Musiikkibisnes ›

Satoja (vai tuhansia?) demoja ja omakustanteita kuunnelleena voinen antaa jokusen vinkin:
 
Erinomaisia vinkkejä. Copy-pastesin talteen heti.
 
Sen ehkä lisäisin - alkuperäisen otsikon ulkopuolelta - että kannattaa miettiä, mitä tavoitellaan demon lähettämisellä. http://www.universalmusic.fi/demot.php kertoo heti kärkeen, että "Ennenkuin päätät lähettää demosi, mieti oletko valmis 'tositoimiin'." ja muistuttaa lopuksi, että "Levy-yhtiö ei ole levyraati, joka arvostelee ja analysoi alusta loppuun saakka kaikki saamansa nauhat." http://www.sonymusic.fi/demoopas.html sisältää pitkälti samaa asiaa.
 
Eli vaikka se ekan oman bändin eka oma demo kuulostaa loistavalta, niin kantsii miettiä, onko levy-yhtiö tai ohjelmatoimisto oikea paikka sille. Sen sijaan bändikatselmukset ja lehtien ja netin demoarvostelupalstat sopivat erinomaisesti palautteen saamiseen ja sitä myöten bändin jatkokehitykseen.

Hyvin soitettua ...eh... rautalankakantrirockia. Taidatte olla jostain Anjalankoskelta päin? Tuo on sellaista helposti pureksittavaa ja hauskaa musiikkia, jota vastaan kenelläkään ei voi olla mitään, mutta jota ei liian usein lehtien sivuilla näe.
 
Koska kohderyhmää kumminkin on, ja kysyntä ylittää tarjonnan, ei ihme jos ootte saaneet positiiviset arviot. Voisitte ehkä harkita keikkamatkojen ulottamista Lahden länsipuolellekin? Musta tuntuu, että tuolla setillä voi soittaa missä kyläkapakassa tahansa.
 
Kiitti Kivi,, joo Kouvolasta ollaan,, keikkojakin olis tarkotus tehdä hieman laajemmallakin alueella kunhan saadaan taas tää kirottu talvi pois alta... Oikeessa olet, kyläkapakoita riittää, mut mieli tekis päästä hieman isompiin paikkoihin käsiks, ? Saas nähä.
 
T Janne

Hauska oli lukea Markku Halmeen Rumba-historiikista nyk päätoimittaja Mikko Aaltosen sanovan: "hypetys on ihan korrekti journalistinen tapa, jossa ei oo mitään pahaa".
 
Juuri tuollaisen hypetys-asenteen vuoksi - joka sinällään on Rumban kaltaisen rokkilehden elinehto - Rumbassa alettiin aikanaan yhtäkkiä hokittaa Nylon Beatia (ilmeisesti alun perin jonain toimittajien inside-vaihtoehto/-itseironialäppänä) ja vähintään yhtä paskaa musiikkia suoltaneesta CatCatistä ei kirjoitettu lainkaan. Musiikki ei siis todellakaan ole tärkeimmässä asemassa, vaan se mitä Suomen pieni sisäänpäinlämpiävä "silmäätekevien" piiri milloinkin päättää nostaa jalustalle.
 
Ja se mikä levy arvosteltavaksi päätyy ei useinkaan tunnu liittyvän levyn sisältämään musiikkiin - niin vähän itse _musiikkia_ arvioissa analysoidaan. Ilmeisesti Rumban toimittajien ammattitaito ja musiikin tuntemus ei riitä tai sitten halutaan vältellä kuivakan analyyttistä imagoa (koska se ei ole "siistii" eikä "rock") suoltamalla puolihuolimattomia ja muka-trendikkäitä "totuuksia" suusta. Kärjistetty esimerkki: jos Ville Leinonen käyttää huuliharppua biisissään, se ei mitenkään uhkaa hänen kanonisoitua neron statustaan. Kun Kent käytti huuliharppua Kevlarsjäl-sinkullaan, tuomitsi Rumba sen lyhyesti: "Siis MITÄH? Huuliharppu, miksi?" (tai jotenkin noin). Vain pari vuotta aikaisemmin Kentin oltua ns. nosteessa tuotakin sinkkua olisi luultavasti varauksettomasti ylistetty.

Normaalisti noiden kriteerien ulkopuolelle jäävät levyt putoavat kylmästi pois niin Rumban kuin SUEnkin (joka oikeastaan on jo valtavirtaistunut puhtaaksi wannabe-Rumbaksi sekin) arviointilistalta.
 
Ei kai nyt sentään. Minusta kummassakin on jatkuvasti myös omakustanteiden arviointeja. Ei nyt ehkä kaikkien mitä posti heille tuo, mutta kuitenkin. Viisas ihminen laittaa tietenkin omakustanteensa jonkin keksityn levy-yhtiönsä nimiin, näyttää professionaalimmalta.

