Musiikkibisnes ›

Eli sisällöstä huolimatta tämä ei ole provosoiva kirjoitus vaan teksti toiselta näkökulmalta.
 
Lähes aina kirjoitukset täällä ovat musabisnestä kritisoivia, jotka päättyvät lopulta siihen että ihmetellään omien bändien sainaamatta jättämiseen yms. Mun mielestään oman musiikin kuuluukin olla parasta ja henkilökohtaisesti merkittävää, mutta kuinka mietitte bändinne merkitystä muille?
 
Paljon livemusaa katsovana ja netissä bändeihin tutustuvana, törmää yli 90%:sti enemmän tai vähemmän kuitenkin jollain tapaa kasvottomaan musaan. Eikä siinä oikeestaan mitään, tarvitaanhan kaikenlaista musaa, mutta toisaalta tuntuu että samaisten bändien edustajat varmasti kritisoivat täällä menestymättömyyttään musabisneksen mädäntyneisyydellä. C-luokan GNR-kopiot haukkuvat jotain Idolseja. Tarjoilija! Missä pihvi?
 
Miten siis teidän bändeissä mietitään sitä kuinka kiinnostava "paketti" oma bändi on? Vai mietitäänkö? Onko homma niin että "nää biisit on niin hyviä ettei tarvi kelata mitään muita juttuja". Musiikkiin liittyy lisäksi vahva henkilökulttuuri. Onko teidän bändissä sellaisia tähtityyppejä, jonka "frendeiksi" kaikki tahtovat.
- Olis hyvä olla. Kysykää vaikka GNR'n kundeilta..
Ne tyypit vetää porukkaa keikoille jne.
 
Hyviä biisejä, bändejä ja musaa kuitenkin riittää niin paljon, että hommassa on oltava jotain muutakin, jotta se nousisi yli muiden.
 
Ja kuinkahan monella bändillä on pokkaa myöntää oma kasvottomuus tai vastaava ongelma ja tehdä asialle jotakin. Tuskinpa vaan monella.
 
ps. Tämä siis ei ollut musabisnestä puolustava teksti, vaan toivottavasti ajatuksia ja kommentteja herättävä..

Musiikkiin liittyy lisäksi vahva henkilökulttuuri. Onko teidän bändissä sellaisia tähtityyppejä, jonka "frendeiksi" kaikki tahtovat.
- Olis hyvä olla. Kysykää vaikka GNR'n kundeilta..
Ne tyypit vetää porukkaa keikoille jne.
 
Mielestäni suomalaiset eivät ole sellaisia, että innostuisivat tai tulisivat mukaan tuollaisella, vaikka niille maksettaisiin. Katso vaikka useimpia rockpoliiseja keikoilla tuoppi kädessä, naama peruslukemilla, ei edes kehtaa taputtaa. Nuoremmat nyt tietysti riehuu jonkin verran, mutta heitä on itse asiassa hyvin vaikeaa saada innostumaan uusista jutuista.

Olen samaa mieltä, että kyllä bändissä pitää olla ainakin yksi mielenkiintoinen persoona. Jos koko bändi on semmosia perusjamppoja, jotka seisoo lavalla suomalaiseen tapaan "no, me nyt tultiin soittamaan sitten tänne" niin tuskin jengi jaksaa niin paljoa innostua.
Toinen on se, että jos näyttää lavalla siltä, että nauttii hommasta ja on kova meininki, niin se välittyy nopeasti myös yleisöön.
Pahin moka on se, että jos yleisö ei lämpene, niin bändi näyttää koko keikan nyrpeätä naamaa, ja oikein varmistaa, ettei kukaan yleisöstä vahingossakaan saa mitään kiksejä hommasta.

Olen samaa mieltä, että kyllä bändissä pitää olla ainakin yksi mielenkiintoinen persoona. .
Ja lankeaa yleensä solistille. Joskus myös ykkös kitaristille.

Ja lankeaa yleensä solistille. Joskus myös ykkös kitaristille.
 
Jahans! Vastustan!

