä? Vai kerran Nousussa ja kolme kertaa Värinässä? Vai kolme kertaa Nousussa ja kerran Värinässä? Saman vuoden aikana?
 
Kuinka monta juttua Rumbassa on viimeisen kolmen vuoden aikana ollut Jack ja Meg Whiten edesottamuksista? Montako oikeasti mielenkiintoista levyä he ovat tehneet?
 
Pari mielenkiintoista levyä, jokusen helvetin hienon musiikkivideon, hyviä keikkoja ja muutaman hyvän biisin.
 
Täytyy muistaa, että rocklehtiä eivät kiinnosta bändit, vaan ilmiöt. Jaa miksi? Musiikista kirjoittaminen on kuin kuvaisi arkkitehtuuria tanssimalla, sanoi joku joskus. Ilmiöistä onkin jo paljon helpompi kirjoittaa.
 
White Stripesin tapauksessa kiinnostavuuskerrointa nostavat pariskunnan tyylikäs ulkomuoto (rock'n'roll revivalin virallinen kansikuvapari), maailmansuosion saavuttaminen minimalistisella musiikilla, "Jack White keksi bluesin uudelleen", "onko ne sisarukset vai eikö ne oo", kansainvälinen hypetys ja niin edelleen.
 
Rockmaailma elää sykleissä, joissa voimat ja vastavoimat tappelevat. Kun kovalevyrock ja protoolshevi vietiin tarpeeksi pitkälle, jengi alkoi janota rupea ja räkää. Kun modernismi alkoi kyllästyttää, sille syntyi vastavoimaksi viimeaikainen retrobuumi. Jne. jne. White Stripes osui oikeaan saumaan ja Elephantin myötä - henkilökohtaisena mielipiteenäni - hypetys kohtasi substanssin. (Olipas kaksi hienoa sanaa melkein peräkkäin.)
 
Joo, Bama Lama Lu Parteet olivat hieno sauma, ja harvinaislaatuinen mahdollisuus nostaa "Kallio-rock" houseband-meningillä tietoisuuteen.
 
Kyllä mun täytyy nostaa hattua myös esimerkiksi 69 Eyesin alkuaikojen meiningille, vaikken niiden musaa voikaan sietää. Bändi rakensi itselleen tyhjästä diggaripiirit väsäämällä itse omaa fanzinea, panostamalla kaiken maailman esteettiseen sälään jne.
 
Tai joku Maj Karman Kauniit Kuvat, joka perusti oman festarin, kun ei muuten saanut keikkoja.
 
Tai Waltari, jota ei ymmärretty Suomessa ja joka hyppäsi sitten pakettiautoon ja lähti Berliiniin metsästämään levytyssopimusta vailla tietoa asunnosta, treenikämpästä tms. Ja kuinka ollakaan, jo tokana päivänä tuli levydiili.
 
Kun jaksaa tarpeeksi uskoa omaan juttuunsa ja nähdä vaivaa sen eteen, kyllä se palkitaan. Suurimpia ruikuttajia ovat ne, jotka eivät jaksa vääntäytyä edes sinne Factoryyn keikalle, "kun se on niin kusinen läävä" ja odottavat, että joku tulee treenikämpälle tarjoamaan levydiiliä.
 
Pikkasen vain harmittaa, että tuo kitararock-aalto nousi juuri siihen tyhjiöön, joka oli jäänyt Wanna-Beesin, Usherboysin, Lunatunesin, Refreshmentsin ym. bändien lopulta väsyessä hakkaamaan päätään seinään. Mua ihan oikeasti vähän harmittaa Viljami Puustisen "This is USA" -kirjassaan esittämä maailmankuva, missä historia alkaa siitä kun Jack Meatbeatista tulee Fleimarit.
 
This is USA on kyllä niin sisäpiirin meininkiä että. Ei siinä mitään, hauskahan niitä päihdesekoiluja ja paskarokkarin keikka-arkeen liittyviä episodeja on lukea, mutta kuinka moni niistä bändeistä loppujen lopuksi teki mitään musiikillisesti merkittävää. This is Heinähattu olisi ollut kirjalle parempi nimi.
 