Vihon viimeiseksi ketään jaksaa kuunnella niitä halvatun plättyjä, joita porukat kyhäävät pikkurahalla kellareissaan. Sana liikkuu nopeasti, ja se paljon kaivattu yhteydenotto tulee suurimmalla varmuudella vasta sitten, kun bändin tiedetään vetävän jengiä keikoille. Koska tarjontaa on niin vitusti, niin suurin osa tästä ns. uudesta musasta on väkisinkin erottumatonta harmaata sönjöä massaa, joka ei herätä mitään fiiliksiä. Nykyään jos joku kaveri tyrkyttää mulle jonkun levyn käteen, niin mä kuuntelen siltä vain ekat 30 sekunttia kustakin biisistä. Todella harvoin tulee kuunneltua ihan kokonainenkin biisi siltä ja silloinkin vain, jos siinä on heti alusta lähtien tarpeeksi potkua.

Nykyään jos joku kaveri tyrkyttää mulle jonkun levyn käteen, niin mä kuuntelen siltä vain ekat 30 sekunttia kustakin biisistä. Todella harvoin tulee kuunneltua ihan kokonainenkin biisi siltä ja silloinkin vain, jos siinä on heti alusta lähtien tarpeeksi potkua.
 
Voi voi kun nykyään on niin kova kiire... "Mulle kaikki täysillä heti nyt äkkiä" emmä jaksa keskittyä ku 30 sekkaa... kohta julkastaan "Albumeja nuorisolle" jotka kestää sen maksimissaan 10 minuuttia ettei vaan kohdeyleisö ehdi kyllästyä. (aah. että helpotti)

kohta julkastaan "Albumeja nuorisolle" jotka kestää sen maksimissaan 10 minuuttia ettei vaan kohdeyleisö ehdi kyllästyä. (aah. että helpotti)
 
En laittaisi ollenkaan pahaksi; kuulostaa ihan vitun loistavalta!
 
I'll never grow old! :-D

niin mä kuuntelen siltä vain ekat 30 sekunttia kustakin biisistä. Todella harvoin tulee kuunneltua ihan kokonainenkin biisi siltä ja silloinkin vain, jos siinä on heti alusta lähtien tarpeeksi potkua.
 
Harva biisi edes lähtee kunnolla käyntiin 30 sekunnin aikana, näin ainakin jos puhutaan konemusiikista. Rokkibiiseissä harvoin tapaa kovin pitkiä introja, mutta kyllä silti kuuntelisin biisejä hieman pidempään.

Harva biisi edes lähtee kunnolla käyntiin 30 sekunnin aikana, näin ainakin jos puhutaan konemusiikista.
 
Joo, mutta siinä sen pitää selvitä. 30 sekuntia on musiikkia kuunnellessa kumminkin pieni iäisyys, käytännössä ratkaiseva aika jolloin biisin pitää "napata" on 2 ja 6 sekunnin välillä. Jollei tuolloin jo tapahdu jotain jännää joka lupaa edes jotain, ei auta; sormi painaa skip-nappulaa ja seuraava biisi...
 
Julmaa? Joo, mä tiedän. Mutta muista, että tarjonta on niin kova ja rahaa niin vähän, että sitä ikäänkuin etsii perusteluja jättää bändit sainaamatta... ja toivoo, että helmet nappaa jotenkin maagisesti silti.

Julmaa?
 
Ei kun typerää. Kaupallinen potentiaali tottakai tulee esille hyvin tuossa parissa sekunnissa jos sellaista hakee.

Diz osui nappiin "omakustanne"-sanan määrittelyssä. Omakustanne ei tosiaan arvota levyä soundiltaan eikä laadultaan, eikä sillä oo mitään tekemistä kansien eikä painatuksen kanssa - saavat olla mitä ovat. Omakustanne tarkoittaa vain, että levyn mekaaninen tuottaja eli julkaisija on yksityinen taho ilman virallista yhtiön statusta.
 
Älä nyt sulje silmiäsi totuudelta. Jos yhtye on päässyt levy-yhtiön leipiin, se on läpäissyt erittäin tiukan seulan. Omakustanteena voidaan julkaista mitä tahansa kuraa. Levyjä tulee suomalaisten rocklehtienkin toimituksiin satoja kuukaudessa. Todennäköisyys sille, että omakustannelevy sisältää lehden lukijakuntaa kiinnostavaa musiikkia, on loppujen lopuksi aika pieni. Varsinkin kun bändit jättävät levyjen visuaalisen kiinnostavuuden usein huomiotta. Sekään ei ole raha- vaan tyylitajukysymys. Helposti tulee mieleen, että kun kannet on ryssitty, musakin on tehty ja äänitetty juosten kusten.
 
Ultramariini on hyvä esimerkki siitä, että omakustanteenkin voi tehdä huolella, hyvin ja tyylikkäästi. Harvalla bändillä on kuitenkin musiikillinen, tyylillinen ja visuaalinen kokonaisnäkemys niin hyvin hallussa, että voidaan omin voimin kilpailla levy-yhtiöiden koneistojen kanssa.
 
Toinen juttu on se, että bändin täytyy jollakin tavalla ansaita meriittinsä ennen kuin siitä tulee kiinnostava lehden lukijakunnan silmissä. Pelkkä levyn julkaiseminen ei ole tänä päivänä kovin kiinnostava asia.
 