Toinen on se, että jos näyttää lavalla siltä, että nauttii hommasta ja on kova meininki, niin se välittyy nopeasti myös yleisöön.
Pahin moka on se, että jos yleisö ei lämpene, niin bändi näyttää koko keikan nyrpeätä naamaa, ja oikein varmistaa, ettei kukaan yleisöstä vahingossakaan saa mitään kiksejä hommasta.
 
Kyllä, näin on.
 
Omissa bändeissäni ei ole ollut vahvoja keulahahmoja, varsinkaan siinä jossa oli parhaimmillaan toistakymmentä tyyppiä joista 3-4 solisteja. Spiikkailu oli spontaania ja lavatouhussa päärooli oli musiikilla ja hyvällä meiningillä. Ja hauskaa oli, niin meillä kuin yleisöllä. Uskollisia fanejakin riitti, mutta lähinnä paikallisella tasolla. Miksikään pro-bändiksi meistä ei varmaan olisi ollut, koska soitimme covereita (reggae). Emme sellaista tavoitelleetkaan, vaan toimimme sillä tasolla joka oli meille paras ja tyydyttävin. Keikkailu ja satunnainen demojen tekeminen riitti meille, ja uskon että sen laajempia edellytyksiä meillä tuskin olisi ollutkaan. Ehkä kyllä keikkailuun maanlaajuisesti, siihen olisi voinut panostaa enemmän, mutta ei levyntekoon (cover-musiikin takia, ei muusta syystä). Oman musiikin tekemistä emme tainneet missään vaiheessa edes miettiä, koska olimme selkeästi cover-bändi.
 
Tuon bändin jonkun sortin sisarbändi (osa tyypeistä samoja) on tehnyt levyjä ja keikkaillut ympäri Eurooppaa. He säveltävät ja sanoittavat biisinsä itse. Heillä on myös selkeä keulahahmo ja muutenkin mietitympi ote, tyyli ja imago. Se sopii heille, homma toimii.
 
Toinen bändini oli sellainen, jossa olin itse solisti. En tuntenut olevani liiderin roolissa täysin kotonani, koska emme olleet musiikillisesti yhteen hitsautunut bändi (ainakaan minusta). Touhu myös eteni minulle liian nopeaan tahtiin. Toiset janosivat nopeammin keikoille, levyttämään jne. Minä en ollut siihen kypsä, eikä bändikään (minusta). Jotain etenemisen edellytyksiä oli kuitenkin ilmassa. Oli siis tavallaan kaksi vaihtoehtoa: alkaa panostaa täysillä tai lopettaa. Koska tunsin että palaset eivät olleet kohdallaan, lopetin.
 
Aika realistiset käsitykset edellytyksistä on siis ollut :) Ja minusta levyjen tekeminen ja joksikin staraksi tuleminen ei olekaan mikään itseisarvo. Touhu voi olla täysin tyydyttävää muutenkin, jos keikkoja ja yleisöä riittää. On se sen verran mukavaa hommaa.

Aika realistiset käsitykset edellytyksistä on siis ollut :) Ja minusta levyjen tekeminen ja joksikin staraksi tuleminen ei olekaan mikään itseisarvo. Touhu voi olla täysin tyydyttävää muutenkin, jos keikkoja ja yleisöä riittää. On se sen verran mukavaa hommaa.
 
Tottakai, MUTTA ei liittynyt sinänsä tarkoittamaani aiheeseen. Nyt oli ideana se että halutaan isoiksi ja staroiksi. Siihenkin on kuitenkin ihan kiitettäväksi sitä pyrkyä!!
Kun tuntematon bändi rundaa hommaamassa nimeä ympäri Suomea on vaan pakko olla kiinnostava kaikin puolin. Jengi jotka tulee vetämään keittoa ja tsiigaamaan liveryhmää, eivät välttämättä koe mitään herätystä kun ne kattoo sitä perus-Teppoa joka komppauksen lisäksi vähän laulaakin. Ja onhan Teppo tehnyt myös vähän sanojakin Jussi melodioihin.
 