MUTTA - takaisin asiaan. En ole vakuuttunut vielä yhdestäkään esimerkistä, jossa mainosmarkat korreloisivat hypetyksen kanssa. Olemme siis edelleen eri mieltä, ja hyvä niin.

Mitähän se Juustopäät sai? Oliko kaksi levyä ja muutama keikka? Big deal.
 
Sen enempään keskusteluun kommentoimatta, muistin mukaan Juustopäät teki sentään neljä levyä, joista kai toka sai jopa kultalevyn + esim. monia isompia festarikeikkoja useana vuonna. Mun mielestä tommosta voi pitää tän päivän ylihektisissä ja kärsimättömissä musabisneksissä jo jonkunnäköisenä saavutuksena. Hemmot vaan sattu valitsee idioottimaisen nimen.

Sen enempään keskusteluun kommentoimatta, muistin mukaan Juustopäät teki sentään neljä levyä, joista kai toka sai jopa kultalevyn + esim. monia isompia festarikeikkoja useana vuonna. Mun mielestä tommosta voi pitää tän päivän ylihektisissä ja kärsimättömissä musabisneksissä jo jonkunnäköisenä saavutuksena. Hemmot vaan sattu valitsee idioottimaisen nimen.
 
Juu, ja mikäs tää näiden samojen tyyppien uuden virityksen nimi olikaan, TJ Ääretön? Heh.

none:
Siis kaksi kertaa Nousussa ja kaksi kertaa Värinässä? Vai kerran Nousussa ja kolme kertaa Värinässä? Vai kolme kertaa Nousussa ja kerran Värinässä? Saman vuoden aikana?

 
En muista. Saattoi olla useamminkin; kiinnitin silloin asiaan huomiota iahn olosuhteiden pakosta. 2000-2001 Fu-Tourist joka tapauksessa sai enemmän kuin ansaitsemansa sivumäärän Rumbassa.
 
Tai Waltari, jota ei ymmärretty Suomessa ja joka hyppäsi sitten pakettiautoon ja lähti Berliiniin metsästämään levytyssopimusta vailla tietoa asunnosta, treenikämpästä tms. Ja kuinka ollakaan, jo tokana päivänä tuli levydiili.
 
Jos tuntee Mike Korbiekin, ei ole tyhjän päällä. Jälkeenpäin oluella mies tunnusti jotakuinkin siihen tapaan, että uransa pahimmat pettymykset olivat Wanna-Beesin menestymättömyys ja Waltarin menestys.

En muista. Saattoi olla useamminkin; kiinnitin silloin asiaan huomiota iahn olosuhteiden pakosta. 2000-2001 Fu-Tourist joka tapauksessa sai enemmän kuin ansaitsemansa sivumäärän Rumbassa.
 
Eihän Rumbassa edes ollut Nousussa- tai Värinää-palstoja vuonna 2000, ne tulivat vasta 2001 loppuvuodesta.
 
Jos tuntee Mike Korbiekin, ei ole tyhjän päällä. Jälkeenpäin oluella mies tunnusti jotakuinkin siihen tapaan, että uransa pahimmat pettymykset olivat Wanna-Beesin menestymättömyys ja Waltarin menestys.
 
Kuka on Mike Korbiek?
 
Joka tapauksessa, Waltari oli täällä bändi, johon "kukaan ei halunnut koskea metrisellä kepilläkään" (J. Berglund), mutta jampat eivät lannistuneet vaan lähtivät katsomaan, josko sakemanni lämpenisi. Ja lämpenihän se.
 
Ottamatta kantaa kumpaankaan bändiin, Wanna-Beesin kaltaisia kitarabändejä oli maailmassa ziljoona, Waltaria (onneksi) vain yksi.
 
Oho, tuli sittenkin otettua kantaa.

Kuka on Mike Korbiek?
 
Twang, Berliini. Dj-promoottori-levykauppias-toimittaja-moottori. Mies, joka avasi Saksan suomirokkareille.
 
Joka tapauksessa, Waltari oli täällä bändi, johon "kukaan ei halunnut koskea metrisellä kepilläkään" (J. Berglund), mutta jampat eivät lannistuneet vaan lähtivät katsomaan, josko sakemanni lämpenisi. Ja lämpenihän se.
 
Heillä oli ennestään rutiinia digata alamittaisia kiharatukkaisia kiekujia?
 