Omakustanteiden arvostus on pohjalukemissa, vaikka olis miten hienosti painettu levy, värikansineen ja labeleineen.
 
Miten niin? Viittaan tässä esimerkiksi Ultramariiniin. Tai Mokomaan. Molemmat ovat saaneet musiikillisilla ansioillaan paljon positiivissävyistä palstatilaa omakustanteilleen Hesaria myöten.
 
Jos ei oo jonkin mainostilaa ostavan levy-yhtiön leimaa levyssä, on hemmetin huono mahdollisuus saada levystä edes arviota lehteen, bändijutusta puhumattakaan.
 
Ai jaa. Moniko esim. Rumban Nousussa-palstan bändeistä on ollut jonkin mainostilaa ostavan levy-yhtiön rosterissa?
 
Hauska oli lukea Markku Halmeen Rumba-historiikista nyk päätoimittaja Mikko Aaltosen sanovan: "hypetys on ihan korrekti journalistinen tapa, jossa ei oo mitään pahaa". Noste vain usein tuntuu korreloivan mainoseurojen kanssa, jo siitäkin syystä, että se on kaikki tasapuolisesta uutisoinnista pois (mutta raha on silti saatava).:-( On odotettavissa, että payola-käytäntö pahenee nykyisestään. Ehkä kohta keikkapaikatkin siirtyvät pay-to-play -käytäntöön, joka esim briteissä on vallitseva tapa.
 
Mitäs bändejä esim. Rumbassa on hypetetty? Fleimarit tulee ekana mieleen. Niistä ei ollut varmasti ainuttakaan mainosta Rumbassa kun niitä alettiin hypettää, eikä Sweatmasteristakaan varmasti, eikä Mutantsista. Vähän nyt haiskahtaa katkeruudelta nää sun juttusi, sori vaan. Helppo on hutkia vailla argumentteja.

Esimerkiksi Hesari ei arvostele lainkaan omakustanteita. Minusta se on vähintäänkin omituista toimituspolitiikkaa, koska kuten tässä on jo moneen kertaan todettu, omakustanne ei useinkaan häviä laadussa (musiikki, tekniikka, kannet) yhtään ylikansallisten tuotantolaitosten tuotoksille.
 
Älä valehtele.
 
Hesari on arvostellut vaikka kuinka monta omakustannetta. Käytetään nyt taas Ultramariinia yhtenä esimerkkinä.
 
Tuon "useinkaan"-sanan tilalle vaihtaisin "joskus", niin oltaisiin lähempänä totuutta.

none:
Älä nyt sulje silmiäsi totuudelta. Jos yhtye on päässyt levy-yhtiön leipiin, se on läpäissyt erittäin tiukan seulan. Omakustanteena voidaan julkaista mitä tahansa kuraa. Levyjä tulee suomalaisten rocklehtienkin toimituksiin satoja kuukaudessa. Todennäköisyys sille, että omakustannelevy sisältää lehden lukijakuntaa kiinnostavaa musiikkia, on loppujen lopuksi aika pieni.
---
Ultramariini on hyvä esimerkki siitä, että omakustanteenkin voi tehdä huolella, hyvin ja tyylikkäästi. Harvalla bändillä on kuitenkin musiikillinen, tyylillinen ja visuaalinen kokonaisnäkemys niin hyvin hallussa, että voidaan omin voimin kilpailla levy-yhtiöiden koneistojen kanssa.
 
Mahdankohan mä nyt lukea sua väärin, mutta mun mielestäni nuo kommenttisi, jotka molemmat olivat periaatteessa oikeita: "omakustanne ei ole kuuntelemisen arvoinen koska se ei ole kiinnostava" ja "ultramariinin ja valtavan omakustanteet eivät oikeastaan olekaan omakustanteita, koska ne ovat tyylikkäitä" (anteeksi kärjistys) muodostavat yhteensä ympäripyöreän "ei-juu-vaarinhousut" -rakenteen.
 
none:
Ai jaa. Moniko esim. Rumban Nousussa-palstan bändeistä on ollut jonkin mainostilaa ostavan levy-yhtiön rosterissa?
 
Tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, että Nousussa on nimen omaan levy-yhtiöttömiä nousevia kykyjä varten; se palsta jolla toimittaja saa sitten hehkuttaa "mä bongasin nuo jo silloin". Se ei kuvasta Rumban tai suomen musiikkilehdistön yleistä linjaa kuin ehkä siinä, että se noudattaa kansainvälistä rock- ja muunkin viihdelehdistön tapaa nostaa omaa ja toimittajakollegoiden häntää yhdessä.
 
none:
Vähän nyt haiskahtaa katkeruudelta nää sun juttusi, sori vaan. Helppo on hutkia vailla argumentteja.
 