Mä tarkoitin että näitä riittää ihan tarpeeksi. Kyllä artistin/bändin täytyy olla se joka vetää kaiken huomion itseensä välittömästi.
 
Jos soittaa vaan kotona skittaa omaksi ilokseen niin silloinhan näillä ei oo mitään merkitystä. Coveri-musaan en jaksaisi puuttua nyt, mutta eiköhän kaikki tiedä että tutut hitit uppoavat juhlahumussa. "Hieman" helpompi saada jengi messiin kun omaa musaa soittavan ryhmän.

Eli sisällöstä huolimatta tämä ei ole provosoiva kirjoitus vaan teksti toiselta näkökulmalta.
 
Hemmetisti asiaa kirjoitit.

C-luokan GNR-kopiot haukkuvat jotain Idolseja. Tarjoilija! Missä pihvi?

Heh, juuri noin!

Muutenkin ihan jees kirjoitus. Tosin ei Suomessa oikeita staroja pääse kehittymään, ehkä nyt jotku omasta mielestään...Puola on liian lähellä!

Tottakai, MUTTA ei liittynyt sinänsä tarkoittamaani aiheeseen.
 
Ok, mutta kyllä minä kysymyksiisi vastasin: "Miten siis teidän bändeissä mietitään sitä kuinka kiinnostava "paketti" oma bändi on? Vai mietitäänkö?"
 
Edit: Ja lisättäköön, että vaikka kirjoitinkin vähän itsevähättelevään sävyyn, kyllä molemmissa bändeissä on kuitenkin mietitty sitä, että onko meillä annettavaa yleisölle. Eli jonkunlaista suhteellisuudentajua luulisin löytyvän, ainakin niissä pienissä puitteissa missä on toimittu.

Ok, mutta kyllä minä kysymyksiisi vastasin: "Miten siis teidän bändeissä mietitään sitä kuinka kiinnostava "paketti" oma bändi on? Vai mietitäänkö?" .
 
Kiinnostava paketti on mielenkiintoisten ja hyvin soitettujen/laulettujen biisien ja lavakarisman ohella soittajien ulkoinen anti. Esim. jos Ville Valo vetelis lavalla Matti Meikäläisen näköisenä antiaan, putoais porukan kaupallinen arvo lujasti. Se on se show nähkääs. Katsokaa miltä suuri osa esiintyjistä näyttää ja tehkää siitä omat johtopäätöksenne. Olkaa musiikkinne näköisiä. Viva las vegas !

Ok, mutta kyllä minä kysymyksiisi vastasin: "Miten siis teidän bändeissä mietitään sitä kuinka kiinnostava "paketti" oma bändi on? Vai mietitäänkö?"
 
Joo, ei tossa mitään vikaa ollut sinänsä sun vastauksessa, ei tietenkään ainoa syy soittamiseen pidä olla "tavoitteet taivaassa". Itse kyllä hain vähän sellaista korkean tavoitteen meininkiä aiheessa.
 
Ukolla oli tapansa mukaan myös tosi hyvä kommentti. Musiikkinsa näköinen paketti on helvetin tärkeetä mustakin. Oli kyseessä HIM- tai Zen Cafe-look. Jos musiikillisesti on helvetin kova ja tiukka rockbändi sen voi pilata olemalla tosi tylsän näköisiä perusjamppoja. Muutenkin ihmetyttää se asenne että "minä en ainakaan mieti miltä näytän lavalla, musiikkihan se ratkaisee!". Tunnutaan pelkäävän sitä että oltaisiin TUOTE, joka jo sanana tuntuu vaikuttavan isolta möröltä suomalaisbändien suussa. Kuitenkin bändin CD kaupan levyhyllyssä on tuote, samoin kun ohjelmatoimiston/levy-yhtiön katalogissa. Onko ulkopuolisen stylistin (tai vastaavan tyylille silmääomaavan) jalostama tyyli se pahin asia musiikkimaailmassa? Miten se eroaa ammattituottajan/nauhoittajan ammattitaidon hyödyntämisestä musiikissa?
 
