Lyriikka ›

Minä olen mato
Koukussa ongen
Sen vapaa elämä pitelee
 
Maailma on järvi
Jossa kylven
Ja aika se kala joka minua näykkii
 
Usein minä mietin
Josko tähän jäisin
Koukkun kiemurtelemaan
Kunnes minut kokonaisena nielaistaan
 
Vaan irrottautuisinko
Tästä kaikesta
Ja olisin itseni herra
Sen pienen hetken
Ennen kuin hautaudun mutaan

Kerran pääsin irti. Ei enää koukkuja. Nyt hallitsen kaikkea, luulin.
Tästä on aikaa vuosituhat, siltä tuntuu.
 
Taas yrittää joku minua koukkuun sovittaa.
Takaisin koukkuun... liekö tämä samanlainen koukku kuin se alkuperäinen koukku.
Ainakin se näyttää samalta.
Ja tuntuu hyvältä.
 
Tahdon olla mato.

Koukussa taasen
kiemurtelen turhaan kuin
se kympin huora

Hyvä oivallus, joskin hieman lakoninen tyyli - tarkoituksella vai...? Omaan makuuni runo on hieman vaisu, joskin hatunnosto sille, että tässä on selkeä idea, selkeä muoto eikä näin ollen synny sitä väkisin väännettyä 'moniselitteisyyttä' mikä tänä päivänä runoutta leimaa.
 
Hauska homonyymi tuossa ensimmäisessä säkeessä: 'sen vapaa elämä pitelee'. Piteleekö elämä vapaa, vai piteleekö vapaa elämä koukkua? Jälkimmäisessä tapauksessa 'vapaa elämä' olisikin vapauden illuusio, joka pitelee koukkua - ja mato olisikin se vastentahtoinen täky... ja kalat näin ollen mahdollisen vapauden tai sen puutteen subjekti. Mutta tuo nyt on kaukaa haettua eikä tee oikeutta loppuosalle, vaan on ristiriidassa sen kanssa... mitä nyt mieleen sattui tupsahtamaan.