Katkeruudelta mistä? Mähän oon median lempilapsi. Saanut naamani jopa Hesarin ristikkoon.
:-)
 
Ainoa asia mikä joskus risoo, on se, että joskus on tullut ajoitettua omia levyjä juuri niihin hetkiin, jolloin kulloisenkin levyn tyyppinen musiikki on ollut häivähtävän hetken totaalisen poissa muodista. Ei oo ollut kivaa, kun kriitikot kiittävät, mutta ostava yleisö pysyy kaukana, ja vasta kun bändit ovat totaalisen kyllästyneinä lopettaneet toimintansa, alkaa niiden jo kertaalleen Anttilan laarista myytyjen halpalevyjen metsästäminen divareista.
 
Pysy paikallasi, anna maailman pyöriä. Jos juokset trendien perässä, olet aina vähän myöhässä, kun taas pysähtynyt kello näyttää kahdesti päivässä _tarkalleen_ oikeaa aikaa.
:-D
 
Ja joo, on muitakin asioita kuin mainosmarkat. Esimerkiksi ne kolmisenkymmentä ihmistä, jotka oikeasti pitää tuntea, jos mieli hommien sujua helposti. Niin ei pitäisi olla, mutta on silti. Ja tässä ei myöskään ole katkeruutta.

Mahdankohan mä nyt lukea sua väärin, mutta mun mielestäni nuo kommenttisi, jotka molemmat olivat periaatteessa oikeita: "omakustanne ei ole kuuntelemisen arvoinen koska se ei ole kiinnostava" ja "ultramariinin ja valtavan omakustanteet eivät oikeastaan olekaan omakustanteita, koska ne ovat tyylikkäitä" (anteeksi kärjistys) muodostavat yhteensä ympäripyöreän "ei-juu-vaarinhousut" -rakenteen.
 
Tarkoitin, että omakustanne-sanan käsittäminen vain julkaisuteknisenä terminä on typerää. Omakustanne sisältää todennäköisemmin "epäkiinnostavaa" tavaraa kuin "oikean" levy-yhtiön julkaisu. MUTTA jos omakustanne on kaikin puolin tyylikäs paketti, ei sitä arvoteta sen alemmas kuin "oikean" levy-yhtiönkään julkaisua.
 
Yleensä omakustanne tehdään silloin, kun musiikki ei kiinnosta levy-yhtiöitä. Joko "paskuutensa" vuoksi, omaperäisyyden puutteen vuoksi tai siksi, että se on totaalisen epämuodikasta, muttei kuitenkaan "sillee coolisti epämuodikasta".
 
Ultramariinin ja Mokoman tapauksissa herrat julkaisivat levynsä omakustanteina taiteellisen vapauden vuoksi ja saivat varmasti saman verran, elleivät enemmänkin, huomiota kuin "oikeiden" levy-yhtiöiden julkaisut.
 
Helvetisti mainoseuroja musiikkilehtiin syytävän EMIn kautta pari ensimmäistä levyään julkaissut Mokoma sai omakustanteellaan moninkertaisesti enemmän julkisuutta kuin EMIn kautta julkaistuilla levyillä yhteensä.
 
Tuosta kiinnostavuudesta vielä, siihenkin on monta näkökulmaa. Jos Bad Vugum tai Amphetamine Reptile julkaisee jonkin levyn, sen voi aika suurella todennäköisyydellä olettaa olevan tiettyä kohdeyleisöä kiinnostava. Jos taas Universal tai BMG sainaa jonkun bändin, sen voi aika suurella todennäköisyydellä olettaa keräävän laajempaakin kansansuosiota. Sama kyllä pätee myös toisin päin: tietyillä labeleilla on varsin vahva "käänteislaadun tae" eli jo levyä kuulemattakin voi arvata, että kuraa on tulossa.
 
Tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, että Nousussa on nimen omaan levy-yhtiöttömiä nousevia kykyjä varten; se palsta jolla toimittaja saa sitten hehkuttaa "mä bongasin nuo jo silloin".
 
Miksi sitten väität, että levy-yhtiötön bändi ei saa palstatilaa lehdistä? Kokonainen sivu - yhdistettynä mahdolliseen levyarvioon ja keikka-arvioon on PALJON.
 
Olkoon sivun tarkoitus mikä tahansa, itse olen löytänyt sitä kautta monta uutta bändiä ja uskon alan toimijoidenkin sitä seuraavan. Siis keikkamyyjien ja -järjestäjien, A&R-ihmisten, radion soittolistaraatilaisten jne.
 
Se ei kuvasta Rumban tai suomen musiikkilehdistön yleistä linjaa kuin ehkä siinä, että se noudattaa kansainvälistä rock- ja muunkin viihdelehdistön tapaa nostaa omaa ja toimittajakollegoiden häntää yhdessä.
 
Mulla ei ollut nyt tarkoitus "henkilöidä" tätä asiaa yhteen lehteen, mutta menköön nyt tämän kerran - varsinkin kun se "Suomen musiikkilehdistö" on käytännössä Rumba, Soundi ja Sue.
 
En usko, että mitään lehteä tehdään mielessä oman hännän nostaminen. Jokaisen kaupallisen julkaisun motiivina on kerätä mahdollisimman paljon tietyn kohderyhmän lukijoita, jotka voidaan sitten kaupata mainostajille. Tähän liittyy myös se, että lehden on oltava katu-uskottava (hate that word) sekä lukijoiden että mainostajien silmissä. Sitä tarkoitusta esimerkiksi Nousussa-palsta käsittääkseni palvelee: se alleviivaa lehden ajankohtaisuutta. Jos se on sinun mielestäsi toimituskunnan kollektiivista egotrippailua, näkemyksemme eroavat toisistaan.
 