Ok kaikkihan tekee niinkun parhaalta tuntuu, itse uskoisin Suomesta löytyvän paljon mielenkiintoisia bändejä, jotka paranisivat yleisön silmissä sillä että viitsisivät kuunnella ulkopuolisia neuvoja ja hyödyntää parhaita kommentteja musiikissaan ja ulosannissaan. Minä jään odottamaan..

Muutenkin ihmetyttää se asenne että "minä en ainakaan mieti miltä näytän lavalla, musiikkihan se ratkaisee!". Tunnutaan pelkäävän sitä että oltaisiin TUOTE, joka jo sanana tuntuu vaikuttavan isolta möröltä suomalaisbändien suussa.
 
Carol Kaye -dokkaria katsellessa tuli mieleen, että tuo "tuote-allergia" ei kyllä ole mikään ihme. Valtavirta ja -julkisuushan on tehnyt nykyään rockmusiikista leimallisesti munatonta, selkärangatonta ja onttoa BISNESTÄ, ja kunnianhimoisimmin ja omistautuneimmin musiikkiin suhtautuvat taitavat tätä nykyä löytyä jostain ihan muualta. En väitä etteikö sellaisia ihmisiä rokin ja popinkin parissa olisi, mutta nimenomaan se yleinen leima on nykyään vahvasti kaupallinen ja pintapuolinen. Tämän vastareaktioksi on varmasti ihan tervettä miettiä myös sitä sisältöä. Koska jos sisältöä ei ole, ei siinä cooli lookki mitään auta. Paitsi että kyllä auttaa... Ja nimenomaan tätä vastaan monet kapinoi - täysin oikeutetusti.
 
Totta kai ideaali on se, että sekä sisältö että muoto on viimeisen päälle mietitty ja kunnossa ja sopusoinnussa keskenään. Silloin ei luulisi kenelläkään olevan nokan koputtamista bändin/artistin menestykseen. Löytyyhän näitäkin esimerkkejä vaikka kuinka. Näin äkkiseltään tulee mieleen esim. Jim Morrison, joka ei ollut pelkästään lahjakas sanoittaja, kunniallinen laulaja ja vieläpä hyvännäköinenkin, vaan myös armoitettu esiintyjä. Joillakin kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Jotkut taas voivat olla neroja kitaran varressa mutta rumia kuin raadot tai ujoja kuin maitolaiturit (?). Tällaisten pintaseikkojen ei pitäisi estää lahjakasta muusikkoa menestymästä, eivätkä ne monessa tapauksessa onneksi estäkään.

Periaatteessa totta joka sana sulla Tellu.
Näin se menisi "täydellisessä maailmassa". Ei olisi tuotteita vaan keskityttäisiin olennaiseen. Ja missien sijaan välittäisiin sisäisesti kauniita mimmejä. Mutta kun se vaan ei mene niin.

Jos haluaa haistattaa paskat musabisnekselle, sehän on varsin ihailtavaa. Silloin tosin kannattaa ottaa lähtökohdaksi se ettei tule koskaan menestymään kaupallisesti. Hyviä soittajiakin on kuitenkin niin paljon että sen flanellipaita-kitarajonglöörin on vaikea ohittaa lähes samantasoista söpöliinikitaristia, jonka naamalla voisi myydä vaikka maailmanrauhan. Joten jälleen, paketti ratkaisee. Sitäpaitsi suurinosa ihmisistä ei välttämättä edes osaa ymmärtää todella hyvän virtuoosin päälle. Niinkun minäkään en tajua joidenkin taidemaalarin teoksista paskaakaan, olkoon kuinka taidokkaita vaan. Siksi mä kaipaisin se teoksen ympärille persoonan. Huomaatko pointtini?

Eli olen yhä sitä mieltä että bändin yksi tärkeä osa on ulkoinen anti ja esittäjien karisma. Varsinkin jos puhutaan bändeistä jotka tahtovat menestyä. Muutoinhan ei ole väliä peseekö tukkansa vai ei.

