Lyriikka ›

runoja sikermästä: rouva Szabó
 

 

 
Vapaus, vapaus
 
se on lukossa riimun päässä.
 

 

 

 

 
Kolkuttelevat jo ovea,
kukkaverhoihin pukeutuneena avaan
poimikaa kukat
niityillä joka toinen jäätyy, maapallo hyörii.
Antakaa minun matkustaa eteisestä keittokomeroon.
 

 

 

 

 
Pelokas, saan olla
ei, ei se naiseudestani johdu.
Ihminen minussa pelkää.
Ankeriaan tavoin vaellan kohti henkistä kuolemaani.
Isänmaa. Äidinmaa.
Muurit, rautaportit
vaihtuvat sylit
lämpimät kourat, kylmät huulet.
 
Kalliot kestävät,
jos hajosin, jäin hiekaksi veden pohjaan.
 

 

 

 

 
En muista mihin pääsin laskuissani
ristisaattue taivaalla kuristi voimani.
Minä vanha mies pelkäsin,
kun vieressäni pysäkillä istui
kylkien kaarissa kohoavat maitoiset rinnat.
Nainen puristi syliään, älä itke lapsi, älä,
vaikka jouduit sylin varaan.
Tyhjä salkkuni nojasi katukivetykseen,
poljin nautintoni pyöreisiin mukulakiviin
ja pujotin nimettömäni savurenkaaseen.
 
Hälytysääniä ja nainen juoksi kadun yli kellariin
minun kiireeni oli valmis, jäin paikalleni.
Nainen muistutti paljon minun rakasta Magdaa.
 
Kierous seisoi rampilla ja näytti kädellään merkin vasemmalle.
 
Jätettyjä, petettyjä varten kulkevat raitiovaunut
ottivat ja jättivät piinaavaan hetkeen.
 

 

 

 

 
Polvillani morte, morte!
Tiedän Magda, oma kesäiltojeni lämpö
 
sinä et kieltänyt sanoja,
kuulit kaiken, myös väärin puhutun.
 
Nainen hävisi kellariin,
ristisaattue kasvoi taivaan kokoon
 
minussa eneni huomaamaton rakennusmies
puuseppä, tein töitä polvet verillä
 
en tiedä kohtaanko enää kesäiltoja
 
kellari pimenee, avunhuudot
 
kiskot kasvavat yhteen. Äkkipysäys.
 
Morte.
 

 

 

 

 
Lohduton halaa vastaantulevia
tyhjää viinipulloa,
miestä puistonpenkillä,
parvekkeella mattoa tamppaava naista.

en puhu itsestäni, vaan naapuristani
rouva Szabó.
Soita vain hänen ovikelloaan, hän ei avaa

tirkistä postiluukusta sisään.
 
Olet utelias,
niin elossa olevat ovat.
 

 

 

 
-merja ritala-