Ottamatta kantaa kumpaankaan bändiin, Wanna-Beesin kaltaisia kitarabändejä oli maailmassa ziljoona, Waltaria (onneksi) vain yksi.
 
Oho, tuli sittenkin otettua kantaa.
 
Periaatteessa olet oikeassa, mutta mieluummin kuuntelen ziljoonaa keskinkertaisen hyvää bändiä kuin Kärtsy Hatakan hedelmäcocktailin kaltaisia visioita, kaikella kunnioituksella. Sitä paitsi, mielestäni Lankisen Kake on yksinkertaisesti parempi biisinikkari - vaikkei sitä kaikilta WB-levyiltä kuulekaan (no, ehkä Vegetable House Timeltä).

Twang, Berliini. Dj-promoottori-levykauppias-toimittaja-moottori. Mies, joka avasi Saksan suomirokkareille.
 
Niinpä juu. Nimi olikin etäisesti tuttu.
 
Toinen vähän myöhemmin suomirokkareille tai paremminkin -hevareille helvetin tärkeä hahmo on ollut Silke Fiedler, jonka sukunimi muuttui sittemmin Yli-Sirniöksi Waltarin Samin pamautettua tämän kanssa naimisiin.
 
Heillä oli ennestään rutiinia digata alamittaisia kiharatukkaisia kiekujia?
 
Fairies wear boots?
 
Saksalaisten musiikkimaku nyt on yhtä perverssi kuin brittiläinen keittiö.
 
Periaatteessa olet oikeassa, mutta mieluummin kuuntelen ziljoonaa keskinkertaisen hyvää bändiä kuin Kärtsy Hatakan hedelmäcocktailin kaltaisia visioita, kaikella kunnioituksella.
 
Nyt ei ollut kysymys siitä, mitä Kivi Larmola tykkää kuunnella, vaan siitä, kummalle bändille oli enemmän tilausta Saksan territoriossa 90-luvun alussa.
 
Sitä paitsi, mielestäni Lankisen Kake on yksinkertaisesti parempi biisinikkari - vaikkei sitä kaikilta WB-levyiltä kuulekaan (no, ehkä Vegetable House Timeltä).
 
"Albert on maailman paras kitaristi, mutta Albert ei nyt pysty soittamaan..."
 
No joo. Pidän kyllä henk. koht. Kärtsyä parhaimmillaan helvetin hyvänä biisintekijänä, jolla on kyky tehdä tarttuvia melodioita, mutta tyylitaju ja itsekritiikki onkin sitten asia erikseen.
 
Puhutaanko välillä omakustanteista?
 
Saivatko Pizza Enrico ja Pikku G mielestäsi tarpeeksi tilaa mediassa?

Nyt ei ollut kysymys siitä, mitä Kivi Larmola tykkää kuunnella, vaan siitä, kummalle bändille oli enemmän tilausta Saksan territoriossa 90-luvun alussa.
 
Ei kummallekaan, vaan ennen suomimetallin murtautumista ehkä Two Witchesin gooteille, jotka löysivät Schwartzwaldista mainion kotimarkkina-alueen.
 
Tunnenko mä sut? Luultavasti tunnen, mutta laita nimesi vaikka pikaviestinä jos et julkisesti laita, niin voidaan jatkaa keskustelua oikeilla nimillä, kuten aikuisten tapana on. (EDIT: Sä näemmä tunnet mut, mä en tiedä kuka sä olet.)
 
"Albert on maailman paras kitaristi, mutta Albert ei nyt pysty soittamaan..."
 
Melkein, joo:-)
 
Puhutaanko välillä omakustanteista?
 
Saivatko Pizza Enrico ja Pikku G mielestäsi tarpeeksi tilaa mediassa?
 
Tarkoitatko omakustannevaiheessa, vai siinä vaiheessa kun tuotantoyhtiöt "löysivät" heidät? Jälkimmäisessä ehdottomasti, ensimmäisessä vähän niin ja näin. Nuo paljon kohutut nettisuosiot ovat hemmetin vaikeita arvioida jos ei itse kuulu kohderyhmään, ne leviävät täsmämarkkinointina kuin kirkonpolttajien kasetit.