Se on vain todella tiukkaa kuultavaa että suomessakin ne monet kovat muusikot syövät sitä halvinta näkkileipää. Tämä oli suora lainaus jazzmiehen kommenttiin eräästä jazz palstan keskustelusta. Voin valitettavasti tunnustaa että itse olen yksi näistä muusikoista jotka syövät suomessa sitä halvinta leipää kuuluen samaan sakkiin kuin taloudellisesti heikoimmin elävät... opiskelijat, työttömät. Mikä's siinä taiteilija elämä ei silti tunnut kovalta mutta voisin luulla että normaali päivätyö joka ei ole musiikin alalta niin voisi syödä tosimuusikkoa henkisesti kun ei kuitenkaan taloudellisesti.

paketti ratkaisee. Sitäpaitsi suurinosa ihmisistä ei välttämättä edes osaa ymmärtää todella hyvän virtuoosin päälle. - - Siksi mä kaipaisin se teoksen ympärille persoonan. Huomaatko pointtini?
 
Onko persoona yhtä kuin hyvä ulkonäkö? Tiedän kyllä varsin hyvin, minkä näköiset mimmit myyvät nykyään levyjä (ainakin kun puhutaan MTV-kamasta), mutta kysyn silti, kuinka kauan se tulee ihmisille riittämään - ja ennen kaikkea millaisille ihmisille se riittää. Mielestäni ulkonäkö ei kertakaikkiaan saa olla niin tärkeä asia, että se ratkaisee. Totta kai se VAIKUTTAA, mutta ei se RATKAISEVA tekijä saa olla. Eikä itselleni ja lukemattomille muille musiikkidiggareille myöskään ole. Jos sisältö on ontto, ei siinä kaunis kuori paljon lohduta.
 
Ei tässä asiassa tarvitse olla pelkästään ääripäitä. "Joko haistatat paskat musiikkibisnekselle tai menet täysin sen ehdoilla." Ei se näin mustavalkoista ole. Myös ei-missit ja -misterit voivat pestä tukkansa ja menestyä musiikkibisneksessä, vaikkeivät olisikaan mitään silmäniloja.

Eli olen yhä sitä mieltä että bändin yksi tärkeä osa on ulkoinen anti ja esittäjien karisma.
 
Totta kai, kyllähän se näin on. Mutta onneksi eri ihmisiin vetoaa erilainen ulkonäkö ja karisma. Esimerkiksi minuun vetoaa myös sellainen flanellipaita ja lenkkarit -tyyli oikein mainiosti, jos niiden sisältö on sopusoinnussa tyylin kanssa. Ehkä tärkeintä on nimenomaan se, että paketti on sisältöineen ja kuorineen ehyt ja aito kokonaisuus, oli tyyli sitten mikä hyvänsä. Tässä mielessä ymmärrän siis pointtisi oikein hyvin.

Ja vielä tuli mieleen, että se persoonallisuus, mieleenjäävyys, karisma ym. ovat kyllä varmasti enemmän käytökseen, toimintaan, puheisiin yms. liittyviä asioita kuin pelkkä ulkoisen tyylin kysymys. Suurimmat persoonat musiikkimaailmassakin ovat niitä, jotka ovat nimenomaan PERSOONIA, jollain tavalla ihmisinä vaikuttavia, mieleenjääviä, muiden ylitse nousevia. Heistä tulee niitä keulahahmoja, jotka vangitsevat yleisönsä. Kyllä siihen tarvitaan huomattavasti enemmän kuin pelkkä harkittu ulkoinen tyyli.
 