Pysy paikallasi, anna maailman pyöriä. Jos juokset trendien perässä, olet aina vähän myöhässä, kun taas pysähtynyt kello näyttää kahdesti päivässä _tarkalleen_ oikeaa aikaa.
:-D
 
Tuo olisi hyvä ohje levy-yhtiöillekin... Vaikka Raptori myikin helvetisti, ei sitä Rapattia olisi ehkä välttämättä kannattanut sainata.
 
Ja joo, on muitakin asioita kuin mainosmarkat. Esimerkiksi ne kolmisenkymmentä ihmistä, jotka oikeasti pitää tuntea, jos mieli hommien sujua helposti. Niin ei pitäisi olla, mutta on silti. Ja tässä ei myöskään ole katkeruutta.
 
Joo, mutta täytyy muistaa se, että ne paljonpuhutut "suhteet" eivät tee biisejä, "suhteet" eivät osta levyjä ja "suhteet" eivät käy keikoilla. Eli se ei auta, vaikka tuntisi kaikki, jos ei ole mitään annettavaa.
 
Ja niihin kolmeenkymmeneen ihmiseen voi tutustua myös vaikkapa soittamalla hyviä keikkoja...

Naputellaan nyt vähän vielä tekstiä tässä aamukahvia juodessa.
 
Ennen kuin alkaa lähetellä omakustannealbumia minnekään, kannattaa istahtaa alas ja miettiä, mitä haluaa.
 
Ota selvää niistä lafkoista, jotka julkaisevat teidän tyylistänne musiikkia. Ota selvää niistä keikkamyyjistä, joiden rosterissa on teidän tyylisiänne bändejä. Ota selvää niistä keikkapaikoista, klubeista ja festareista, joilla esiintyy teidän tyylisiänne bändejä. Ota selvää niistä radio-ohjelmista, joissa soitetaan teidän tyylistänne musiikkia. Rockdata eli www.latvis.com ja www.meteli.net ovat tässä mainioita apuvälineitä.
 
Nyt kun olet koonnut listan jokaisen tahon yhdyshenkilöistä, huomaat että monessa tapauksessa samat tyypit istuvat useammalla pallilla. Yksi henkilö saattaa olla sekä radio- että printtitoimittaja ja klubijärjestäjä - ja mikäli näin on, hänellä on varmasti yhteyksiä myös levy-yhtiöihin ja häntä myös kuunnellaan siellä kokemuksen tuoman "vainun" takia. Eli jos tämä henkilö tykästyy musiikkiinne, ovia saattaa aueta useampia kerralla.
 
Hoplaa. Yhtäkkiä huomaatkin saavasi enemmän aikaan, kun lähetät 20 levyä oikeille ihmisille sen sijaan, että lähettäisit 200 levyä minne sattuu.
 
Ne loput 180 levyä voikin sitten jakaa vaikka niille kaikkien tuntemille "hyville tyypeille", koska puskaradiopromootio on aina tehokkaampaa kuin Kälviän paikallisradion hyllyssä pölyttyvä promolevy.

None:
Miksi sitten väität, että levy-yhtiötön bändi ei saa palstatilaa lehdistä? Kokonainen sivu - yhdistettynä mahdolliseen levyarvioon ja keikka-arvioon on PALJON.
 
Kyllä kyllä, mutta entäs sitten kun tää ainoa vapaa "ikkuna" meneekin samalle yhtyeelle esimerkiksi neljä kertaa vuoden sisään (esim Fu-Tourist).
 
Ja mainosmarkoista - montako kertaa viime Soundissa buustattiin Sub-urban Tribeä? Mä laskin viisi ikkunaa - joista yksi oli levyarvio, jossa levy sai kaksi pistettä viidestä. Mielestäni se, että uusi levy on vain kahden pisteen arvoinen, ei ainakaan kerro siitä että buustaamisella olis kansansivistyksellinen funktio; että toimituskunta olis vilpittömästi innoissaan ja uskoisi että nyt viimeistään pitää saada kaikki tutustumaan orkesteriin. Esimerkki kansansivistyksellisestä buustaamisesta taas on se, kun Otto Talvio kirjoittaa Bo Kaspers Orkester'ista.
:-)
 
Olkoon sivun tarkoitus mikä tahansa, itse olen löytänyt sitä kautta monta uutta bändiä ja uskon alan toimijoidenkin sitä seuraavan. Siis keikkamyyjien ja -järjestäjien, A&R-ihmisten, radion soittolistaraatilaisten jne.
 
Joo, kyllä. Samoin.
 