Ei kai tää keskustelu näin pysähtynyt?
:-(

Omakustanteista ja mihin kannattaa lähettää: eräs helsinkiläinen orkesteri oli sopinut keikan (/keikkoja?) Kaakkois-Suomeen. Soittivat paikalliseen levykauppaan, ja kysyivät voisivatko tuoda omakustanteita myyntiin, kun olisi tuo keikkakin samana viikonloppuna.
Ja hoplaa, menee kolme viikkoa keikasta, kaikki kymmenen kappaletta plattaa on myyty. Bändi on maininnut mistä niitä saa, levykaupassa laitettiin levyt omakustannehyllyn sijaan bändin edustaman genren hyllyyn ja arvostelu lehdessä auttoi asiaa (se oli joku näistä Suomen valtakunnallisista musiikkilehdistä).
Pieni esimerkki, mutta siitä se lähtee.

Ei kummallekaan, vaan ennen suomimetallin murtautumista ehkä Two Witchesin gooteille, jotka löysivät Schwartzwaldista mainion kotimarkkina-alueen.
 
Two Witches on kyllä ehkä maailman sitkein orkesteri. Marginaalimusiikin marginaalissa, alakulttuurin alapuolella toistakymmentä vuotta. Kuten joku joskus sanoi, "niistä ei tykkää kuin ehkä kahdeksan ihmistä, mutta pitää olla niitäkin bändejä, joista ne kahdeksan ihmistä tykkää".
 
Tunnenko mä sut? Luultavasti tunnen, mutta laita nimesi vaikka pikaviestinä jos et julkisesti laita, niin voidaan jatkaa keskustelua oikeilla nimillä, kuten aikuisten tapana on. (EDIT: Sä näemmä tunnet mut, mä en tiedä kuka sä olet.)
 
Et sä mua varmaankaan tunne, enkä mäkään sua. Oletin vain käyttäjäprofiilisi perusteella, että sun sukunimi on toi L:llä alkava. Sori, kun lipsautin. =)
 
Tarkoitatko omakustannevaiheessa, vai siinä vaiheessa kun tuotantoyhtiöt "löysivät" heidät? Jälkimmäisessä ehdottomasti, ensimmäisessä vähän niin ja näin. Nuo paljon kohutut nettisuosiot ovat hemmetin vaikeita arvioida jos ei itse kuulu kohderyhmään, ne leviävät täsmämarkkinointina kuin kirkonpolttajien kasetit.
 
Joo, ja tuotantojen "ulkoistaminen" tuotantoyhtiöille sekoittaa pakkaa entisestään omakustanteiden, pienkustanteiden ja ns. oikeiden levy-yhtiöiden välillä.
 
Siihen suuntaanhan bisnes taitaa olla menossa täällä Suomessakin. Mikäs siinä, parhaimmillaan levy-yhtiö välttää riskin saadessaan markkinoitavaksi valmiin tuotteen ja säästää A&R-sählingissä samalla kun artisti saa paremmat provikat pystyessään kilpailuttamaan levy-yhtiöitä.

Jos teistä on kirjoitettu lehdissä, eikun valokopiot mukaan, jos teillä on sata keikkaa edessä ......
 
Kannattaa kuitenkin varoa lähettämästä juttua jossa on asia virheitä. Esim. taannoin promosimme keikkojamme paikallislehtiin ja leike nippussa oli yksi juttu jonka kuvatekstiin oli päässyt sekaannus. Niin että soittajat ja soittiment olivat sekaisin ja bändissämme oli kaksi basistia eikä yhtään rumpalia. Tämän "erikoisuuden" sitten lähes kaikki aktiiviset toimittajat bongasivat juttuunsa vaikka mukana oli tietysti oikeat kokoonpanotiedot moneenkin otteeseen.

Ja sitten huonot uutiset: omakustanteita ei yleensä arvostella levyarvioissa, ellei laji oo aivan poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja ellei teillä oo muuta nostetta.
 
Tämä ei muuten pidä paikkaansa. Jos levy näyttää asialliselta - siis painetut kannet eikä ruskea paperipussi ja saatekirjelmä on asiallinen, levy päätyy useimmiten ainakin Rumbassa levyarvioihin. Jos äänenlaatu tai ulosanti on selkeästi aloittelijatasoa, se saattaa joutua bumerangina demopalstalle.