Esimerkiksi pelkällä Ville Valon ulkonäöllä ei vielä tehdä mitään, kyllä siinä tarvitaan myös se esiintymistaito, keskustelu- ja puhetaito, flirttailun taito, kielitaito, suvereenit maailmanmiehen elkeet jne. Valo nyt ei ehkä ole maailman paras esimerkki suuresta persoonasta, mutta joka tapauksessa hänellä on noita ominaisuuksia, joiden avulla on helppo menestyä. Ylipäätään voi hyvällä syyllä kysyä, keitä suuria persoonallisuuksia suomalaisessa musabisneksessä tällä hetkellä liikkuu. Harva nousee esiin säkenöivän älynsä, hervottoman huumorinsa, poikkeuksellisen lämpönsä, syvällisen viisautensa ja vaikuttavan elämänkokemuksensa tai muun ominaisuuden perusteella. Enemmän näkisin vajetta näissä kuin esim. pukeutumisessa, hiustyylissä tai muissa, nehän alkavat olla yhä paremmin hallussa. Mutta kuka uskaltaa erottua joukosta persoonana? Ovatko suuret persoonat kuolleet?
 
Pointtini on siis se, että jotta pystyy nousemaan kasvottomasta massasta, tarvitsee huomattavasti enemmän kuin pelkät raamit. Ulkonäön ja stailatun tyylin avulla voi menestyä hetken, mutta se ei kanna kauaa. Eivät ihmiset niin tyhmiä ole, että jaksaisivat pelkän kuoren perässä loputtomiin juosta. Sitten siirrytään ihailemaan toista kuorta, ja sitten taas seuraavaa... Mutta itselleni sellainen ei riitä. Kyllä minä ihailen ja arvostan eniten niitä, jotka ovat myös persoonia, joilla on musiikillista ja/tai muuta sanottavaa ja näkemyksiä, eli joiden tyyli nousee sisältäpäin. Ja siinä vaiheessa tukan rasvaisuudella ei ole yhtään mitään merkitystä.

Pointtini on siis se, että jotta pystyy nousemaan kasvottomasta massasta, tarvitsee huomattavasti enemmän kuin pelkät raamit. .
 
Eikö se ole jo todettu että kyse ei ole pelkistä raameista vaan koko paketista johon kuuluvat myös mukaan raamit. Jos viiskyt luvun alkurokkarit eivät olisi olleet aikoinaan "kapinallisen" näköisiä, kuinka paljon se olisi madaltanut näiden suosiota. Kyse on tietystä samaistumisesta yleisönsä kanssa tai sitten niin että yleisö haluaa samaistua idoleihinsa. Esittäjän ei suinkaan tarvitse olla mikään mister/missi mutta poikkeavuus tyylissä on monessa tapauksessa välttämättömyys. Ei kuitenkaan aina. Jotkut Eppu Normaalit tai Kolmas nainen ovat aivan tavallisen kaduntallaajan näköisiä ja se sopii niiden musatyyliin. Mutta kuvittelepa joku gootti bändi tai kimalle hevi bändi lavalla kumisaappaissa ja pussihousuissa. Eli maassa maan tavalla.

Jotkut Eppu Normaalit tai Kolmas nainen ovat aivan tavallisen kaduntallaajan näköisiä ja se sopii niiden musatyyliin. Mutta kuvittelepa joku gootti bändi tai kimalle hevi bändi lavalla kumisaappaissa ja pussihousuissa. Eli maassa maan tavalla.
 
No totta kai. Mutta moni kimallehevibändi tuskin pukeutuukaan pussihousuihin? Eli en ehkä ihan nyt pysy perässä siinä, mikä on ongelman ydin. Ainakaan se ei minusta ole raamit, jotka alkavat nykyään suomalaisilla bändeillä olla ihan hyvin hallussa. Ymmärsin kuitenkin, että nimenomaan tätä puolta kritisoitiin.

Jos haluaa haistattaa paskat musabisnekselle, sehän on varsin ihailtavaa. Silloin tosin kannattaa ottaa lähtökohdaksi se ettei tule koskaan menestymään kaupallisesti.
 
Tämmösiä esimerkkejähän, jotka siis tekevät niinkuin heitä haluttaa, on loppumattomiin. Vaikkapa U2, Pistepirkot, Metalica, Depeche Mode ja Neljä Ruusua. Kaupallinen menestyskin on sit ollut vaatimatonta?
 
Vaikka ne kuinka haluaa, niin kauppamiehet eivät rakenna organisaatioita. Kauppamiehet palkataan, kun on aika ja tarve.