En usko, että mitään lehteä tehdään mielessä oman hännän nostaminen. Jokaisen kaupallisen julkaisun motiivina on kerätä mahdollisimman paljon tietyn kohderyhmän lukijoita, jotka voidaan sitten kaupata mainostajille. Tähän liittyy myös se, että lehden on oltava katu-uskottava (hate that word) sekä lukijoiden että mainostajien silmissä. Sitä tarkoitusta esimerkiksi Nousussa-palsta käsittääkseni palvelee: se alleviivaa lehden ajankohtaisuutta. Jos se on sinun mielestäsi toimituskunnan kollektiivista egotrippailua, näkemyksemme eroavat toisistaan.
 
Mä olen kyynisempi, ja uskon, että jokainen toimittaja haluaa sisimmässään olla uuden jutun löytäjä. Aivan samalla tavalla kuin toimittaja- ja muusikkopiireissä kuuluu asiaan retostella kaikenlaisilla esoteerisillä suosikkibändeillä ja digata vaikkapa Alex Chiltonia tai Paul Westerbergiä, jotka eivät tosiaan koskaan lyöneet suurelle yleisölle läpi.
 
Joo, mutta täytyy muistaa se, että ne paljonpuhutut "suhteet" eivät tee biisejä, "suhteet" eivät osta levyjä ja "suhteet" eivät käy keikoilla. Eli se ei auta, vaikka tuntisi kaikki, jos ei ole mitään annettavaa.
 
Ai? Kaipa Juustopäät tai Ripsipiirakka sitten saivat slottinsa musiikillisilla ansioilla?
 
Ja niihin kolmeenkymmeneen ihmiseen voi tutustua myös vaikkapa soittamalla hyviä keikkoja...
 
Sitten niiden hyvien keikkojen täytyy olla Leo Jokela BS:n gaalassa. Vuori ja Muhammed tulevat harvoin toistensa luo kylään ihan sattumalta.
;-)

Mä olen kyynisempi, ja uskon, että jokainen toimittaja haluaa sisimmässään olla uuden jutun löytäjä.
 
Senhän mun ymmärtääkseni pitäisi olla vain hyvä asia. Jos nimittäin niin on.
 
Ai? Kaipa Juustopäät tai Ripsipiirakka sitten saivat slottinsa musiikillisilla ansioilla?
 
Mitähän se Juustopäät sai? Oliko kaksi levyä ja muutama keikka? Big deal. Entäs tää Ripsipiirakka, mikä se sitten onkin? Mutta jos se jotain on saanut, niin se on täyttänyt jonkin loven.
 
Okei, kyllä buustaamalla saa vähän aikaiseksi, mutta ei paljoa. Eipä noi Hymypojatkaan ja Kuutamollatkaan ihan hirveesti tunnu menevän sen ekan buustausviikonlopun jälkeen.
 
Hannu Raittila, kirjailija, kirjoitti Hesarin kolumnissa olleensa kerran markkinoinnin kohteena ja siitä innostuneena tehneensä kustannusfirmansa markkinointipäällikön luona tutkivaa journalismia.
 
Tulos: mainostus alkaa, jos kirja menee kaupaksi. Mainostus loppuu, jos kirjan myynti loppuu.
 
Vähän samantapaisia diilejä tiedän poppimaailmastakin. Eräskin bändi teki diilin, että markkinointiin satsataan ja rundia järjestetään isosti. Jos levy ei kuitenkaan myy x määrää tiettyyn päivään mennessä, koko diili katkeaa. No, se möi.
 
Riski oli bändille iso, sen piti uskoa vääjäämättä menestykseensä, koska olisihan heillä ollut toinenkin mahdollisuus eli mennä pikkuhiljaa eteenpäin. Levy-yhtiö taas oli sitä mieltä, että bändille löytyy reikä.
 
Jos mä taas olisin toimittaja, niin tottakai mä kuuntelisin herkällä korvalla uutisia tämmösistä(kin) suunnitelmista, koska silloin juttu on jo käynyt semmosen seulan läpi, että siihen nyt ainakin joku uskoo.
 
Tätä nonea mä komppaan siinä, että analysointityö on ehdottoman tärkeää. Se lisää todennäköisyyksiä myös tuuriin. Onhan fudiksessakin hyvällä pelaajalla onnea. Analysointi (muun ohella) on myös sitä, että silloin homma on artistin hallussa ja artisti voi tehdä tietoisesti riskisatsauksia ynnä käyttää tarpeellisia työkaluja hyväkseen, niinkuin vaikka keikkamyyjiä, lehdistöä ja levy-yhtiöitä.
 
Ehkä tää meni vähän sivuraiteille, mutta menköön. Mä en oo mikään omakustanteiden asiantuntija.

Tätä nonea mä komppaan siinä, että analysointityö on ehdottoman tärkeää. Se lisää todennäköisyyksiä myös tuuriin. Onhan fudiksessakin hyvällä pelaajalla onnea.
 
Jep, noinhan se on. Kyllä none tietää mistä puhuu, se on ihan selviö. Ei kai tätä keskustelua muuten huvittaisi käydäkään
:-)
 
Ehkä tää meni vähän sivuraiteille, mutta menköön. Mä en oo mikään omakustanteiden asiantuntija.
 