Aika nihkeästi suhtaudutaan,, yrittäjiä on maa puolillaan ja toimittajat varmaan saa kaiken "tasoista" omakustanne matskua. Jolloin ehkä tapahtuu se pahin eli toimittaja vilkasee levyn kantta ja tuumii,, taas näitä omakustanteita/eikun levystöön pölyttymään.
Kylhän se v####aa kun on kuitenkin tehny valtavasti työtä joka ei ehkä koskaan saa mahdollisuutta, ei edes sitä yhtä soittoa.
 
Ei niitä automaattisesti sorsita. Katsopas vaan niitä levy-arviopalstoja - aina löytyy levy-yhtiön kohdalla omakust.
 
Yksi tapa on julkaista levy oman firman alla - se kuulostaa hienommalta kuin kuin ei mikään eli omakustanne.
 
Toinen tapa on vaikuttaa ulkoasulla. Hyvän näköinen levy saa paremman vastaanoton kuin kälyinen kotitekoisen näköinen.
 
Kolmas, ja paras tapa: puskaradio ja keikat. Paljon hyviä keikkoja - sana lähtee kiertämään - se saavuttaa toimittajan korvan - sýntyy kiinnostus - levy arvioidaan.
 
Näin on kokemukseni.
 
Ja vielä Kivi-lainaus:
 
En usko, että mitään lehteä tehdään mielessä oman hännän nostaminen. Jokaisen kaupallisen julkaisun motiivina on kerätä mahdollisimman paljon tietyn kohderyhmän lukijoita, jotka voidaan sitten kaupata mainostajille. Tähän liittyy myös se, että lehden on oltava katu-uskottava (hate that word) sekä lukijoiden että mainostajien silmissä. Sitä tarkoitusta esimerkiksi Nousussa-palsta käsittääkseni palvelee: se alleviivaa lehden ajankohtaisuutta. Jos se on sinun mielestäsi toimituskunnan kollektiivista egotrippailua, näkemyksemme eroavat toisistaan.

Mä olen kyynisempi, ja uskon, että jokainen toimittaja haluaa sisimmässään olla uuden jutun löytäjä. Aivan samalla tavalla kuin toimittaja- ja muusikkopiireissä kuuluu asiaan retostella kaikenlaisilla esoteerisillä suosikkibändeillä ja digata vaikkapa Alex Chiltonia tai Paul Westerbergiä, jotka eivät tosiaan koskaan lyöneet suurelle yleisölle läpi.
 
Ja minä:
 
Minä väitän, että toimittaja ei keskimäärin kehu jotakin vain siksi, että haluaa sulan hattuunsa. Niitäkin toimittajia on, mutta kuitenkin aika vähän...
 
Huomaatsa: käytin pyyhekumia :)

Tämä ei muuten pidä paikkaansa. Jos levy näyttää asialliselta - siis painetut kannet eikä ruskea paperipussi ja saatekirjelmä on asiallinen, levy päätyy useimmiten ainakin Rumbassa levyarvioihin.
 
Arvioitavaksi päätyy, mutta julkaistaanko arvio, ellei levyn julkaisija ole ostanut lehdestä mainostilaa? Tällä hetkellä mä olen erittäin kyyninen tuon asian suhteen.
 
Luonnollisesti ainakin Pikatuomio -listassa löytyy omakustanteita joita ei mainosteta.

Arvioitavaksi päätyy, mutta julkaistaanko arvio, ellei levyn julkaisija ole ostanut lehdestä mainostilaa? Tällä hetkellä mä olen erittäin kyyninen tuon asian suhteen.
 
Luonnollisesti ainakin Pikatuomio -listassa löytyy omakustanteita joita ei mainosteta.
 

 
Kyllä on julkaistu.

Ja vielä Kivi-lainaus:
 
None:
En usko, että mitään lehteä tehdään... näkemyksemme eroavat toisistaan.

Kivi:
Mä olen kyynisempi, ja uskon, että jokainen toimittaja haluaa sisimmässään olla uuden jutun löytäjä...
 
Noin-ikkäästi. Nyt on sitaatit oikeilla sanojilla.
 
Nonella oli paljon myönteisempi kuva lehdistä yleensä, ja "roskin ajankohtaislehdestä" erikseen, kuin minulla.