Ei, musta tuntuu että juuri tuostahan tässä keskustelussa on kyse. Ainakin muistan nuornamiesnä "prepaneeni" itseäni tulevaan levysopparin kirjoittamiseen lukemalla Macchiavelliä, Sun Tzu'ta, sen saksalaisen kenraalin 'Sodankäynnin taitoa' ja Winston Churchillin muistelmia.
:-)

Kyllä kyllä, mutta entäs sitten kun tää ainoa vapaa "ikkuna" meneekin samalle yhtyeelle esimerkiksi neljä kertaa vuoden sisään (esim Fu-Tourist).
 
Missä Fu-Touristista on ollut juttu neljä kertaa vuoden sisään?
 
Ja mainosmarkoista - montako kertaa viime Soundissa buustattiin Sub-urban Tribeä? Mä laskin viisi ikkunaa - joista yksi oli levyarvio, jossa levy sai kaksi pistettä viidestä. Mielestäni se, että uusi levy on vain kahden pisteen arvoinen, ei ainakaan kerro siitä että buustaamisella olis kansansivistyksellinen funktio; että toimituskunta olis vilpittömästi innoissaan ja uskoisi että nyt viimeistään pitää saada kaikki tutustumaan orkesteriin.
 
Suburban Tribe on bändi, jolla on ollut hyvä keikkasuksee ja pari radiohittiä edellislevyllä. Kun tähän lisätään uuden laulajan lopullinen hitsautuminen osaksi kokoonpanoa, melkoinen linjanmuutos ("vihdoinkin raskaana", kuten muuan hevilehti mainiosti otsikoi) ja Joutsenniemen Stone-tausta, josta puhutaan joka haastattelussa, uskon että bändin uusi levy kiinnostaa aika monta Soundin lukijaa.
 
Se, että yksi lehden progesuuntautunut toimittaja ei satu siitä tykkäämään, kertoo enemmän rehdistä pelistä ja kyseisen yksittäisen toimittajan moraalista - sanotaan oma mielipide vaikka bändin noste olisi millainen - kuin toimittajakunnan innostuksesta.
 
Varsinkin jonkun Rumban ja Suen tapauksessa on turha edes käyttää sanaa "toimittajakunta" yhtenäisenä käsitteenä, koska kummassakaan lehdessä ei käsittääkseni vakituisia toimittajia ole ja avustajat tapaavat päätoimittajaa yleensä vain netin välityksellä. Korjatkaa, jos olen väärässä. Ja tuskin ketään ohjeistetaan, että "tässä on Nönnönnöön uusi levy, anna sille viisi mollukkaa, koska nyt hypetetään Nönnönnöötä".
 
Esimerkki kansansivistyksellisestä buustaamisesta taas on se, kun Otto Talvio kirjoittaa Bo Kaspers Orkester'ista.
:-)
 
Mun mielestäni toi on enemmänkin esimerkki siitä oman hännän nostamisesta.
 
Mä olen kyynisempi, ja uskon, että jokainen toimittaja haluaa sisimmässään olla uuden jutun löytäjä. Aivan samalla tavalla kuin toimittaja- ja muusikkopiireissä kuuluu asiaan retostella kaikenlaisilla esoteerisillä suosikkibändeillä ja digata vaikkapa Alex Chiltonia tai Paul Westerbergiä, jotka eivät tosiaan koskaan lyöneet suurelle yleisölle läpi.
 
Niin ehkä yksilötasolla, mutta ei se voi olla uusien bändien nostamisen päällimmäinen motiivi, kun puhutaan toimituspoliittisista linjauksista. Ainakin minä uskon, että Rumbakin on nykyisin sen verran kaukana Lepakon kellarista - niin hyvässä kuin huonossakin.
 
Ai? Kaipa Juustopäät tai Ripsipiirakka sitten saivat slottinsa musiikillisilla ansioilla?
 
Tarkoitin sitä, että suhteiden avulla saatu palstatila ei korreloi todellisen menestyksen kanssa. Sillä voidaan päästä hetkeksi framille, mutta kupla puhkeaa ennemmin tai myöhemmin.
 
Juustopäät liittyi mun mielestä siihen samaan poppipunkin nousuun, jota maailmalla siihen aikaan edusti mm. Green Day. Levy-yhtiö löysi siihen trendiin sopivan suomenkielisen bändin, joka sattui olemaan Juustopäät.
 
Eipä Ripsipiirakasta ole rocklehdissä paljon kirjoitettu. Soittolistoillehan ne pääsi, mutta YleX:n soittolistaraatihan sijaitsee Lauttasaaren levy-yhtiögetossa...
 
Sitten niiden hyvien keikkojen täytyy olla Leo Jokela BS:n gaalassa. Vuori ja Muhammed tulevat harvoin toistensa luo kylään ihan sattumalta. ;-)
 
Eipä nyt ihan niinkään. Laskepa joku kerta huvikseen, montako a) levy-yhtiön työntekijää, b) toimittajaa ja c) livepuolen tyyppiä vaikka nyt jollakin yksittäisellä Tavastian keikalla on. Vaikka ne olisivat baarin puolella koko keikan ajan, kyllä ne yleisön innostumisen huomaa. Esimerkiksi Takiainen pääsi viime kesänä Tavastialle lämppärikeikalle. Tytöt soittivat hyvän keikan ja tapasivat Tuhma-lehden mukaan vetonsa jälkeen erään Rocktopsilla duunissa olevan henkilön ja erään Megamanialle levyttävän bändin laulajan. Molemmat olivat diggailleet näkemästään ja alkoivat hehkuttaa sitä "esimiehilleen". Tuloksena bändi sai sekä keikkamyynti- että levytyssopimukset.
 
Flaming Sideburns tuli "piirien" tietoisuuteen soittamalla vissiin viitisenkymmentä keikkaa Semissä muutaman vuoden aikana. Ookoo, niiden rumpali on Hesarin toimittaja, mutta kyllä se bändi saavutti maineensa lauteilla hikoilemalla. Rumban älytön hypetys onkin sitten asia erikseen... Siihen aikaan Rumbaan pääsemiseksi riitti se, että hengaili tarpeeksi usein Heinähatussa...

none:
Missä Fu-Touristista on ollut juttu neljä kertaa vuoden sisään?
 
Rumba: Värinää + Nousussa, about 2001, saattoi olla enemmänkin kuin neljä kertaa.
 
Kuinka monta juttua Rumbassa on viimeisen kolmen vuoden aikana ollut Jack ja Meg Whiten edesottamuksista? Montako oikeasti mielenkiintoista levyä he ovat tehneet?
 
Mun mielestäni toi on enemmänkin esimerkki siitä oman hännän nostamisesta.
 
:-D :-D :-D ymmärsit oikein :-D :-D :-D
 
Juustopäät liittyi mun mielestä siihen samaan poppipunkin nousuun, jota maailmalla siihen aikaan edusti mm. Green Day. Levy-yhtiö löysi siihen trendiin sopivan suomenkielisen bändin, joka sattui olemaan Juustopäät.
 
Eräs herrasmies bongattiin kuulemma vielä viikkoa ennen Juustonaamojen sainausta kulkemassa otsa kurtussa ympäri Tamperetta, hokien: "pakko saada oma Green Day, pakko saada oma Green Day". Juustikset olivat ensimmäisellä keikallaan takahuoneessa kovin hämmentyneitä yrittäessään verrata useamman eri ohjelmatoimistosopparin tarjoamia etuja ja vastuita toisiinsa.
 
Eipä nyt ihan niinkään. Laskepa joku kerta huvikseen, montako a) levy-yhtiön työntekijää, b) toimittajaa ja c) livepuolen tyyppiä vaikka nyt jollakin yksittäisellä Tavastian keikalla on. Vaikka ne olisivat baarin puolella koko keikan ajan, kyllä ne yleisön innostumisen huomaa. Esimerkiksi Takiainen pääsi viime kesänä Tavastialle lämppärikeikalle. Tytöt soittivat hyvän keikan ja tapasivat Tuhma-lehden mukaan vetonsa jälkeen erään Rocktopsilla duunissa olevan henkilön ja erään Megamanialle levyttävän bändin laulajan. Molemmat olivat diggailleet näkemästään ja alkoivat hehkuttaa sitä "esimiehilleen". Tuloksena bändi sai sekä keikkamyynti- että levytyssopimukset.
 
Eikös ne olleet Apulannan lämppäreinä jo pari vuotta sitten? Silloin mä näin ne vakipaikaltani Tavastian takarivistä, missä keskustelen ruuanlaitosta ja elokuvista muiden rock-mediassa työskentelevien ikämiestovereiden kanssa kädet puuskassa. ;-)
 
Flaming Sideburns tuli "piirien" tietoisuuteen soittamalla vissiin viitisenkymmentä keikkaa Semissä muutaman vuoden aikana. Ookoo, niiden rumpali on Hesarin toimittaja, mutta kyllä se bändi saavutti maineensa lauteilla hikoilemalla. Rumban älytön hypetys onkin sitten asia erikseen... Siihen aikaan Rumbaan pääsemiseksi riitti se, että hengaili tarpeeksi usein Heinähatussa...
 
Hm, aivan kuin alkaisin kuulla omia mielipiteitäni ketjun alkupäästä. Kaikuuko täällä?
:-)
 
Joo, Bama Lama Lu Parteet olivat hieno sauma, ja harvinaislaatuinen mahdollisuus nostaa "Kallio-rock" houseband-meningillä tietoisuuteen. Pikkasen vain harmittaa, että tuo kitararock-aalto nousi juuri siihen tyhjiöön, joka oli jäänyt Wanna-Beesin, Usherboysin, Lunatunesin, Refreshmentsin ym. bändien lopulta väsyessä hakkaamaan päätään seinään. Mua ihan oikeasti vähän harmittaa Viljami Puustisen "This is USA" -kirjassaan esittämä maailmankuva, missä historia alkaa siitä kun Jack Meatbeatista tulee Fleimarit.
 
Ja Jarkko oli kyllä ihan tunnettu kaveri jo Lowdown Shakin' Chillsin aikana...